malicia: Pakko myöntää että täälläkin päässä oli hahmonsa luoja aivan ***** shokissa, kosKA halvaTUN VIIKsET!!!1 Constantino MIKSI, miksi kaikkien viiksettömien ihmisten nimeen sinun oli hankittava VIIKSET??! Everybody liked him ja sitä rataa! Snifu snufu
Ja heti perään - kyllä, sinä olet pehmeänä Connyyn. Edelleen. Ihanaa että joku uskaltaa sellaista pohtiakin <3 Toivottavasti myös tämän seuraavan luvun tapahtumat ovat mieluista luettavaa
A/N: Jepajep, kakkoslukua pukkaa! Tahti tuntuu tätä nykyä aivan häkellyttävän hitaalta ainakin kirjoittajan mielestä. Ehkä siksi tuntuu myös siltä, että ei aina ole edes inspistä kirjoittaa vaikka aikaa löytyy. How silly of me. Seuraavaksi kuitenkin loikkaame New Yorkin katujen ihmisiä tapaamaan!
Osa 2 – Concrete jungle that dreams are made ofPitkänhuiskea ja tyylikkäästi pukeutunut nuorimies siemaili kitkerää kahvia nuhjuisten studiotilojen takaosassa. Oli keskiviikko-iltapäivä, mutta sen tarkempaa tietoa ajasta miehellä ei ollut. Hän tuijotteli kyllästyneen oloisena ympärilleen huoneessa, joka oltiin sisustettu ainoastaan sohvalla, kahvinkeittimellä, sohvapöydällä sekä parilla Ikean halvannäköisellä puutuolilla. Seinille oltiin tuherreltu ja ripustettu erilaisia mainoksia ja terveisiä, joita mies oli tapittanut hetkeä aikaisemmin, kun hänet oltiin saateltu tähän outoon lukaaliin. Kauempaa käytäviltä kuului kovaäänistä tappelua ja kahnaamista, ja hetken ajan mies oli kuulevinaan miten jossain räsähti kasa lamppuja tuusan nuuskaksi.
”Minne himputin paikkaan minä oon joutunu..” hän mutisi itsekseen hieman ahdistuneena, juuri kun pienen taukohuoneen ovelle ilmestyi ruskeaverinen, suunnilleen hänen ikäisensä nuori tyttö. Käsivarrellaan tällä oli kannettava minitietokone, kasvoillaan kohtelias hymy.
”Terve! Sinä oot vissiin se tohtori Jones?”
”...Ai häh?”
”Niin siis Conan Jones, yks meidän illan vieraista?”
”.. Niin. Joo.”, Conan vastasi lyhyesti tytölle, joka kai oli yrittänyt esittää hauskaa heitollaan tohtori Jonesista. Tämä sama huulenheittäjä vilkuili tablettinsa hämärässä hehkuvaa näyttöä.
”Joten, ootko sä nähny täällä pyörivän vielä kanssavierailijoitas? Te kai tunnette jo kaikki toisenne. Mun nimi on muuten Niina”, tyttö esitteli itsensä yhtä ripeästi kuin oli takahuoneen ovelle ilmaantunut. Conan tuijotti itseään reilusti lyhyempää neitokaista arvioivasti, ja oli juuri vastaamassa tälle kieltävästi kun jostain hämärän takaa alkoi kuulua tuttua puheenruplatusta:
”... Mmmnnf, ihan luvattoman mahtavia nää paikan croissantit!”
”No älä muuta virka – älä varsinkaan toi vehnärouhetekele suussas!”
”...Ai mikfen haif, näinhä mää näitä himaffaki fyön...”
