Author: Varja
Fandom: NCIS
Rating: K-11
Warnings: Tupakointi, kuoleman maininta, ahdistus, stressi
A/N: Kahden illan tuotos, viime kirjoittamisesta on kulunut hyvin pitkään ja inspiraatio on ollut hukassa.. Tällä on mulle eniten tunnearvoa, vaikkain tuntuu omaan mieleen vähän töksähtelevältä ja aikamuotojen kanssa tahtoi olla vähän ongelmaa. Kommentointi on tervetullutta, se auttaa kehittymään.
Vanhat, pakkasen jäädyttämät puulankut rasahtelivat pienesti jalkojen alla. Kylmä talvituuli puhalsi ikävästi vasten kasvoja, saaden ruskeat hiukset pysymään pois kasvoilta. Nuori nainen tunsi itsensä hyvin levottomaksi ja ahdistuneeksi, edes lenkki viileässä pakkassäässä ei saanut olotilassa minkäänlaista muutosta aikaan. Hän veti kädet ympärilleen pysähtyessään seisomaan junasillalla, ruosteinen metalli kertoi kaiteen olleen siinä jo pitkään vaihtelevien säätilojen armoilla. Autojen äänet kuuluivat jostain kauempaa, huurteiset puut huojuivat kevyesti tuulen mukana.
Alhaalla virtaavaa jokea peitti valkea lumipeite, joka oli satanut jääkerroksen päälle. Paikoittain joki oli kuitenkin sula virtauskohdista, jonne myös joskus oli nuorisoa hukkunut. Osa omaa tyhmyyttään, osa enemmän ja vähemmän vahingossa. Veden ja ilman lämpötilan erot saivat aikaan vedestä tulevan höyryn. Puun valkeat oksat yhdessä näyn kanssa muodostivat kauniin kokonaisuuden, joka sai väkisinkin pienen hymyn huulille. Lähestyvän tavarajunan ääni kuului jo läheltä, aivot eivät olleet rekisteröineet sitä ollenkaan. Ziva kääntyi hitaasti ympäri, nojaten kylmään kaiteeseen. Silta tärisi ja kolisi pienesti junan kiitäessä ohi. Sen aiheuttama ilmavirta sai hiukset pyörimään ja sulautumaan hupussa olevien karvojen joukkoon. Sähkölinjalla pystyi havaitsemaan sinivihreän kirkkaan valon junan ottaessa sähköä toimiakseen. Vaunuja ei ollut montaa, kymmenen pikaisesti laskettuna. Sillä ei kuitenkaan ollut mitään merkitystä, niiden laskeminen oli vain jäänyt tavaksi jo lapsena. Luku unohtui aina hetkessä, niin kuin ihmisillä tapasi välillä käydä toisten ihmistenkin kanssa. Jos joku muu tuli paikalle, toisen pystyi aina lemppaamaan nurkkaan täysin surutta saamatta siitä omantunnon tuskia. Ehkä se oli taitolaji tai pitkän harjoittelun lopputulos. Aina ihmiset eivät edes huomanneet tekevänsä sitä, se vain tapahtui. Siitä ei puhuttu.
Hän kääntyi hitaasti toiseen suuntaan, antaen katseensa levätä näkymän kauneudessa. Silta oli ollut pitkään hänen lempipaikkansa, siellä hän tunsi olevansa aina elossa. Jos hän olisi ollut kuollut, ohi kulkevan junan aiheuttama ilmavirta ei olisi tuntunut missään. Myös sillan tärinä olisi jäänyt tuntematta, puhumattakaan kolinan kuulemisesta. Hitaasti hän vei kätensä taskulleen, jossa tupakka-aski sijaitsi yhdessä neonoranssin sytkärin kanssa. Chesterfieldin sininen oli hänen vakiomerkkinsä, vaikkei polttanutkaan säännöllisesti. Vain harvoin, ollessaan hyvin stressaantunut. Siitä oli tulossa tapa tätä menoa. Se ei suinkaan ollut tarkoitus, tupakoiminen stressaantuneena aiheutti helposti riippuvaisuutta, irti pääseminen ei ollutkaan enää niin helppoa. Jo vuosia hän oli tehnyt tätä, nuorepana hän varasti veljeltään salaa muutaman, jotka poltettiin hyvin säästeliäästi. Kuitenkin kaikesta jää kiinni, Ari huomasi tupakoidensa katoavan, vaikka Zivalla oli hyvinkin hidas tahti. Veli oli nuhdellut nuorempaa siskoaan, muttei ollut suuttunut. Hän ei ollut olettanutkaan niin, muttei silti ollut sanonut sanaakaan.
