BBC!Sherlock: Paikka luiden välissä, ficlettejä, max. K-11

[Frederica]

Kirjoittaja: Frederica
Nimi: Paikka luiden välissä
Ikäraja: max. K-11
Tyylilaji: vaihtelee ficletistä toiseen
Fandom: BBC!Sherlock
Paritus/Hahmot: vaihtelevaa, mutta ainakin Harry/Clara & MorMoria löytyy
Vastuuvapaus: Mikään ei kuulu minulle, enkä saa tästä rahaa. Kaikki kunnia kuuluu ACD:lle ja BBC:lle.
Varoitukset: jokaisessa erikseen, päivitän tähän sitä mukaa, kun tulee
A/N: Kasaan taas ficletketjua, koska näitä lyhyitä juttuja pyörii koneellani ja päätin rohkaistua laittamaan tästä fandomista tavaraa. Nauttikaa!


Ikäraja: K-11
Tyylilaji: angst
Fandom: BBC!Sherlock
Paritus/Hahmot: Harry/Clara
Vastuuvapaus: Mikään ei kuulu minulle, enkä saa tästä rahaa. Kaikki kunnia kuuluu ACD:lle ja BBC:lle.
Huomioitavaa: alkoholismin käsittelyä

Matkalla pohjalle on lukemattomia anteeksipyyntöjä

Hänestä tiistaissa oli jotain häiritsevää, ne olivat valepukuisia maanantaita. Sängystä ylöspääseminen oli tiistaisin vaikeampaa kuin maanantaisin. Maanantaihin sentään pystyi varautumaan, tiistait hiipivät kimppuun.

Clara keitti teetä ja paahtoi vaaleaa leipää ja kaivoi jääkaapista marmeladia ja yritti herätä. Harry istui olohuoneen sohvalla, jalat pöydällä ja selasi lehteä. Hänen silmiensä alla oli ollut taas varjot ja hän järsi kynsiään.

Harriet Watson vannoi olevansa kuivilla, ja Clara uskoi häntä. Taas.

Ja kaikki vaaran merkit olivat ilmassa, niin kuin Thames-joen haju kuumina kesäpäivinä, mutta nyt oli liian ihan liian aikaista ja kiireistä miettiä sitä. Kello tikitti eteenpäin ja Claran pitäisi mennä töihin ja Harryn pitäisi mennä töihin ja soittaa tukihenkilölleen ja kaupassa pitäisi muistaa käydä ja leivät paahtuivat ihan liian kauan ja kun ne lopulta paahtuivat, ne olivat liian tummia ja Claran piti heittää ne roskiin ja paahtaa uudet.

Harryn puhelin soi. Se pirisi keittiön pöydällä, puhelin, jonka Clara oli hänelle antanut. Se soitti heidän kappalettaan, vaikka se ei sopinut soittoääneksi, koska soittoääni piti haluta sammuttaa, ei kuunnella kuuntelemasta päästyään.

– Mikä pirun numero toi on? Harry jupisi katsoessaan puhelinta. Hän oli aina niin hurmaava aamuisin.

Yleensä Clara olisi piikitellyt häntä, mutta tänään kahvi poltti kieleen rakkuloita ja kello tikitti armottomasti eteenpäin. Tavallaan hän oli jo myöhässä.

Harry mumisi puhelimeen, ilme valppaana. Äkkiä hänen ilmeensä valahti, sormet työntyivät suuhun. Naisen mustuaiset laajenivat nielemään silmien ruskean, se oli pelkoa, ja se sai Claran sisukset kiemurtelemaan.

Puhelun loputtua Harry istui keittiön pöydälle, pää painui käsiin. – Vittu. Vittu, vittu, hemmetin kusipää.

Clara vilkaisi kelloa ja totesi, että hän myöhästyisi tänään rankasti. Äkkiä se ei vain tuntunut niin vakavalta, Harryn eleissä näkyi kauhua, ja Clara istui lattialle hänen eteensä ja jäi odottamaan selitystä.

– Hamishia on ammuttu. Vittu. Se jää kai eloon, ne tuovat sen kotiin.

– John on varmasti kunnossa, Clara sanoi. – Kaikki käy vielä hyvin.

Harry niiskaisi. – Hitostako sen tietää.

Ei sitä tiennytkään, kyllä Clara sen tiesi, mutta ei hän voinut sanoa mitään muutakaan. He istuivat keittiössä kaksi ja puoli tuntia. Harry kirosi ja itki ja huusi, ja Clara istui paikoillaan. Harry oli siinä tilassa, jossa häneen ei saanut koskea, siinä tilassa, jossa kauhun piti vain antaa repeytyä ulos hänestä. Clara jäi odottamaan, hän jäi tukemaan jokaista vaihetta, joka Harryn täytyi käydä läpi, mutta tämä näytelmä oli näytelty läpi niin monta kertaa, että lopputulos tuntui väistämättömältä.

Seuraavaksi Harry joisi ja sanoisi, että se johtui vittu siitä, että hänen veljeään ammuttiin. Clara painoi oman päänsä käsiinsä ja mietti kuinka monta selitystä ja kompurointia ja soperrettua anteeksipyyntöä hän vielä kestäisi.

Pohjalle oli enää matkaa kammottavan vähän.

[Riika]

HAMISH! Harry kutsuu Johnia Hamishiksi! Iiih, jotenkin toi yksi hölmö yksityiskohta sai mut lukemaan koko tekstin. Hihhih. Pointsit siitä.