”... No joo mutta siellä me kaikki muut ei olla sitä kuulemass- ai, moi Coco!” Ovelle ilmaantuivat pörröpäinen Chester Tunstall ja Fran Makunde, jonka suupielet olivat croissantinmuruista suttuiset. Conanin terävä katse porautui kaksikkoon kuin nämä olisivat tehneet jotain laitonta tai eettisesti väärää kahta sekuntia ennen kuin astuivat hänen silmiensä eteen. Chester oli pukenut ylleen oman visionsa tv-show-vierailuvaatteista: tummanpunaisen bleiserin ja puolipolveen ulottuvat polvihousut sekä puna-kelta-raitaiset ylipolven sukat. Hänen vierellään croissanttia lapsellisen tuhruisasti mussuttava Fran oli nähtävästi kerrankin nähnyt vaivaa vaatteisiinsa – tämän yläosan virkaa toimitti punamusta design-huppari, ja jalassa tällä oli mustat, reikäiset pillifarkut joiden lahkeet oltiin sullottu valkeisiin Doc Martens-bootseihin.
”Ciao, Conan! Kusi hurisee, vai huriseeko?” Fran iski parasta mieskaveriaan kehnolla läpällä, ja väänsi suupielensä hurmaavaan hymyyn. Tuo hurmanvirnistys olisi varmaan toiminut kehen tahansa New Yorkin vähänkin hepsankeikkaiseen naiseen, mutta sekä Conan että Chester olivat virneen nähneet sen verran usein, että lähinnä heidän teki mieli iskeä kätensä otsaa vasten turhaumuksesta.
”...Sitä samaa kuin aina. Meidän pitäis varmaan kohta olla valmiita, vai mitä... Niinahan se oli?” Conan kääntyi Niinan puoleen, joka – ihme kyllä – ei ollut lohjennut tuijottamaan sokaistuneena Franin häkellyttävää komeutta niin kuin yleensä kaikki tytöt Franin ensi kertaa kohdatessaan. Ilmeisesti Suomessa oltiin paksunahkaisempia sen suhteen, kenen vuoksi kuolaa lattialle ihailun vuoksi tiputettiin.
”Öh, niin on. Noin vartin päästä Pauli, meidän show'n vetäjä tulee teitä hakemaan tuonne lämpiöön mistä teidät sitten kuulutetaan vieraiksi. Niin että ottakaa sitä ennen rennosti, Paulilla on nimittäin taipumus mennä melko sumeilematta suoraan asiaan”, Niina vielä varoitteli ennen kuin juoksi kapoisilla jaloillaan muualle kuin mikäkin huikaisevan kiireinen ihminen. Fran kääntyi kaverustensa puoleen niskavillojaan rapsuttaen, ja virnisti taas kuin pieni jekkumestari.
”Joten, otetaanko ryhmähali vai toiko kukaan viinaksia turvaksi?”
***
Missä he ovat nyt?- studion katsomo ei tänään ollut niin tupaten täynnä mitä ensimmäisissä kuvauksissa. Vajaa seitsenkymmenpäinen yleisö oltiin tällä kertaa hankittu puskaradiomarkkinoinnilla siten, että edellisen show'n katsojia oltiin pyydetty levittämään sanaa mystisestä tv-ohjelmasta, jossa ensimmäisellä kerralla oltiin nähty valheenpaljastuskokeita, sketsejä, yllättäviä tilanteita ja parisuhdesekoilua. Kuulopuheet olivat ilmeisesti kasvaneet viikon mittaan suuremmiksi, sillä muutama juippi oli studiotiloihin päästessään tiedustellut, oliko tämä todella se ohjelma missä leijonat hyppelivät tulirenkaiden läpi ja missä tavalliset ihmiset kutistettiin muistitikun kokoiseksi ja piilotettiin kuvaputkitelevision sisään, minkä jälkeen heidän tuli itse päästä laatikosta pois ennen kuin virtapiirit kärventäisivät heidät.
Pisimpään studiotiloissa istuneet katsojat olivat odotelleet jo reilun kolme varttia, kun lavalla viimein alkoi tapahtua. Täysin varoittamatta koko lava alkoi elää: sen takaosasta paljastui pieni jazz-muusikoiden kvartetti jonka musiikki loi tilaan iloista meininkiä, valot alkoivat läikkyä siellä täällä, ja muusikoiden eteen asteli vakavanaamainen, hovimestarin kuteisiin pukeutunut pitkä mies.
