Nimi: Tunturissa tuhisee
Ikäraja: K11
Genre: slash, drama, höysteenä vähän huumoria ja romantiikkaa
Disclaimer: Tekstissä esiintyvä metsästysloitsu ei ole käsialaani vaan netin pyörteistä löydetty, käsittääkseni Kalevalasta lainattu. Hahmot ovat omiani, mutta aamulla huomasin Finin etusivulta ainakin tällä hetkellä löytyvän originaalitekstin lähes samannimisillä kavereilla, eli selvennykseksi kyseisellä tekstillä/hahmoilla ja minun one-shotillani ei ole yhteyttä keskenään!
Monet tunnistaa varmasti myös otsikon tutun sanankäytön ja viittauksen
A/N: Hihii oon niin onnellinen siitä, että valtavan kirjoitusblokin jälkeen sain edes jonkinlaista tekstiä aikaan - ja aloittaessani lupailin mielessäni, että jos tämä valmiiksi asti kehittyy niin tuon sen myös tänne teidän luettavaksi. Teksti syntyi itsekseen kun yritin saada "kirjoitusmekanismit" vetreytymään ja päätin naputella itselle tuttua tyyliä ja teemaa (= aka lievästi puhetyylistä hömppäslashidraamaa). Tarkoitus ei ole millään tavalla stereotypisoida lappilaisia tai etelästä pohjoiseen tulleita turisteja, vaan teksti on kirjoitettu pilke silmäkulmassa ja rennolla mielellä. Eniten tekstistä saa irti, jos sen lukee samankaltaisessa mielentilassa!
Joten...
Tunturissa tuhiseeKota oli lämmin ja hämärä, ilma tiheänä kotoista savun ja puun tuoksua. Liekit herkuttelivat halkojen kuivuneella kaarnalla ja kuumensivat kolhuisen vanhassa pannussa tekeytyvää kahvia, josta vuorostaan mun makunystyräni saisivat nautiskella. Ulkona pikkupakkanen pureskeli tunturin vaivaiskoivuja ja lumipeitteen alla lepäileviä varpuja ja sammalia. Sydäntalvella syrjäinen lumikenkäreitti oli varsin hiljainen, sillä sesonkituristit jalkautuivat Lapin karkeille erämaille vasta hiihtolomien korvilla ja kaamoksen alkaessa väistyä kevään tieltä. Etelän ihmisille kun tällainen pimeys oli masentavaa ja melkoinen kauhistus.
Mutta mä en valittanut, miksi turhaan. Rikkumaton hiljaisuus ja lepäävä luonto ympärillä loivat mun mielenmaisemaani ja korostivat pohjoisen perukoiden maagisuutta. Yksinäisyys oli antoisaa, vaikkei seurakaan mua olisi haitannut. Näiden samojen nuotiotulien äärellä olin usein kertoillut Lapin legendoista yksinäisille kulkijoille ja kuunnellut heidän kertomuksiaan siitä, millaista oli asua suurissa kaupungeissa ja toimivien julkisten liikenneyhteyksien varrella. Aina ne jaksoivat päivitellä miten näinkin nuori kaveri halusi vapaaehtoisesti asua paikassa, jossa porot saattoivat vallata pihamaan ja kaikki tunsivat toisensa vaikka naapuriin oli matkaa monta kilometriä.
Mikäs täällä ollessa.
Mä kumarruin tökkimään pienellä mäntykarahkalla kahvipannuani paremmin liekkien päälle, kun kodan ovi riuhtaistiin auki ja joku rynni kynnykseen kompastellen sisään. Mä jäin napittamaan katseellani oviaukossa seisovaa nuortamiestä, jonka karvahatun puoliksi peittämä otsa helmeili hikipisaroista ja jonka kasvoilla väreili paniikin sävyttämä ilme. Se puuskutti hengästyneenä ja posket rusottaen, ja sen katse siirtyili musta nuotioon, kattoon ja takaisin.
”Karhu juoksi mun perässä”, se puuskahti ja rojahti vastakkaiselle puupenkille istumaan. Mä kuulin heti aksentista että se oli etelästä, todennäköisesti pääkaupunkiseudulta. Sen vaatteet oli värikkäät ja ehkä vähän epäkäytännöllisen näköiset, mutta selkeästi tarkasti valittua merkkiä ja laatua.
”Ei juossut”, mä vastasin ja jatkoin kahvipannuni asennon parantelua. Vastapäätä istuva mies katsoi mua epäuskoisena, aavistuksen turhautuneena.
