Ficin nimi: Katoavan järjen rippeet
Kirjoittaja: Semi-riccio
Fandom: Nälkäpeli
Tyylilaji/Genre: Draama (eh) angst(?)
Ikäraja: K11
Päähenkilö: Peeta
Varoitukset: Maininnat kidutuksesta sekä yleinen ahdistuneisuus ja todellisuudenkäsityksen mureneminen
Vastuunvapaus: En, omaksi harmistuksekseni, omista Peetaa tai Nälkäpeli-maailmaa. Kaikki kuuluu Suzanne Collinsille.
Yhteenveto: Sijoittuu ajallisesti Matkijanärheen, eli tulee paljastaneeksi asioita sarjan kolmannesta kirjasta.
Mitä pyöri Peetan päässä tämän ollessa vankina Capitolissa?A/N: Huolimatta jo vuosia jatkuneesta finissä pyörimisestäni en ole vielä koskaan mitään itse tullut julkaisseeksi. Päätin ainakin yrittää muuttaa tämän faktan, joten here we go. Tämä kyseinen ficciyksilö on virunut pitkään oman pääköppani sisäisessä pöytälaatikossa ja nyt voisi olla sopiva aika vapauttaa se. Jätähän kommenttia käydessäsi
Katoavan järjen rippeetAurinko ei ole vielä noussut horisontin yläpuolelle, mutta taivaanranta vaalenee hetki hetkeltä muistuttaen minua lähenevästä aamusta. Koskematon vitivalkoinen lumi peittää ohuena kerroksena alleen koko Capitolin, mutta kaupunki ei onnistu näyttämään kauniimmalta tai viattomammalta. Istun liikahtamatta paikoillani yhden Capitolin korkeimman betonirakennuksen muurein suojellulla sisäpihalla. Suljen silmäni ja vedän syvin vedoin sisälleni puhdasta ja kylmää ulkoilmaa. Jokaista jäsentäni päivien ajan kalvanut kipu on hiljalleen vaihtunut sydämen sykkeen tahdissa tasaisena tuntuvaksi tykytykseksi. Luihin asti tunkeutuva kylmyys leviää hitaasti jäseniini jäätyneistä kiviportaista, mutta se tuntuu lähinnä helpottavan väsynyttä tuskaani.
Ympärilläni kohoavat muurit ovat kuukausien kuluessa käyneet tutuiksi, eikä tämä sisäpiha ole enää aikoihin tuntunut vankilalta. Ei ainakaan minulle, ja olen melko varma, että Johanna tuntee samoin. Meidän yhteinen vankilamme on minun selkäni takana mustana kohoava betonitorni, josta en ole vieläkään pystynyt erottamaan yhden ainutta ikkunaa. Tähän mennessä minut on toisaalta päästetty ulos vain öisin, joten en voi olla varma asiasta. Olen kuitenkin melko varma siitä, että rakennus ulottuu syvälle maan sisään. Meidän kiduttajiemme on pakko tehdä työnsä maan alla, yksinkertaisesti pakko, sillä muuten joku voisi kuulla sen mielipuolisen huudon joka lähtee ihmisistä, joiden mieliä runnotaan ja salaisuuksia kaivetaan esiin kaikin mahdollisin keinoin.
Olen melko varma. Siitä lähtien kun he, valkotakit, alkoivat tehdä sitä mitä ikinä he minun pääni sisällä tekevätkään, en ole ollut varma enää mistään. Kaikesta siitä mistä ennen sain voimia jatkaa eteenpäin, siitä mitä pidin rakkaana ja tärkeänä, on tullut ase minua vastaan. Omasta mielestäni on tullut taistelukenttä, jolla valkoisiin takkeihin pukeutuneet Capitolin sotilaat nujertavat minun yhdenmiehen vastarintani ruiskuin ja pistoksin kerta toisensa jälkeen. Uudelleen ja uudelleen, odottaen sitä hetkeä jolloin minä murrun enkä enää jaksa välittää.