”Arvon naiset, herrat ja muut studiovieraat! Toivottakaa tervetulleeeksiii... Misteeeer Pauuuliiiii!” synkkä mies huudahti kumealla äänellään, samalla kun lavalle marssi hupsusti loikkelehtiva punatukkainen mies. Katosta laskeutui samaten edellisviikkoisille studiovieraille tuttu, kirjoitusvirheinen APDOLEJA-kyltti (ilmeisesti kenelläkään ei ollut aikaa korjauttaa mokomaa vikaa), ja vaikka osa katsojista piti kylttiä pelkkänä vitsinä, aplodeerasivat he silti innokkaasti tuolle miehelle, joka juoksi lavalla eestaas kuin kaistapäinen pesukarhu. Mies olisi luultavasti alkanut jahdata myös häntäänsä, mikäli tällä olisi sellainen ollut.
Hetken kuluttua (kunhan Pauli oli ensin imitoinut mamekinekoa, sotamiestä, korealaista kukkapoikaa ja Pikachua) studioyleisö lopetti taputtamisensa. Pauli vilkuili monilukuista yleisöä mielissään, taputti vielä hyljemäisesti omia käsiään ja puhalsi niihin itsekeksimäänsä ”studiojuontajan eloa”.
”Hyvää iltaa, arvon yleisö! Ihastuttavaa, että olette saapuneet paikalle näin runsaslukuisina. Toivottavasti nautitte tästä illasta vähintään yhtä paljon kuin minä”, Pauli aloitti hurmaavana kuten aina, ja viritti ääneensä juhlallisuutta jatkaessaan:
”Tämän illan show'ta valmistellessani olen tehnyt tiiviisti yhteistyötä oman menneisyyteni kanssa. Tarkemmin sanottuna... romanttisen menneisyyteni kanssa”, mies jatkoi iskien silmäänsä lähimmälle kameralle, ja oli lähettelevinään lentosuukkoja yleisöön näiden naureskellessa kokeilevasti NAURUA-kyltin avustuksella.
”Te yleisön ihmiset ette vielä välttämättä tunne minua vielä, mutta teidän on syytä tietää minusta yksi asia – mitä tulee naisiin ja heilasteluun, niin olen kummassakin lajissa alan ykkösiä”, Pauli avoimesti rehenteli kuin Henry Saaren tai Ron Jeremyn avioton lapsi, ja olisi varmaan asian johdosta paukutellut leveitä henkseleitäkin jos hänellä sellaiset olisi yllään ollut.
”Krhmn... Pauli, ei siis käyne kieltäminen etteikö sinulla olisi listallasi yhtään epäonnistunutta parisuhdetta?” puuttui Richard puhujapöntöltään asiaan, kun Pauli oli hänen mielestään kuluttanut tarpeeksi aikaa itsensä kehumiseen ja yleisön edessä pullisteluun.
”Näin on närhen munat! Tietäisitpä vain, kuinka monta naista on minut kohdattuaan suorastaan langennut jalkoihini ja unelmoinut minusta öiseen aikaan”, Pauli jatkoi niin polleana, että jos mies olisi ollut ilmapallo, tämä olisi posahtanut hajalle jo kymmenen vuotta sitten, ennen kuin hän ehti edes tajuta olevansa silmäähivelevä komistus.
”Miten sitten on niiden onnistuneiden naissuhteiden laita? Lista taitaa olla ihan yhtä tyhjä?” Richard heitti kärkkäästi, mikä sai Paulin täydellisen hammastahnamainoshymyn hetkeksi hyytymään kuin veren pahannäköisen haavan päälle. Yleisöä nauratti miehen koominen paikoilleen jähmettyminen, ja pari heistä taputti rohkaisevasti Richardille käpäliään.