”Ihan varmasti juoksi! Se olisi voinut tappaa mut!”
”Varmasti olisikin jos karhu sua olisi takaa ajanut. Ahma se ehkä saattoi olla.”
”Kai mä nyt ahman tunnistaisin. Pieni karhu se oli!”
Mä katsoin nuortamiestä uudestaan päästä varpaisiin, tietoisen hitaasti ja arvioiden. Pienet suvensiniset silmät tuijottivat mua haastavasti paksujen kulmakarvojen alta, enkä mä voinut olla katsomatta uudestaan. Harvoin noin kihelmöivän hyvännäköistä kulkijaa mun kantakodalleni sattui.
”Mulla on epäilyni sen suhteen. Otatko sä kahvia?” mä kysyin, ja ennen kuin se ehti vastata, mä aloin jo kaivella kahta kuksaa esiin erärepustani. Mulla oli niitä aina monta mukana, siltä varalta että kohdalle eksyisi useampikin rakkakivikoista ja aakeista laakeista rauhaa etsivä sielu. Osassa oli poronsarvesta veistetty kahva, ja juuri sellaisen mä ojensin karvahatullekin. Vaivoin se nieli vastalauseensa, sillä ilmeisesti sen kahvihammasta kolotti riitahammasta enemmän. Se riisui paksut tumput käsistään ja otti kuksan varovasti pitkien sormiensa väliin.
”Akseli”, karvahattu esitteli itsensä kohteliaalla nyökkäyksellä samalla kun mustanruskea kofeiinijuoma kurotti kuksan reunoja mun kallistaessa kahvipannua sen puoleen.
”Aslak”, mä tarjosin sille leveimmän hymyni ja vetäisin huomionkeltaisen piponi mukavammin tummien hiusten suojaksi. Akseli näytti jo toista kertaa niin pysähtyneen epäuskoiselta, etten mä viitsinyt kiusata sitä enempää.
”Ihan Niilo mä olen nimeltäni. Täältä jumalan selän takaa kotoisin”, mä kerroin. ”Mitä sä täällä teet?”
”Tulin lumikenkäilemään kun näitä maisemia kehuttiin. Mutta eihän täällä mitään näe kun on niin pirun pimeää.”
”Sitä kutsutaan kaamokseksi.”
”En mä ajatellut että se näin paha olisi.”
”Et näköjään ajatellut paljon muutakaan. Missä sun makuupussi on?”
”Mitä mä makuupussilla?”
”No mitä yleensä makuupussilla tehdään. Täältä on aika monta kilometriä lähimpään asutukseen ja alkaa olla jo niin pimeää että vain eksyisit matkalla”, mä heilautin kättäni ovea kohti, ja Akseli seurasi katseellaan mun kädenliikettä vaikkei paksun puuoven läpi pimeyttä nähnytkään. Se ei selvästi ollut lähtiessään miettinyt puolta tuntia pidemmälle, vaan olettanut tekevänsä reippaan päivälenkin laaksonreunalle ja erämaan valloittaneena tullut illaksi istumaan sohvan ääreen ja katsomaan heikolla signaalilla näkyviä televisio-ohjelmia mökin kuvaruudusta.
”Betoniviidakon lapsi taisi jäädä jumiin puumajaan.” Velmu virnistys sai Akselilta osakseen kohonneen kulmakarvan ja sanattoman viestin siitä, miten se ei saattanut uskoa jääneensä loukkuun vielä jonkun puolimielisen lappalaisen kanssa. Ja sekuntia myöhemmin sama tulikin äänenä ulos.
”Ja vielä sun seuraasi.”
”Mitäs, minähän olen varsin veikeä veikko. Shamaani oikein, noitarumpua päivät soittelen. Sellaista poronnahkaista”, kerroin lisätäkseni vettä myllyyn ja tuulta purjeisiin Akselin epätoivolle.
”Niin justiinsa”, se tuhahti ja siemaisi huulilleen kitkerän vahvaa kahvia, jonka salaisena mausteena tujakkuutta lisäsi ripaus chiliä. Keitos tuntui herralle maistuvan, mutta kun se kysyi seuraavan kysymyksensä, ymmärsin kunnolla miten kaukana kartalta se oli.
”Missä tämä paikka siis tarkalleen on? Yritin jossain vaiheessa paikantaa itseäni puhelimella, mutta GPS toimii täällä aika nuivasti.”
”Ootko sä yllättynyt?”
”No tässä vaiheessa enää en.”