Tää oli mielenkiintoinen ja hyvä ficletti! Ihan jo sen takia että valitsit nää hahmot, joista mä en ainakaan ikinä ole nähnyt kenenkään kirjoittavan, ja sait niille luonnetta näkyviin. Tai ainakin tämän yhden tilanteen esiin tuomaa luonnetta, Claran puolelta väsymystä Harryn alkoholiongelmasta ja Harryn puolelta kauhua Johnin puolesta (joka iski muhun tosi lujaa jotenkin ;__; se on raukka nii hädissään!). Eka en kyl tosiaan meinannut jaksaa keskittyä tähän, koska jotenkin tuossa alussa kieli vähän tökki mun silmään. Maanantai-tiistai -vertailu on kyl ovela, mutta jotenkin se ja toi sitä seuraava ja - ja - ja -listaus tuntui vähän liialta toistolta tiiäkkö? Mutta sitten toisaalta se seuraava ja-lista tuntuu sopivalta, koska siitä huokuu sellainen kiireisyys ja kyllästyneisyys että tämä ja tämä ja tämä ja tämä pitäisi tehdä ja leivätkin paahtuu pilalle. Et en tiiä, ehkä en tossa alussa ollut vielä päässyt tunnelmaan. Tossa kun dialogi alkaa nii tää musta parani heti, joten tää on vähän tällasta nipotusta vaa.

oli tiistaisi vaikeampaa
Harryn puhelin soin

Pari typoo bongasin.

Tykkään tästä kyl loppujen lopuks. Harry on tosi mielenkiintoinen kiroamisineen ja romahtamiseen, vaikka onhan se vähän tuollainen kurja, ja enemmän menee kyl sitten kuitenkin Claran puolelle mun myötätunto :--( Voi toisia. Toi loppukohtaus on kyl hieno.

Tän koko topan otsikko on muuten tosi tosi kiva, se mut ensimmäisenä sai tänne tulemaan! Jäänpä sitten kattelemaan että josko kirjoitat lisää ja nekin tarinat kiinnostaisi mua :--)

[Funtion]

Eka en kyl tosiaan meinannut jaksaa keskittyä tähän, koska jotenkin tuossa alussa kieli vähän tökki mun silmään. Maanantai-tiistai -vertailu on kyl ovela, mutta jotenkin se ja toi sitä seuraava ja - ja - ja -listaus tuntui vähän liialta toistolta tiiäkkö?

Oon tästä samaa mieltä Riikan kaa. Aloitus ei oo mikään paras mahdollinen, se tosiaan oli vähän sellainen listausmainen, sellainen "no pakko tää nyt on jollain aloittaa jotta päästään asiaan". Mut... niin. Tiistaimaanantaijuttu oli kyl hieno ajatus, mut olisin ehkä kaivannut siihen erilaista toteuttamista? Tai siis nyt tuo oli hieman tönkkö, eikä siihen tiistaijuttuun enää myöhemmin palattu. Niin se oli myös hieman irrallisen oloinen.

mutta nyt oli liian ihan liian aikaista ja kiireistä miettiä sitä.
Liian ihan liian? :DD

Ja oon myös Riikan kaa tästä samaa mieltä: Tossa kun dialogi alkaa nii tää musta parani heti.

John ja Harry ei oo koskaan tullut toimeen keskenään, joten mun oli helppo kuvitella Harry kutsumaan Johnia Hamishiksi, jotenkin voisin kuvitella et John vihaa kun sitä kutsutaan Hamishiksi ja just siks Harry tekee niin. Ja sitten se Hamish on jäänyt sille niin, että se kutsuu Johnia Hamishiksi vaikkei se ees ois läsnä. Tää pieni yksityiskohta oli kyllä mun suosikkini tästä tekstistä, tämän ohella:

Ja kaikki vaaran merkit olivat ilmassa, niin kuin Thames-joen haju kuumina kesäpäivinä
<3

Tää nyt on tämmönen mitätön pikkukomma, mut näin lyhyestä ficletistä on paha sanoa mitään. Tuun vielä uudestaan vierailulle tähän topaan sit ku saat näitä lisää tänne! Iiih, MorMoria luvassa. <333 Kiitos paljon! ♥

[Frederica]

Kiitos tosi paljon kommenteista Riika ja sensaatio! Ihanaa, että olette osanneet eritellä tuota alun ontuvuutta, itselleni jäi tunne, että siinä on jotain vikaa, mutten osannut määrittää sitä, joten se jäi. Nyt tiedän, mikä se asia oli, joka siinä tökki omaankin silmään, kiitokseni. :> Ilo kuulla, että paritus on toiminut! :> Ja oon ajatellut, että Hamish Harryn käyttämän häiritsee Johnia, sellainen sisarusjuttu, mikä osottaa sekä kiintymystä että tekee kiusaa, kun heidän välinsä ovat aina olleet kireähköt, mutta välittävät toisistaan kyllä pohjimmiltaan (tai näin olen ajatellut). Kiitos vielä kerran kommenteistanne ja virhebongauksesta.


Ikäraja: K-11
Tyylilaji: draama
Fandom: BBC!Sherlock
Paritus: MorMor (lievä)
Vastuuvapaus: Mikään ei kuulu minulle, enkä saa tästä rahaa. Kaikki kunnia kuuluu ACD:lle ja BBC:lle.
Huomioitavaa: varsin kokeellinen ote


Häiritsevä pakkomielle


 – Minusta sinun ei pidä tehdä tätä, Sebastian sanoi ja puhalsi savua keuhkoistaan viilenevään ilmaan.

Pakkanen oli kiristymässä ja Berliini oli vajoamassa yöhön. Taivaanrannassa hehkui kalpea aavistus valosta, kuin pään läpi syöksyvä ajatus.

Sebastian vilkaisi vierellään kävelevää miestä. Jim oli pukeutunut ällistyttävää kyllä vaatteisiin, joista ei pitänyt maksaa tuhansia. Muutaman kympin housut ja paita ja huonosti napitettu talvitakki ja tennarit, hän näytti ihan narkkarilta, ja Sebastian mietti oliko se osa jotain suunnitelmaa vai vain niitä hänen impulssejaan.

Jim Moriartyn läpi kulki jatkuvalla syötöllä energiaa liian suurella paineella. Hänen tummissa silmissään välkähti ja seuraavaksi tapahtui jotakin, kaikki oli liikkeessä. Liike ei saanut koskaan pysähtyä, koska liikkumattomassa tilassa Jimin mieli käpertyi kasaan kuin romahtava tähti, joka yllättäen päättikin romahtamisen sijaan muuttua supernovaksi.