”... Niin no, emmehän me täällä ole toisaalta minun ihmissuhteistani puhumassa, niin että jättäkäämme se aihe toiseen kertaan. Kiitos, Richard”, sanoi Pauli hieman kalsalla äänellä, joka sointui hyvin hänen siipimiehensä synkkään pukuun ja sitäkin tummempaan luonteeseen (puhumattakaan kalkarokäärmemäisestä hymystä hänen kollegansa huulilla).
”Mutta, asiaan! Tänään on tiedossa hieno, elämyksellinen ilta – useita vieraita, live-musiikkia sekä muuta pikkuhauskaa, mitä olemme päänne menoksi kehitelleet. Vieraita on yhteensä viisi, ja heistä ensimmäiset saamme aivan piakkoin seuraksemme tänne studioon. Sitä ennen meidän on kuitenkin syytä käydä pikkiriikkisellä tauolla! Älkäähän menkö minnekään!” Pauli kuulutti mahtipontisesti, ja house-bandin rumpalin tuella hän heitti hillityn tanssiliikesarjan, johon kamera pikaisesti zoomasi ennen kuin kuvaukset keskeytettiin.
”Okei, parin minuutin tauko! Arvoisa yleisö, saisinko huomionne tähän suuntaan!” kuului lavasteista voimakas naisääni, ja ohjelman brunette tuottaja marssi lavalle tabletti kainalossaan ja videotykin kaukosäädin kädessään.
”Eli, te jotka ette oo tietoisia asiasta, niin tänään vieraina on pari New Yorkilaista hemmoa ja naisenpuolikasta. Nimet ei välttämättä kaikille sano mitään, joten tähän väliin pientä informaatiota heistä”, Niina toitotti kuin natsiupseeri ikään studioyleisölle, ja samalla tavalla kuin viime viikolla napsautti näpsäkän diashown'sa käyntiin.
Samalla kun Niina esitteli rauhallisesti, mutta nopsaan tahtiin illan vieraita, oli Pauli lähtenyt lavasteiden taakse vieraitaan etsiskelemään. Pari näistä jo näkyi onneksi nojailevan tyhjän panttina takahuoneen betonisiin seiniin, ja rempseästi Pauli tervehti noita kahta miekkosta.
”Tervehdys! Te olette varmaan osa tämäniltaisista vieraista?” Kaksi nuortamiestä kohottivat hölmistyneet päänsä Pauliin; vaikutti siltä että nämä olivat joko kiskoneet pari shottia votkaa lievittääkseen esiintymisjännitystä tai eivät vain tajunneet, kuka tuo lavasteista esiin marssinut hujoppi mahtoi olla.
”Minä olen siis Pauli, show'n kruunaamaton kuningas”, Pauli selitti, jolloin toisten miesten katseisiin tuli väsynyttä eloa. Toinen heistä suoristautui hieman, kätteli asiallisesti studioisännän ja vilkaisi sitten lattialla laiskana lojuvaa kuomaansa.
”Aatteliksä olla esittelemättä ittees? Mä olen siis Conan, ja toi vässykkä on Fran”, Conan selitti huokaisten, ennen kuin irrotti otteensa Paulin kädestä. Juontaja loi huomattavan kiinnostuneen, pitkän katseen kumpaankin poikaan kuin heidän nimensä olisivat olleet kimurantti salasana johonkin mystiseen arvoitukseen, mutta ripeästi hänen katseensa suli jälleen normaaliksi.
”Ah, niin tosiaan... Teidät minä jotenkin muistinkin vielä käsikirjoituksista. Teidän vuoronne on ihan kohta, niin että älkää turhaan liikkuko minnekään!” Pauli hykerteli vielä poistuessaan takahuoneen puolelle, ja luikahti yhdestä ovesta sisään ennen kuin pojat ehtivät tämän sanoihin mitenkään reagoida.