Ennen täysi-iän rajapyykkiä isoveli osti pikkusiskolleen tupakkaa, heidän isältään salaa. Arilla ei ollut sydäntä kieltää siskoltaan mitään, Ziva oli kietonut tämän pikkurillinsä ympärille. Muistot saivat nostalgisen fiiliksen aikaan, noista ajoista oli jo kauan. Paljon oli ehtinyt tapahtua tämän jälkeen, Ari oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Se oli ollut normaalia rankempaa menettää joku sukulainen, ennen kaikkea paras ystävä, jolle pystyi aina kertomaan kaiken. ”Aika parantaa haavat”, sanotaan. Joutuessaan väkivallan uhriksi nuorempana, Ari oli ainoa, joka uskoi häntä. Tapauksella oli parikin todistajaa, itse tekijä ja oma äiti. Ari oli seissyt hänen vieressään. Vei aikaa, että hän uskalsi sanoa sen ääneen siskonsa lisäksi. Asialle ei koskaan tehty mitään, eikä se tullut toistumaan.
Hän oli ennätänyt jo sytyttää tupakkansa ja vetää ensimmäiset henkoset sisään. Se tunne oli jotain sanoinkuvailematonta tässä vaiheessa, sitä oli kaivannut jo niin pitkään. Lopulta hän oli jo niin tottunut polttamaan ollessaan stressaantunut. Ensimmäiset kerrat olivat tuoreena muistissa, se yskiminen ja kakominen oli kamala tunne, mutta loppujen lopuksi siihen totttui. Kaikkeen tottui, välillä turtumisessa vain kesti paljon kauemmin.
Stressaamisen, ahdistumisen ja turhautumisen syy oli hänen päänsä sisällään aika selkeä. Ihmisten sanat soivat suoratoistolla päässä, eivätkä suostuneet lähtemään millään pois. Se loukkasi, sai tuntemaan itsensä arvottomaksi, nobodyksi, jonka kanssa kukaan ei halunnut olla. Onnistui aina repimään pienen pieniksi palasiksi kivilattialle. Se ei kuitenkaan ollut täysin mustavalkoista, asiaan oli olemassa monta eri näkökulmaa. Yksi niistä oli Zivan. Suurin ja ratkaisevin ero oli ihmisten ajatusmaailmoissa, jokaisella se on hieman erilainen. Jokainen ajattelee omalla tavallaan, omilla aivoillaan. Sitä varten ne ovat jokaisen pään sisällä, ainakin pitäisi olla.
Oli hyvin mahdollista tulla vetäneeksi hätiköityjä johtopäätöksiä, tulkata väärin ja ylireagoida. Tupakka alkoi lähestyä loppuaan, savu leijui haaleana kirpeässä pakkassäässä. Ziva veti viimeiset henkoset, ennen kuin antoi sen pudota alas jäälle. Palava pää hehkui hämärässä, sen erottaminen oli helppoa. Ziva nojautui voimakkaammin kaidetta vasten. Jos kaide olisi ollut leveämpi, hän olisi kiivennyt istumaan sen päälle. Välittämättä siitä, miten typerää se olisi ollut.
Joskus nuorempana hänellä oli ollut tapana istuskella yön pimeinä tunteina sivuoven yläpuolella olevan katoksen päällä. Sijainti oli helppo, suoraan ikkunan alla. Vieressä virtaavan joen kohina kuului korviin hiljaisessa yössä. Naapurit pitivät todennäköisesti täysin kahjona, mutta sillä ei ollut enää mitään merkitystä. Hänen isänsä olisi nähnyt punaista, jos olisi nähnyt tyttärensä istumassa katolla keskellä yötä. Edes Ari ei tiennyt siitä.
Hitaasti hän irrottautui muistoistaan takasin nykyhetkeen. Olotilassa tai tunteissa ei ollut tapahtunut mitään suurta muutosta, mutta kuitenkin hän tunsi itsensä aavistuksen rennommaksi. Ainoa keino päästä kaikesta eroon olisi vain ja ainoastaan puhuminen. Niin helppo asia tuntui kuitenkin hyvin vaikealta. Tarvittaisiin hyvä hetki ja oikeat sanat. Niiden löytäminen oli vaikeaa. Jos sanat löytyivät, suuta ei vain yksinkertaisesti saanut auki oikealla hetkellä. Ziva suoristautui takaisin seisaalleen ja jatkoi matkaansa hitaasti kohti sillan toista päätä. Jonain päivänä hän saisi vielä suunsa auki. Hänen olisi pakko, sillä muuten asiat eivät voisi edetä mitenkään suuntaan tai toiseen. Ne tulisivat aina vaivaamaan hänen mieltään.