Se oli kiehtovaa ja se oli kuolettavaa, ja joskus Sebastian mietti pitäisikö hänen vain ampua Jim, sillä vain elävät olennot tunsivat tuskaa.

Mutta se oli pelkkä ajatusleikki Jimin kohdalla. Hän ei koskaan voisi painaa liipaisimesta, ei sen jälkeen, kun oli jättänyt ampumatta ensimmäisen kerran. Silloin hän oli luullut metsästävänsä Jimiä, mutta Jim oli metsästänyt häntä, etsinyt häntä.

Niin outoa ja kieroutunutta kuin se olikin.

– Sinä punot verkkoa oman kaulasi ympärille, tiedän sen, Sebastian sanoi. – Sinulla on vaarallinen pakkomielle.

Jim virnisti. – Minä sanoin vain, että olen mennyt töihin IT-osastolle.

– Minä osaan seurata jokaista liikettäsi, Sebastian sanoi ja pudotti tupakkansa päivällä sulaneeseen, nyt nopeasti jäätyvään lätäkköön kävelykadun vieressä. – St. Bart. Hän on siellä.

– Kuka? Jim kysyi raukeasti.

– Sherlock Holmes, Sebastian sanoi. – Sinun pakkomielteesi.

Jim päästi ihastuneen huokauksen. – En tiennyt, että välität, Seb! Eikö minusta ja Sherlockista tulisikin onnelliset yhdessä?

– Vitun häiriintyneet teistä tulisi, Sebastian sanoi.

Jim kurkotti äkkiä varpailleen, jotta ylettyi kuiskaamaan pidemmän miehen korvaan: – Älä huoli, kultaseni, isi ei tee mitään liian vaarallista.

Sebastian vilkaisi Jimiä ja kurtisti kulmiaan. Valo hävisi taivaalta, ja Sebastian tiesi hävinneensä keskustelun ennen kuin oli edes aloittanut sitä. Jim Moriartyn mieleen mahtui vain yksi asia, eikä Sebastian tiennyt kuinka saisi miehen muuttamaan ajatustensa vääjäämättömän kulun.

Mutta jos Jimille kävisi jotakin, Sebastian tiesi ketä metsästää.

[Funtion]

– En tiennyt, että välität, Seb! Eikö minusta ja Sherlockista tulisikin onnelliset yhdessä?

– Vitun häiriintyneet teistä tulisi, Sebastian sanoi.
OH DEAR GODDDDDDD. Sun olis pitänyt lisätä varotuksiin viittauksia Sheriartyyn koska I WAS NOT READY FOR THAT hirveen pitkän sheriartyvapaan ajanjakson jälkeen. WoaaaHH. Huuuuh. Hengitä. Hengitä. Hengitähengitähengitä.

Mä en ees tiedä mistä alottaa. Tässä oli nii paljo kaikkee kehumisen arvoista!! Toi miten Berliini vajosi yöhön, toi miten mainittiin Jimin impulssit, toi vertaus supernovasta (van Buren!), toi ajatusleikki ampumisesta, toi pakkomiellemaininta, toi smoking hot "älä huoli, kultaseni, isi ei tee mitään liian vaarallista" -repla, toi lopun viittaus kostoon/takaisinmaksuun... oh dear god. Tää oli täydellinen paketti. Tää oli täydellinen. Idk, tuntuu et siitois valovuosia ku oon viimeks lukenu Sherlockia. :DD Millonkohan ees luin viimeks? Syyskuun puolesvälis ku olin tässä topassa? Vai oonko lukenu jotai muuta välis? Joka tapauksessa, nyt taas muistin miks rakastan tätä fandomia: tää on täynnä iha saakelin hyviä kirjoittajia. Ja MorMor alkaa pikkuhiljaa kotiutua Finiin, hell yeah!! Ensimmäistä kokonaan MorMor-oneshottia odotellessa...

Ei järkevää analyysia, pelkkää hehkutusta. Kiiiiiiiiitos! ♥
(tosin taivaanranta on yhdyssana krhm)

[Frederica]

Hups, kirjotusvihre paholainen. Kiitokset virhebongauskesta, sensaatio. Suurrrrrkiiiitos kommentistasi, olen ihan hihiiii täällä ruudun toisella puolella.


Ikäraja: K-11
Tyylilaji: draama
Fandom: BBC!Sherlock
Paritus: MorMor
Vastuuvapaus: Mikään ei kuulu minulle, enkä saa tästä rahaa. Kaikki kunnia kuuluu ACD:lle ja BBC:lle.
Huomioitavaa: randomhahmon kuolema, salamurha, yleistä pahistelua


Kuningas ja sotilas


Sebastian ei koskaan voinut olla aivan varma Jimistä. Kun he olivat tavanneet ensimmäisen kerran, Sebastian oli väijynyt Jimiä Torontossa. Hän oli lojunut vatsallaan karkeaa betonia vasten ja räpytellyt hikeä silmistään ja odottanut, että James Moriarty kävelisi tähtäimeen. Äkkiä sormet olivat painuneet hänen niskaansa vasten.

– Arvelinkin, ettei olisi pitänyt suututtaa sitä Ranskan suurlähettilästä. Ääni oli ollut kylmä ja lähettänyt väreet valumaan pitkin Sebastianin selkärankaa.

Hänen vasemmasta jalastaan puuttui kaksi varvasta. Ne olivat menneet kylmyydestä kuolioon tehtävässä, josta ei saanut puhua. Ääni sai varpaiden tyngät särkemään.

– Eversti Sebastian Moran, miehen ääni jatkoi. – Entinen Hänen majesteettinsa armeijan ylpeys, palkkasoturi, kunnes Muukalaislegioona teki tarjouksen, josta ei ollut terveellistä kieltäytyä.

– James Moriarty. Sebastian kokeili kepillä jäätä.

Hän irrotti otteensa kivääristä ja viittoi haluavansa nousta pystyyn. Sormet painoivat hetken niskaa, täsmälleen siitä kohdasta, jossa selkäranka ja niska yhdistyivät, ja Sebastian tiesi, että siihen tulisi mustelma. Sitten paine hellitti ja Sebastian nousi seisomaan. Hän kääntyi nopeasti ympäri, koska hitto vieköön, hän ei kuolisi selkään ammutusta luodista.