”...Kummallinen heppu”, Conan totesi lyhyesti, ja läsähti lattialle Franin viereen. Chester oli hetkeä aiemmin mennyt vielä paniikkivessailemaan, ja Conan sekä Fran olivat Paulin tuloon saakka istuneet vaiteliaina lattialla kuin eivät olisi edes tunteneet toisiaan. Fran naputteli ajatuksissaan polvitaipeitaan, antaen katseensa rullata eestaas ravaavissa ihmisissä.
”Olikohan tää sittenki iha tyhmä idea?” Conan mietti lopulta ääneen. Franin uteliaat lapsensilmät tunkeutuivat oitis hänen iholleen, ja puoliääneen poika kuiskasi:
”Helpottaako sun hermostusta jos sanon, että oot tänään varsinainen komistus,
homppelipoju?” Conan mulkaisi Frania pahasti kuin toinen olisi pikemminkin haukkunut häntä ihraiseksi roikkomahasiaksi, kuin kehunut satuprinssiksi. Conan näki parahiksi silmäkulmastaan miten Chester loikkelehti heitä kohti pitkin käytävää, ja miten tämä melkein törmäsi hoikkaan ja mustapukuiseen Pauliin tämän pukuhuoneen ohi rymistäessään.
”... Varo vaan etten iske sua illan päätteeksi. Turpaan tai sänkyyni”, Conan heitti takaisin kuin liukuhihnalta, mikä vain sai Franin nauramaan. Chester ja Pauli tulivat jo ripeää vauhtia heitä kohden hymy huulillaan, niitä näitä keskenään jutellen kuin olisivat ensisilmäyksellä alkaneet todellisiksi sydänystäviksi.
”Hei pojat! Ei nyt tässä enää laiskana lojuta, nyt mennää lavalle!” Chester kannusti kavereitaan, samalla kun Niina juoksi lavasteista paikalle kiirettä katseessaan.
”Nyt olis aika.”
”Hienoa! Kiitos Niina-kyyhkyseni”, Pauli kiitteli sipaisten Niinan poskea tämän ohi viipottaessaan. Suomalaissyntyisen neidon posket karahtivat aavistuksen punerviksi, mutta Conan, Chester ja Fran eivät osanneet kiinnittää asiaan huomiota sillä Paulin show-miesmäinen olemus oli varastanut heidän kaiken huomionsa.
”Huh. Fran toi mies on ihan kui sinä potenssiin kuusitoista”, Chester totesi silmät selällään.
Noiden kolmen jäädessä odottelemaan vielä lavan taakse uusia ohjeita, oli Pauli asettunut nojatuoliina rentona ja vaikutusvaltaisen näköisenä, Richardin istuessa tämän lähettyvillä vieraille tarkoitetulla plyysisohvalla.
”Keväällä 2012 luotiin raameja tarinalle, joka sisälsi ihmissuhdesoppaa, taiteita, satoja kuppeja kahveja ja croissantteja, sekä ennen kaikkea – intohimoa musiikkiin. Tämä tarina sijoittui New Yorkin kaduille joilla uskotaan kaiken olevan mahdollista, ja sen keskiössä olleet kaverukset ovat tänään kunnianarvoisia vieraitamme. Toivottakaa tervetulleiksi Fran Makunde, Chester Tunstall sekä Conan Jones!” Pauli kuulutti vieraansa sisään, ja APDOLEITA-kyltin syttyessä palamaan alkoi yleisö aplodeerata villisti.
Kulisseista kipittivät lapsellisen innostuneina parhaat kaverukset, entinen seurustelupari Chester ja Fran yhteensointuvissa hippivermeissään. Heidän perässään seurasi selkeästi tv-ohjelmiin kyynisemmin asennoitunut Conan, joka pikkutakissaan ja tyköistyvissä puvunhousuissa näytti hurmaavalta, joskin väärin ymmärretyltä blues-laulajalta.