”Sä olet niin kaukana kuin olet kävellyt ja kauempana kuin luuletkaan olevasi, vaikka toivoisit ehkä olevasi jossain muualla”, vastasin hetken mietinnän jälkeen ja annoin taas kasvojeni sulaa itsetyytyväiseen hymyyn. Yllätykseksi nuotiotulen oranssinpunertavassa loimussa myös Akseli hymyili, ja pian sain kuulla miksi.
”Sekaisin sä olet”, se pudisti päätään.
”Ei mulla koskaan ole ollut kaikki porot tokassa.”
Akseli hekotti, ei nauranut vaan hekotti, ja vetäisi harmaan karvahatun pois päästään. Sen viljanvaaleat hiukset oli hiestä liimautuneet ohimoille ja otsalle, mutta se pöyhi niitä parempaan kuosiin – suloisen idioottimaiselta se silti näytti. Ai että.
”Ei kun ihan oikeasti. Sä vittuilet sekä mulle että itsellesi samaan hengenvetoon, onko se jotain lappalaista kieroonkasvaneisuutta?”
”Mun käsittääkseni etelän intellektuellit kutsuu sitä itseironiaksi, meilläpäin puhutaan kaksisuuntaisesta ironiahäiriöstä.” Mä yritin kaikkeni estääkseni suupieliä nykimästä itseään ylöspäin jotta mun uskottavuuteni ei kärsisi liialti, mutta nauravaisena kaverina tehtävä oli mahdoton. Vatsanpohjasta kipunoi huulille kodan seinistä takaisin kimpoava naurahdus, koska mun lause oli järjetön mutta teki selvästi vaikutuksen Akseliin, joka yritti piilottaa naurunsa kahvin ja kuksan taakse.
Liekkien lempeää rätinää lukuun ottamatta kodan seinien sisäpuolelle laskeutui hetkeksi hiljaisuus, jota meidän molempien kasvoilla viipyilevä hymy väritti. Savun haju tuntui edelleen vahvana nenässä ja lämpö alkoi tihkua iholle käsin neulotun villapusakan silmukoiden lävitse.
”Ota vähän takkia pois”, mä neuvoin Akselia, jonka poskilla edelleen helottava puna saattoi olla pysyvää sorttia, mutta ehkä helpottaisi keveämmän varustuksen myötä. ”Sulla tulee pian ihan liian kuuma.”
”Joo”, se vastasi tyhjentävästi ja laski kuksan vierelleen penkille. Tuhisten se irrotti lumikenkänsä ja laittoi ne nojaamaan seinää vasten mun omieni viereen, potki koppakengät jalastaan ja riisui takkinsakin. Mä en viitsinyt mainita, että siinä samalla se kastoi appelsiininoranssin takkinsa hihan vahingossa kahviinsa. Ruskea läikkä jäi kuitenkin pian huomiotta, kun mä näin Akselin pukeutuneen jostain ilmanaikuisesta matkamuistoliikkeestä hankittuun revontulipaitaan. Tavallisesti lappikuosiset vaatekerrat näytti turistien päällä vain korneilta, mutta tätä nimenomaista turistipoikaa villapaita puki syötävän hyvin.
”Otatko sä muuten ruisleipää? Siinä on välissä juustoa ja poronlihaa”, kysyin ja ojensin folioon käärityn paketin repustani. ”Itse teurastin.”
”Ai oikeasti?” Akseli kysyi kulmat kurtussa, mutta otti kuitenkin mun tarjottavani vastaan.
”Kaupasta ostin”, tunnustin.
”Niin mä vähän oletinkin.”
Nälkä ei vaivannut mun vatsaani, mutta katselin mielelläni kun Akseli pisteli poroleivän poskeensa ja hörppi viimeisiä haaleita kahvejaan kuksan pohjalta. Lisää se ei mielinyt vaikka kysyinkin, ja samassa kaamosta syttyi valaisemaan mun päähäni pilkahtanut lamppu.
”Oletko sä koskaan saanut lapinkastetta?”
”Ai mitä?” Akseli kysyi suu täynnä ruista. Nielaistuaan se kertoi olevansa Lapissa ensi kertaa. Pohjoisen neitsyt, mä myhäilin itsekseni, puhtaan koskematon kuin ensilumi.