– James Moriarty, lihaa ja verta ja ihan omassa persoonassaan, mies sanoi, kun he olivat kasvokkain.

Sebastian nyökkäsi. Mies näytti samalta kuin hänelle annetussa kuvassa. Samalta ja erilaiselta. Yksikään kamera ei osannut täysin vangita miehen silmien kuumeista hehkua tai hänen auraansa. Sebastian oli kerran katsonut silmästä silmään haita ja se oli pelottanut häntä vähemmän.

Se oli ollut myös vähemmän kiehtovaa.

Vuosituhansien ajan muuttumattoman pysyneiden petojen katseessa oli ollut pelkkää tyhjyyttä ja pimeyttä. James Moriartyn silmissä oli avaruuden loputonta, kiemurtelevaa, kaiken aikaa liikkeessä olevaa pimeyttä.

– Mitä me nyt teemme, eversti? Moriarty kysyi ja levitti kalliin puvun verhoamat kätensä.

Syksyn viilentämä maa ja pitkä paikallaan olo olivat jäykistäneet Sebastianin lihakset. Hän voisi ehtiä puukottamaan Moriartya, jos kävisi hyvä tuuri ja mies ei saisi asetta esiin kovin nopeasti.

Erikoisjoukkojen koulutus lähti siitä, että kohteilla oli aina ase. Vaikkei siltä olisi näyttänyt.

– Ennen kuin teet jotain typerää, mutta varmasti urhoollista, Moriarty sanoi. – Minulla on sinulle ehdotus.

Sebastian kuunteli. Hän kuunteli pää kallellaan ja hengitti hitain vedoin, laski mielessään etäisyyksiä.

Kun Moriarty vaikeni, Sebastian laski yhä etäisyyksiä. Nyt hän laski mahdollisten ampujien etäisyyksiä heihin. James Moriarty ojensi kätensä ja Sebastian tarttui siihen. Sen jälkeen hän keräsi aseensa ja lähti tarpomaan lyhyemmän miehen jäljessä.

– Jim, mies sanoi, kun he istuivat lentokoneessa. – Sano Jim.

Sebastian nyökkäsi, muttei sanonut Jim. Hän sanoi Jim vasta kun oli ampunut sen Ranskan suurlähettilään, joka oli palkannut hänet metsästämään Jimiä.

– Jim, tehtävä ohi, Sebastian sanoi, kun oli kilometrien päässä paikasta.

– Tule kotiin, kulta, isillä on ikävä.

[Mixiuu]

Kommenttikampanjasta iltaa! (:

En ole ennen lukenut tähän fandomiin liittyviä tekstejä, enkä myöskään tiedä suoraan sanottuna mitään Sherlockista, mutta koska otin tämän haasteesta, niin yritän nyt saada edes jonkinlaista kommenttia aikaiseksi:

Kuvailu oli mielestäni hyvää ja tapahtumat selkeitä. Kirjoitusvirheitä ei löytynyt, tosin en niitä oikein jaksanut etsiä tai niistä oli jo joku huomauttanut aiemmin. Kuitenkin kokonaisuudessaan vaikuttaa hienolta ficiltä! (: Jatka toki kirjoittelua, sillä kirjoitustyylisi on mukava.

Kiitos ihanasta illan piristeestä! <3
-Mixiuu

[Frederica]

Mixiuu: Kiitos piristävästä kommentistasi. Ilahdutti kovasti kuulla, että tyylini tuntuu mukavalta. :>


Fandom: BBC!Sherlock / Elementary
Ikäraja: K-11
Vastuuvapaus: En omista mitään, enkä saa tästä rahaa. Sherlock Holmes kuuluu ACD:lle ja sarjat tekijöilleen.
Varoitukset: -
Huomioitavaa: Crossi. :'D


Juodaan teetä, kunnes kaikesta tulee taas järkevää


– Lisää teetä? Joan kysyi.

– Kiitos, ehdottomasti, John vastasi.

Joan kaatoi miehen kuppiin kullanväristä teetä. Vetoisan asunnon ulkopuolella New York melusi eteenpäin. Kaupunki, joka ei koskaan nukkunut, ihan niin kuin rikolliset ja etsivät. Joan ei muistanut vähään aikaan olleensa yhtä väsynyt. Hän oli jo ohittanut sen pisteen, jossa kahvi maistui pahalta ja lakkasi vaikuttamasta. Kahvi maistui karmealta, joten hän keitti pannukaupalla teetä.

Onneksi edes joku asunnossa arvosti teetä. John Watson hörppi kupistaan englantilaisella kohteliaisuudella. Sherlockin kaima ja tämän lyhyt apuri olivat saapuneet New Yorkiin rikollisen perässä, saman, jota Joan ja hänen Sherlockinsa jahtasivat.
Joan oli järkyttynyt, kun he olivat törmänneet toiseen Sherlockiin ja Johniin keskellä murhapaikkaa.


– Näytä kykysi, Sherlock pyysi ja osoitti lukkoa.

Joan kaivoi tiirikat taskustaan ja kumartui. Lukkojen tiirikoiminen oli kirurgiaa; tarkkaa työtä, joka vaati vakaata kättä. Joan oli ollut vähällä huomauttaa poliisin eristysnauhoista oven ympärillä, mutta tiesi kokemuksesta sen turhaksi. Sherlockin ollessa tuolla tuulella, hänelle oli turha saarnata. Joskus Joan kyllä saarnasi kaikesta turhuudesta huolimatta.

– Ei nopein suorituksesi, mutta työskentelysi on ihailtavan tehokasta. Sinusta voisi tulla kohtalaista parempi murtovaras, Watson hyvä, Sherlock totesi, kun he astuivat sisälle asuntoon.

Joan oli vastaamassa, mutta vetäisi sanansa takaisin. Joku liikkui asunnossa. Kengät narahtivat lattiaa vasten, eivät heidän kenkänsä, ääni tuli liian kaukaa. Sherlockin toinen kulma kohosi ja hän vilkaisi lukkoa kasvot mietteliäässä mutrussa.