En tiedä kuinka kauan minun annetaan istua näillä pihaportailla ennen kuin he taas hakevat minut. Yleensä se joka tapauksessa tapahtuu aivan liian pian. Tiedän, että taivaanranta muuttuu pian kylmän mustan sinisestä punertavan oranssiksi, mutta pelkään, etten tänäkään aamuna ehdi nähdä kuinka se tapahtuu. Pääni on täynnä sekavia mielikuvia. Päivien kuluessa on ollut yhä vain vaikeampaa pitää kiinni siitä mikä on totta ja mikä vain Capitolin keksimää mielikuvitusta. Aluksi tuntui helpolta erottaa oikeat tapahtumat ja tunteet Capitolilaisten muokkaamien epätodellisten mielikuvien keskeltä, mutta jokaisen päivän myötä, jonka vietän noissa kidutushuoneissa, käy ajatuksenjuoksuni päättömämmäksi ja sekopäisemmäksi. Mielessäni pyörii kokoajan läjäpäin muistoja, joita en pysty tunnistamaan omikseni. Silti ne ovat siellä lähtemättöminä, eivätkä ne jätä minua rauhaan. Noissa muistoissa pyörii kaikissa yksi ja sama nimi ja ne kaikki liittyvät jollain tavoin yhteen ainoaan henkilöön. Henkilöön ja nimeen, joita en enää osaa päässäni yhdistää oikeaan tunteeseen, en osaa enää rakentaa järjellistä tai edes oikealta tuntuvaa yhteyttä noiden muistojen ja tuntemusteni välille. Nimi jonka muistan vielä vähän aikaa sitten olleen todella merkittävä ja liittyvän läheisesti minun tahtooni elää ja taistella päässäni nyt vallitsevaa sekaannusta vastaan.
Katniss.Taivaanranta vaalenee ja olen varma siitä, että jos vain näen sen hehkuvan punertavan oranssin sävyn, jota olen odottanut, voisin taas saada päähäni jonkinlaisen järjestyksen. Voisi kuvitella että ajatus joutumisesta taas pian takaisin sisälle takanani odottavaan kidutusloukkoon kauhistuttaisi minua tällä hetkellä kaikkein eniten, mutta juuri nyt kaikista peloistani suurin on pelkästään pääni sisällä. Pelko kaiken tärkeän ja merkityksellisen kadottamisesta.
Äkkiä auringon ensimmäiset säteet halkovat tumman ultramariinin sinistä taivasta. Jäänkirkas lumi heijastaa punertavan valon kivisenharmaisiin betoniseiniin saaden koko minua ympäröivän maailman kylpemään kultaisessa hohteessa. En olisi ikinä pystynyt kuvittelemaan mitään näin kaunista keskelle kivisintä Capitolia. Vankilaani. Pidätän huomaamattani hengitystäni ja joudun räpyttelemään kostuneita silmiäni, jotta näkisin kaiken selvästi.
Vielä hetken minä olen vapaa. Vielä hetken voin tuntea ajatusteni kirkastuvan yhdessä vaalenneen oranssin taivaanrannan kanssa.
Haron sormiini pikaisesti jotain terävää, pienen kivestä lohjenneen sirun, sillä en voi antaa kaiken pyyhkiytyä taas hukkaan. En halua antaa itseni unohtaa maailmani tärkeintä totuutta yhä uudelleen ja uudelleen. Tällä kertaa minun on tehtävä jotain.
Puristan sormeni kivensirun ympärille ja alan kaivertaa. Minun on pakko kirjoittaa ylös se lause, jonka nyt tiedän Capitolin yrittävän minun mielestäni varastaa. Yhä vain raivoisammin vedoin uurran kirjaimia syvälle kylmään betoniin vieressäni. Teen todelliseksi sen yhden ainoan totuuden, joka yhä pitää minut kasassa ja jota en tahdo unohtaa, en mistään hinnasta. Murran touhussa viimeisetkin rikki pureskelluista sormenkynsistäni ja karmiininpunainen veri tahraa betonin, mutta minun täytyy nähdä nuo viisi sanaa joita mietin. Minun täytyy saada niistä muisto.
”MINÄ RAKASTAN SINUA.”
Lauseen kirjoittaminen tuntuu valtavalta taistelulta omaa mieltäni vastaan. On kuin kaikki sanat, jotka kerran olivat ystäviäni ja joita kerran osasin käyttää, olisivat kadonneet päästäni. Tuntuu kuin oma pääni tahtoisi estää minua muistamasta. Ponnistan tahdonvoimani äärimmilleen ja saan lopulta raavittua kaksi viimeistä sanaa betoniin. Ne kaikkein tärkeimmät.
”KATNISS EVERDEEN”
Samassa kuulen raskaiden rautaovien takanani aukeavan ja kopisevat askeleet lähestyvät. Tunnen kuinka minuun tartutaan ja minut riuhtaistaan kovakouraisesti pystyyn. En kuitenkaan voi irrottaa katsettani jalkojeni juuressa olevasta lauseesta. Vielä viimeisen kerran katson hohtavaa taivasta. Minut raahataan ovista sisään, eivätkä silmäni pysty erottamaan enää muuta kuin mustaa pimeyttä.