”Mä voin antaa sulle sellaisen. Lapinkaste on upea kokemus kotiin vietäväksi ja muille kerrottavaksi. Matkailuyhtiöt järjestää niitä pakettimatkailijoille ja etelänturisteille, mutta autenttisimmillaan lapinkasteen saa sysipohjolasta”, selvensin ja kaivoin pusakkani alta kaulaani kiedotun ketjun, jonka varressa roikkui kullasta ja hopeasta isketty sormus. Lapinkasteen kannalta sillä ei ollut mitään merkitystä, mun mummoni perintönä sitäkin enemmän, mutta tässä hetkessä se palveli mun tarkoitusperiäni oikein mainiosti.
Nousin seisomaan ja kiersin jo hengeltään heikentyneen nuotion ohitse aivan Akselin eteen. Mä pitelin korua sen odottavasti katsovien sinisten silmien tasalla, ja hymyillen se tokaisi: ”Okei. Anna tulla.”
Ja mä annoin.
”Salon herra maan isäntä,
Kaunis kankahan eläjä,
Mielikki metsän emäntä,
Metsän armas antimuori,
Tule nyt kullat ottamahan,
Hopeat valitsemahan,
Pane maalle palttinasi,
Lempiliinasi levitä,
Alle kullan kuumottavan,
Alle huohtavan hopean,
Tuon maahan tippumatta,
Rikkoihin rivestymättä”, lausuin väräjävällä, tummalla äänellä ja töytäisin kädelläni ketjussa roikkuvan sormuksen heilumaan kuin hypnotisoija. Oikeasti loitsu oli tarkoitettu onneksi metsästysretkille, pyynnöksi paljosta saaliista, ja se olikin suunnattu ennemmin mulle vaikka Akseli toisin luulikin. Sen katseessa oli jotain lumoutunutta, kun se tunsi saavansa itselleen palan alkuaikojen historiaa.
Kodan seinät tuntui tulleen piirun verran lähemmäksi, ilma oli kuumempaa ja maaginen kupla meidän ympärillä rikkumaton. Nuotion reunalta mä otin palan hiiltynyttä puuta, joka poltteli hieman sormenpäitä mutta jäähtyi hetki hetkeltä. Sen nokea pyörittelin sormenpäihini, koska se oli mun tuntemani lapinkasteen toinen vaihe. Loitsuamisen jälkeen nokea siveltäisiin kasteensaajan kasvoille, ja sen mä kerroin Akselillekin. Se nyökkäsi sanomatta mitään, ja mä laskin sormeni sen poskille jättäen mustat viirut poskiluista leukaan. Akselin taivaansinikatse oli nauliutunut mun tummiin silmiini, ja rintakehässä alkoi sydän tykytellä tavallista tiuhempaan.
”Viimeiseen vaiheeseen kuuluisi jokin taikajuoma, poronmaito esimerkiksi. Mutta sen puutteessa…” mä jätin lauseen roikkumaan ilmaan ja ylöspäin pyörteilevän savun sekaan, ja laskin syvän suudelman Akselin huulille. Se kavahti taaksepäin ja otti kiinni mun käsivarsistani, mutta mä sujautin toisen käteni sen takaraivoon ja kosteiden hiusten lomaan jottei se pääsisi erkanemaan musta. Akseli puristi mun villapaidankaulusta tiukasti sormiensa välissä, ja mä päästin viimein irti.
”Nyt sä olet kasteesi saanut.” Kujeilevan arkinen hymy huulille, ja mä yritin istahtaa Akselin viereen penkille. Yritin, koska Akseli ei irrottanut otettaan mun paidasta vaan vetäisi mut vielä lähemmäs, niin että mä melkein istuin sen sylissä.
”Olisihan mun pitänyt arvata ettei puhtoinen tunturipoika olekaan niin puhtoinen kuin mä oletin”, Akseli hymähti, mutta sen silmissä pilkahtivat meidän takana vielä voimissaan loimuavat liekit.
”Ehkä joku honkametsien haltijoista tai maahisista johdatti sut tähän kotaan juuri siksi?” mä ehdotin ja olin positiivisesti yllättynyt vallitsevasta tilanteesta. Huvittuneisuuden värittämän katseen myötä mun sydämensyke nousi entisestään, ja kautta Tapion miten mä halusinkaan tuon tollon turistipojan heti itselleni.
Joten mä otin poroa sarvista ja suljin Akselin uuteen suudelmaan, ja tällä kertaa sekin pysyi mukana. Mä pelkäsin melkein lentäväni selälleni nuotioon kun se puski takaisin, mutta mun alaselästä paikkansa löytäneet pitkänluisevat sormet antoi lupauksen tiiviistä läheisyydestä ja turvasta. Etelänmiehen kasvoille sotkettua nokea oli pian kaikkialla muuallakin kuin ihan vain sen kasvoissa, ja saatoin jopa maistaa kitkeryyden kielelläni. Oli tämä nyt paljon parempi kuin mun alkuperäiset suunnitelmat viettää yö yksinäni pakkasen purtavana tai kipinävahtina.