Sitten hän kohautti olkapäitään ja harppoi peremmälle.

– Kuka ikinä oletkin, niin etevää työtä lukon kanssa, Sherlock sanoi ja taputti käsiään yhteen plyysisohvan edessä.

Veriroiskeiden sotkemat perhekuvat heijastivat huoneen pimeyttä. Askeleita ei enää kuulunut, ja Joan mietti oliko kuullut omiaan. Hän katsoi Sherlockia ja mies osoitti hymyillen keittiön ovea.

– Voisitko ystävällisesti laittaa aseen pois? Emme ole aseistautuneet.

Joanin kulmat rypistyivät ja pulssi kohosi, mutta Sherlock näytti tyyneltä, keinahteli päkiöillään.

– Mistä tiedät etten ammu teitä? miehen ääni kysyi keittiön varjoista.

– Koska olisit ampunut jo, jos olisit murhaaja, toinen ääni sanoi ja varjoista astui esiin pitkä mies.

– Sherlock Holmes, Sherlock sanoi.

– Sherlock Holmes, mies toisti. – Saanen esitellä kumppanini, tulehan sieltä, tässä on John Watson.
Pitkän miehen vierelle astui lyhyt mies, joka työnsi aseen takkinsa alle.

– Minun pitäisi olla loukkaantunut, Sherlock sanoi. – Olisit voinut tekstata tulostasi.
Pitkä mies tuhahti. – En tiennyt, että olemme niin läheisissä väleissä. Pidän kyllä kirjeenvaihdostamme, mutta en harrasta yökyläilyä.

– Kannattaisi, Sherlock sanoi.

– Sherlock, luojan tähden, olemme keskellä murhapaikkaa emme teekutsuilla flirttailemassa, John Watson sihahti.

– Hei, Joan ärähti. – Älä komentele Sherlockia.

– Hän ei puhunut tuolle, pitkä mies sanoi ja nyökkäsi kohti Sherlockia. – Olen myös Sherlock Holmes, konsultoiva etsivä.

– Tämähän on huono vitsi, Joan sanoi.

– Ei, Sherlock sanoi. – Sherlock Holmes toimii Lontoossa, hassua kyllä, vaikka olemme eläneet samassa kaupungissa, kohtasimme vasta aikuisina tutkiessamme samaa tapausta.

– Niin niin, tämä lienee kuitenkin tärkeämpää kuin elämänkertamme, toinen Sherlock tokaisi ja heittäytyi vatsalleen lattialle katsellakseen sohvan alle.

– Murhaaja jätti sinne käyntikorttinsa, vai kuinka? Sherlock kyykistyi kurkkimaan.

– Taidan tietää mitä mietit, John sanoi. – Heitä on kaksi ja en ole varma kestääkö universumi tätä.

– Suunnilleen, Joan sanoi ja ojensi kätensä. – Joan Watson.

– Hyvä sukunimi, John totesi, ja kumpikin naurahti väkinäisesti.


– He ovat olleet epäilyttävän hiljaa, Joan sanoi.

John nyökkäsi. He olivat levittäneet lääkiksen harjoituskortit keittiön pöydälle. Tapauskansiot saivat Joanin pään särkemään, ja John oli tuhissut poliisiraporteille ja hieronut ohimoitaan. Siitä kun he olivat lähteneet keittämään teetä ja pelaamaan muistipeliä, oli jo yli neljäkymmentä minuuttia. Kaksikymmentä minuuttia sitten Sherlockien keskustelu oli vaimennut.

Watsonit nousivat yhtä jalkaa pystyyn ja suuntasivat olohuonetta kohti. Kiharapäinen Sherlock istui jalat kyyryssä nojatuolissa, ja tatuoitu Sherlock lojui selällään piikkimatolla paidatta.

– En halua edes tietää, John mutisi.

– En minäkään, Joan sanoi. – Lisää teetä?

– Oi kyllä, John sanoi. – Tässä menee vielä pitkään.

[Funtion]

– Ei nopein suorituksesi, mutta työskentelysi on ihailtava tehokasta.
Ihailtavan, ei ihailtava.

– Sherlock, luojan tähden, olemme keskellä murhapaikka emme teekutsuilla flirttailemassa, John Watson sihahti.
Murhapaikkaa, ei murhapaikka.

NYT MÄ VAADIN CROSSIN JOSSA ON JAMIE MORIARTY JA JIM MORIARTY. Oh gosh, jos kaksi Sherlock Holmesia on paha, niin entä sitten kaksi Moriartya? GIMME.

Vaikka juoni ei ollutkaan kummoinen, pidin tästä aika paljon! Suosikkini oli ihan alku, jossa kuvailu oli priimaa; valvovat rikolliset ja etsivät, englantilainen kohteliaisuus, kirurgista lukkojen tiirikointia. Mahtavaa. Sherlockeja en oikein erottanut tässä toisistaan, paitsi, no, Elementaryn oli ehkä vähän... rauhallisempi tapaus, sen suusta tuli kehu ja kaikkea! Mutta Watsonit sen sijaan erotin helposti, tykkään Joanista tosi paljon. :3 Se on kehittynyt tossa sarjassa ihan huimasti.

Tän ficin lopetus oli hyvä, Watsonit pohtimassa Sherlockiensa ajatuksia... perun aikaisemmat sanani: ehkä juuri tässä lopussa se Sherlockien ero näkyi; Elementaryn tatuoitu Sherlock makas piikkimatolla ilman paitaa siinä missä BBC:n Sherlock "mökötti" tuolissaan jalat koukussa, haha. Tyypillistä.

Erittäin onnistunut crossi siis, lisää tällasia!!!

[Frederica]

sensaatio: Kiitos virhebongauskesta! Ja hirmusti kiitosta kommentistasi, ja tahtosi on lakini.


Fandom: BBC!Sherlock / Elementary
Ikäraja: K-11
Beta: Brangwen, kiitos 
Vastuuvapaus: En omista mitään, enkä saa tästä rahaa. Sherlock Holmes kuuluu ACD:lle ja sarjat tekijöilleen.
Varoitukset:
Huomioitavaa: Puhutaan kuolemasta ja murhista


Paholaiset juovat viiniä


Jim nykäisi tuolin esiin ja auttoi Jamien istumaan. Nainen hymyili, eikä irrottanut katsettaan Jimistä, kun mies kiersi omalle paikalleen pöydän toiselle puolelle. Ravintolan sisustus oli moderni, talon viini kallista ja kaukana tuotettua. Paikka oli täynnä ihmisiä, joista toiset olivat kieroja, toiset keinottelijoita, toiset julmia ja osa, häviävän pieni osa, melkein synnittömiä.

Teuraslampaat petojen keskellä.

Mutta yksikään pörssihuijari,  sisäpiirin kaupoilla rikastunut luopio, yksikään sekalaisen ja 98 prosenttisesti synkimmistä syntisistä koostuvasta massasta, ei ollut yhä vaarallinen kuin he. Jim hymyili leveästi tilatessaan punaviiniä, sydänveren väristä, makeaa ja täyteläistä.

Jamie tilasi valkoviiniä, kevyttä ja raikasta, jälkiruokaviiniä pääruuan kanssa. Naisen lakatut kynnet siirsivät hiuskiehkuran pois kasvoilta.

Hitaasti Jim työnsi kätensä takkinsa taskuun ja veti rasian esiin. Hän työnsi sen pöydän yli Jamielle. Kynttilän valo lepatti. Klassista musiikkia rääkättiin taustalla. Joku sivustakatsoja pidätteli hengitystään, odotti sormusta turhaan.

Jamie avasi rasian, kallisti suloisesti päätään ja nyökkäsi. Hän työnsi tyhjältä vaikuttavan rasian takaisin Jimille ja vaihtoi uudet korvakorut korviinsa. Jim sujautti rasian taskuunsa ja tiputti samalla sen sisällön kämmenelleen.

Taikatempun idea oli aina siinä mitä kukaan ei huomannut. Kun rasiassa oli korvakorut ja ne ojensi mies ja otti vastaan nainen, kaikki olettivat tempun olevan siinä. Ei se ollut. Oikea temppu oli siinä mitä Jim ja Jamie olivat juuri vaihtaneet keskenään.

Tällaisina hetkinä Jim ikävöi Sherlockia. Kaikki oli niin helppoa tässä entisessä siirtomaassa.

Jamie ja Jim vilkaisivat yhtä aikaa vaihtamiaan esineitä. Hopeakolikot olivat nykykolikkoja kevyempiä, ohuempia ja kärsineen ja kuluneen näköisiä. Niitä oli maailmassa jäljellä viisi. Kaikissa oli kuviona pääkallo ja keihäs ja kääntöpuolella sanat: Mortui vivos docent.*

Tärkein opetus, jonka kukaan saattoi omaksua. Kuolleet eivät valehdelleet, kuolleet eivät juorunneet, kuolema oli kaunis ja ainoa todellinen asia. Elämä oli illuusio, kuolema taidetta.

Moriartyn koulukunta.

Heitä oli ollut historian aikana useita, heitä, jotka saivat kunnian ottaa Moriartyn nimen omakseen. Kolikkoja ei koskaan annettu, ne piti löytää. Jos halusi kuulua tähän kerhoon, piti tietää mitä etsi, mitä halusi, mitä oli.

Kuolleet johdattivat elävät oppiensa äärelle ja tälle tielle lähteneet tunsivat toisensa kolikoista. James Moriarty, Jamie Moriarty, samanlaiset hopeakolikot sitoivat heidät yhteen. Moriartyn nimi oli osa peliä, sitä tietä, jonka he olivat valinneet.

Tässä ravintolassa, tässä hetkessä, he kaksi olivat ainoat, jotka ymmärsivät kaiken ympärillään olevan tuhkaa ja alkeishiukkasia. He olivat pelkkää unta, jonka joku oli nähnyt vuosituhansia sitten, ihan niin kuin tähtien valo ja kaikki galaksit.

– Mukava nähdä sinut taas, James, Jamie sanoi ja kulautti viiniä kurkkuunsa.

Yksi nielaisu, kaksi, kolme.

– Viihdyn aina kauniissa seurassa ja olisi ollut tahditonta olla vastaamatta kutsuusi, Jim sanoi ja virnisti.

Jamie laski lasinsa pöydälle ja iskosti katseensa Jimiin. – Pyysin sinut tänne, koska ymmärsin sinusta jotain uutta.

– Niinkö? Jim sanoi. – Jos tämä koskee sitä maalaamaasi taulua, jonka varastin Amsterdamista, niin olen pahoillani, mutta minulla on aina ollut silmää puhuttelevalle ja herkälle taiteelle.

– Otin sen kohteliaisuutena. Jamie hymyili. – Tuo mies puvussa, joka puhuu varkaudesta kuin piknikistä ja järjestää pyynnöstä murhia, et ole sinä, James.

Jim venytti kasvojaan ja muotoili ilmeensä loukkaantuneeksi. – Voisin suuttua sanoistasi, Adler.

Jamie nauroi. – Siitä vain. Irene Adler oli minulle pelkkä valepuku. Tämä, Jamie levitti kätensä sirosti ja nyökäytti kehoaan kohti, – tämä on se, mitä minä ole. Jamie Moriarty. Olen Moriarty.

– Ja minäkö en? Jim kohotti kulmiaan.

– Olet ja et ole. James Moriarty on sinulle totuus ja hyväksyn sen, kunnioitan sitä ja kun olemme kuolleet, jaamme saman ikuisuuden, sen taiteelle ja kuolemalle varatun. Mutta sinun pitää ymmärtää, että James Moriarty on sinun luomuksesi. Synnyit noiden ominaisuuksien kanssa, mutta olisit voinut valita tuhat muuta polkua.

Jim tuhahti. – Sinäkään et syntynyt Moriartyksi.