”Ennen kuin sä sanot että joku voi tulla tänne niin-”
”Anna mun arvata”, Akseli mutisi mun huuliani vasten. ”Ei helvetissä tule.”
”Aika tarkka arvaus”, mä nauroin ja melkein säpsähdin kun tunsin lämpimien kätten kosketuksen paljaalla iholla aivan mun selkärankani tuntumassa. Akseli hyväili mun kylkiluitani, nosti mut sitten pystyyn ja työnsi edellään kodan takaosaan rakennetulle kapoiselle makuulaverille. Se kömpi mun päälle, ja musta tuntui että tukehdun pian villalankaan ja toppavaatteisiin. Huomiopipo lensi tervehtimään tallattua maalattiaa ja mä paukuttelin Akselin toppahousujen henkseleitä sen revontulipaitaa vasten, jos se vaikka vinkistä vaarin otettuaan ymmärtäisi kuoriutua niistä eroon.
Eipä ymmärtänyt.
Joten mä riisuuduin synnyinasuuni, sillä sitä vihjettä oli vähän hankalampi olla huomaamatta.
Ja huomasihan se lopulta.
”Tällaisia lapinkasteitako ne matkanjärjestäjätkin tarjoaa?” Akseli kysyi eikä edes yrittänyt olla katselematta. Ei sillä että mä itseäni olisin mitenkään peittänytkään, miksi turhaan.
”Käy toki kokeilemassa”, mä ehdotin. ”Kuulopuheet kertoo, että spesiaalikasteisiin jää helposti koukkuun.”
”Ovat siis tavanomaisia täällä napaseudulla?”
”Napaseudulla?” mä kysyin ja tökkäsin sormeni kohtaan, jossa päättelin Akselin navan sijaitsevan. ”Napaseutu on täältä aika paljon alempana.” Ja myös mun sormet livahti fyysiseltä navanseudulta aika paljon alemmas. Akselin huulilta oli karata hengähdys tai sana, mutta mä painoin toisen käteni sen suulle.
”Hys nyt.” Lempeä käsky, eikä tarvittu muuta.
Palaneissa haloissa kytevä hiillos piti kodan vielä lämpimänä, vaikkeivät meidän kehomme kylmästä kärsineet. Pimeys söi hiljaa hämärää ja viimeisiä valonlähteitä, hiljaisuutta ei rikkonut luonto vaan kodan puurakenteiden huokaava natina. Sen seasta erottuivat satunnaisen hallitsemattomat naurunpilkahdukset.
***
Ulkona oli kylmä ja hengitys huurtui sumeina pilvinä pakastuvaan aamuun. Poskia ja nenänpäätä kipristeli, mutta taivaanrannasta nouseva sinertävänharmaa huntu peitti talvisen maiseman huomaansa niin kauniisti, ettei katsettaan tai rauhaisaa mieltään voinut näystä irrottaa. Etuoikealla kohosi valkeapeitteinen tunturi, jonka kaljuuntuva laki oli vielä sumun peitossa. Mä vedin viileänraikasta ilmaa nenän kautta keuhkoihin ja nautin kylmäävästä tunteesta.
Kodan ovi kolahti hiljaa mun takanani.
”Huomenta”, Akseli hymyili unihiekat katsetta sumentaen ja viljanvaaleat suortuvat aavistuksen vähemmän pystyssä kuin eilen. ”Kylmä aamu.”
”Kahdeksan hellepäivää heinäkuussa ei päde täällä.”
”Niilo, nyt on joulukuu.”
”Ai?” käännyin hymyilemään mun tollolle turistipojalleni, joka näytti entistä tollommalta villapaita väärinpäin ja saumat osoittaen uuteen päivään. Mutta sen mä annoin anteeksi, kun se lupasi keittää meille aamukahvit ennen kuin lähdettäisiin rämpimään yön aikana lähes umpeen satanutta lumikenkäreittiä takaisin sivistyksen pariin. Pohjaan ne sumpit palaisi tai sitten Akseli tulisi muuten tarvitsemaan mun ääriolosuhdetaitojani, joten mä seurasin sitä takaisin vanhan kodan lämpöön. Mennessäni vilkaisin vielä ulkosalla alkavaa aamua.
Ja niin paljon kuin saattoi pohjoista rakastaa, mä rakastin.
**