– En, Jamie sanoi. – Mutta minä tein Moriartysta ainoan asuni, kaikki muut naamioni ovat peittämässä tosi olemukseni tarpeen mukaan. Sinulle Moriarty on yksi keino peittää todellinen olemuksesi.

– Muutos on liikettä ja kuolema on väistämätön pysähtymispiste. Miksi pysähtyisin yhteen naamioon, kun muuntautumalla voin tehdä niin paljon enemmän? Tämä kaikki on valhetta ja minä olen vale ja sinä olet vale, Jim sanoi ja joi viiniään, yksi, kaksi, kolme, neljä kulausta. – Mutta siinä missä sinä olet yksi vale, minä olen tuhat. Se on yhdenlaista taidetta.

– En kieltänyt sitä. Jamie kilautti lasinsa vasten Jimin lasia. – Osoitin vain havaintokykyä.

– Aaaaah, mitäköhän saisimme aikaan, jos alkaisimme vain havainnoida toisiamme?

– Maailmanlopun, Jamie sanoi, eikä hymyillyt.

– Niin, Jim sanoi. – Me polttaisimme kaiken todistaaksemme toistemme havainnot vääriksi.

– Siitä tulisi kaunista.

– Äärimmäisen.



* Kuolleet opettavat eläviä

[Funtion]

Kun mä aloin lukemaan alkutietoja, mä seisoin. Tämä oli hyvä juttu siks, että mun ei tarvinnut varta vasten nousta ylös hyppiäkseni tasajalkaa innosta. RAKASTAN SUA IKUISESTI.

Mutta yksikään pörssihuijari,  sisäpiirin kaupoilla rikastunut luopio, yksikään sekalaisen ja 98 prosenttisesti synkimmistä syntisistä koostuvasta massasta, ei ollut yhä vaarallinen kuin he.
Ylimääräinen välilyönti lipsahtanut sisäpiirin eteen.

Tällaisina hetkinä Jim ikävöi Sherlockia.
MIKSI MUN SILMÄKULMAT OVAT KOSTEAT MIKSI MIKSI MIKSI

James Moriarty, Jamie Moriarty, samanlaiset hopeakolikot sitoivat heidät yhteen. Moriartyn nimi oli osa peliä, sitä tietä, jonka he olivat valinneet.
.....arvaa kuka lähtee tän tekstin luettuaan kolikkojahtiin saadakseen nimekseen Moriarty? LET'S GO BABY.

Tässä ravintolassa, tässä hetkessä, he kaksi olivat ainoat, jotka ymmärsivät kaiken ympärillään olevan tuhkaa ja alkeishiukkasia. He olivat pelkkää unta, jonka joku oli nähnyt vuosituhansia sitten, ihan niin kuin tähtien valo ja kaikki galaksit.
Mä rakastan näitä kahta virkettä aivan liikaa. Fysiikkaa, astronomiaa. Ooh.

Jamie nauroi. – Siitä vain. Irene Adler oli minulle pelkkä valepuku. Tämä, Jamie levitti kätensä sirosti ja nyökäytti kehoaan kohti, – tämä on se, mitä minä ole. Jamie Moriarty. Olen Moriarty.
!!! Totta. Koska kuten Jamie itsekin sanoi, "there is no Irene". On vain Moriarty.

– En, Jamie sanoi. – Mutta minä tein Moriartysta ainoan asuni, kaikki muut naamioni ovat peittämässä tosi olemukseni tarpeen mukaan. Sinulle Moriarty on yksi keino peittää todellinen olemuksesi.
YES. THANK YOU. BLESS YOU. Vihdoin joku muukin ymmärtää näitä Jimin maskeja! GAAH. AAH. // Tähän liittyen muokkaus nyt kun pohdin näitä virkkeitä tarkemmin: totta! Tää kohta oli todella tarkkanäköinen, tässä näkyy yksi näiden Moriartyjen eroista; Jimille "Moriarty" on maski, Jamielle se on todellinen hän. Tosin varaan oikeuden muuttaa mieltäni Jamien suhteen, haha, en oo tutustunut siihen tarpeeks hyvin. En oo nähnyt sitä ku niissä kahdessa jaksossa ekalla kaudella... :c Mut oon hieman spoilaantunut 2. kauden kuvioista joten oon varautunut tulevaan. Vaikken oikein tiedä mitä siitä ajattelisin.

– Aaaaah, mitäköhän saisimme aikaan, jos alkaisimme vain havainnoida toisiamme?

– Maailmanlopun, Jamie sanoi, eikä hymyillyt.

– Niin, Jim sanoi. – Me polttaisimme kaiken todistaaksemme toistemme havainnot vääriksi.

– Siitä tulisi kaunista.

– Äärimmäisen.

...mun silmissäni on taas kyyneleitä.

Okei, nyt yritän kirjoittaa vähän koherentimpaa kommenttia. Tiedä sitten saatko mitään irti noista mun tunnereaktioistani, mutta pelkällä puhtaalla järjellä ei kommenttia kirjoiteta, koska eihän kommentissa oo mitään synteettisiä a priori... juttuja (damn, yritin käyttää oikeita termejä mutta nyt unohdin jo sen viimeisen sanan... joo, arvaa kuka luki tänään taas Kantia). Okei, siis, ööh. Jos jotain negatiivista on tästä sanottava (lol en tahdo), niin pakko paljastaa etten oikein syttynyt otsikolle koska mun kullanmurut, ei ne oo paholaisia! Ei vaan, en oikeestikaan syty sille miten monet yhdistää sanan "devil" Jimiin... niinhän tehtiin jo hieman sarjassakin kun Nina Simone soi samalla kun Sherlock juoksi Jimin luo. Uh. En yritä siis mitenkään oikeuttaa näiden Moriartyjen tekoja, kyllähän ne on silti vastuussa kaikesta vaikkei ne käsiä likaisikaan (paitsi että Jamie likaa kätensä joskus, haha), mutta "paholainen" on musta kuitenkin vähän liioiteltu ilmaus. Mielipidejuttuja, toki. Onhan siinä asiaankuuluvaa dramatiikkaa!

Sitten niihin hyviin puoliin... jotka kattavatkin loput tekstistä. ♥__♥ Ensinnäkin ah, olin liikuttunut onnesta kun Jamie sai Jimiltä noi korvakorut!! Tietty olin vielä innostuneempi kun siihen oli jokin epätavallinen syy, miten se kaikki oli vaan hämäystä, mutta se ei silti poista sitä faktaa, et Jim osti Jamielle korvakorut!! Ellei nää Moriartyt pohjautuis samaan hahmoon, mä shippaisin näitä niin vitun lujaa, lol. En tarvitsis enää mitää Sherlock Holmeseja. :c (Ajattelin kahdesti ja muutin sittenkin mieleni; njaah, oon tuomittu shippaamaan Sheriartya.) Ah, pidin muuten siitä miten viitattiin Amerikkaan "entisenä siirtomaana" koska brittiläinen imperiumi! Historiaa! Juuri tällaiset pienet yksityiskohdat oli tässä tosi herkullisia. :3

Tuota kuollut/elävä -vertausta venytettiin silleen toooosi lähelle ärtyyntymispistettä (tai sit mä vaan oon herkkä toistolle :DD) mutta se viiva ei ihan päätynyt sinne pisteeseen saakka -- hyvä! Veikkaan et Moriartyilla oli jotain tekemistä tän kaa... Joka tapauksessa toi idea oli musta tosi mielenkiintoinen ja rakastin mukaan heitettyä latinankielistä ilmausta! Koko tää taidejuttu oli ihan uskomaton. Pidin ite henk. kohtasesti äärettömän paljon siitä, miten Elementaryssa Jamie on taiteilija, koska jo ennen Elementarya taide oli yks asia jonka mä liitin Jimiin -- koska konsultoivana rikollisena oleminen on, molemmilla hahmoilla, the art of crime. Jim nostaa panoksia ja tekee jopa omasta kuolemastaan taidetta. ♥

Oli ihanaa, miten Jamie oli "oppinut jotain uutta" Jimistä. Eiiihh, miks sä menit kirjoittamaan tän, nyt mä haluan jonkun 50 000 sanaisen jatkoficin joka kertoo näiden kahden yhteiselämästä välillä Lontoo - New York. KUVITTELE! Ne vois aina jutella omista Sherlockeistaan ja hieman auttaa toinen toisiaan rikosten kaa ja keskustella syvällisesti taiteesta ja astronomiasta ja matematiikasta. Ja sit ne vois tietty käydä just shoppailemassa vaatteita, oooh, Jamie vois valita uuden kauluspaidan Jimille ja Jim vois toimia makutuomarina käsilaukuille, ehkä se tietää jotain niistä materiaaleista. Ja sit..... eeeiiihh, en saa ajatella tätä, en saa kiusata itseeni näin. Anteeks. Sun ficcis vaan aiheuttaa mulle kamalasti tunteita. (Ota tuo kohteliaisuutena.)

Jim venytti kasvojaan ja muotoili ilmeensä loukkaantuneeksi. – Voisin suuttua sanoistasi, Adler.
Kiinnitin huomiota tuohon Adlerin käyttöön. :D Epäilemättä se oli tarkoitettu ilkeilyksi, koska eihän Jamie halua tunnustautua Irenenä. Haha, nää kaks, en kestä, voi ei, itken taas.

– Muutos on liikettä ja kuolema on väistämätön pysähtymispiste. Miksi pysähtyisin yhteen naamioon, kun muuntautumalla voin tehdä niin paljon enemmän? Tämä kaikki on valhetta ja minä olen vale ja sinä olet vale, Jim sanoi ja joi viiniään, yksi, kaksi, kolme, neljä kulausta. – Mutta siinä missä sinä olet yksi vale, minä olen tuhat. Se on yhdenlaista taidetta.
Tästä mulle muistui yksi lause jonka tänään luin Kantilta: "Vastaavasti transsendentaalinen estetiikka ei voi lukea muutoksenkaan käsitettä a priori -dataansa kuuluvaksi, sillä aika itse ei muutu, vaan jokin, mikä on ajassa." Eli jos sovelletaan tuota tähän, tässä tapauksessa se muutos on nimenomaan elämä. Jännää miten sun ficci toimii symbioosissa Kantin kaa, haha. Sitten taas toi taidejuttu... mulle tuli ton luettuani heti mieleen mosaiikki! Mosaiikkihan koostuu pienistä paloista ja nyt kun tarkemmin tätä pohdin, se kuvaa Jimiä aika hyvin. Jokainen mosaiikin pala on yksi Jimin naamio. Todellinen Jim, ilman naamioita (tai ehkä pikemminkin: naamioiden yhteissummana) on kokonaiskuva, se mitä mosaiikki esittää koottuna, ehjänä. Tätä me ei koskaan päästy näkemään BBC:n Sherlockissa. Meille annettiin muutama mosaiikin pala, mutta ei tarpeeksi, jotta me voitas koota niistä taideteos, todellinen Jim. Kun taas Jamie... on koottu mosaiikki, ehjä taideteos. Jos Jamie haluaa, kuten hän itse tässä ficissä sanoi, "piilottaa itsensä", hän turvautuu maskiin --> eli käänteisesti ottaa yhden palan, maskin, pois mosaiikista, jolloin kokonaiskuva särkyy ja täten myös Moriarty katoaa.

Tää ficci on taideteos. En sanonut varmaan puoliakaan siitä mitä olisin tahtonut, mut mun ajatukset on ihan solmussa, oon vieläkin niin innoissani siitä et tää ficci on oikeasti olemassa ja että mä pääsin lukemaan tän!!! Mikä etuoikeus! Kiiiiiiitos siis ihan sanoinkuvaamattoman paljon, palaan tähän tekstiin vielä myöhemminkin itsekseni! (ღ˘⌣˘ღ)

// + tuplaylistys tuolle virkkeelle, jonka jo kerran nostin tekstistä ("Tällaisina hetkinä Jim ikävöi Sherlockia."). Purr, sait mut kehräämään tyytyväisyydestä. ♥