”Hyvää iltaa, ja tervetuloa arvon vieraat! Valitkaa vain vapaasti paikkanne, ennen kuin aloitamme kysymysten sarjatulituksen”, Pauli ohjeisti nuoria vieraitaan kun nämä asettuivat vieretysten Richardin viereen sohvalle.
”Aloitetaanpa vaikka siitä, mitä te kaikki kolme teette nykypäivänä. Chester, viimeinen asia mitä sinusta tiedämme on, että reputit pari vuotta taaksepäin UCLA:n pääsykokeet elokuvauksessa, minkä jälkeen olet urautunut New Yorkiin kavereidesi kanssa. Kysymys siis kuuluu – mitä elämään kuuluu tällä hetkeä?” Pauli aloitti punakutrisesta tytöstä, joka tähyili miekkosta kiinnostunein pilke sillmäkulmassaan.
”...Taisit olla juuri ensimmäinen ihminen jonka sanomana tuo juttu ei saa mua vaipumaan masennuksen alhoon. Mä tosiaan hain UCLA:han pariinkin otteeseen, mutta ilmeisesti ihmiseltä vaaditaan siellä suunnassa vähintään 4.5:n keskiarvo, joten en koskaan päässyt sisään. Sen sijaan mä opiskelin pari lyhytkurssia elokuvausta New Yorkissa, ja aloin viime keväänä tuottaa kengännauhabudjetilla independent-elokuvia. Vielä en yhtäkään oo saanut valmiiksi, mutta elän tällä hetkeä taiteilija-apurahalla ja... teen pientä sivuduunia siinä samassa tatskaliikkeessä mitä joskus pari vuotta sittenkin”, Chester selosti suupielet hymyyn kohoten, ja sai vierellään istuvan Franin vislaamaan yleisöä kohti kuin kansaa rohkaistakseen. Pojan ele ilmeisesti huomattiin (tai sitten se oli erään APDOLEITA-kyltin ansiota), sillä oitis suurin osa yleisöstä taputti rohkaisevasti käsiään yhteen ja sai Chesterin säteilemään tyytyväisyydestä.
”Wow! Sehän on jo aikamoinen potti, ottaen huomioon että olet vasta reilu kahdenkymmenen vanha. Entä miten on sitten tämän teistä synkimmän hemmon laita... Conanhan se oli?” Pauli käänsi huomionsa varoittamatta Conaniin, joka oli tähän asti vain synkkänä tuijotellut tv-kameraa kohti kuin pilatakseen katseellaan kaikkien niiden päivän, jotka tätä lähestystä tulisivat myöhemmin tv-ruuduilta katselemaan. Siksi tuo vankkumaton poikamies säpsähtikin hieman, kun Fran töytäisi häntä kylkeen terävällä kyynärpäällään.
”..Anteeksi, mikä kysymys oli?”
”Annas kun täsmennän hieman. Kun viimeksi olemme kuulleet sinusta jotain, olit pitelemätön pelimies ja eittämättä melkoinen hurmuri erityisesti miesten keskuudessa. Äänesi sulostutti ihmisten korvakäytäviä radiokanavilla yhdessä radioääni Gills Cooperin kanssa. Miten on, ovatko asiat nykypäivänä samalla lailla?” Pauli luki suurimmaksi osaksi juontokorteistaan, ja siirsi uteliaan katseensa Conanin kalvakoihin kasvoihin.
”...Hmm no enimmäkseen joo. Tosin radiohommat jätin taakse aikoja sitten ja siirryin kirjoitushommiin. Tuotan tätä nykyä kolumneja ja pakinoita milloin mihinkin, ja luen edistynyttä journalismia New Yorkin yliopistolla”, Conan selosti lyhyesti, ja pyyhkäisi pystyyn muotoiltuja, kullanruskeiksi värjättyjä hiuksiaan kun studiovalot tuntuivat korventavan niistä kaiken muotovaahdon ja hiuskiinteen.
”Wooow, vielä lupaavampaa kuin äskeisellä! Minnes kaikkialle sitä on sitten tähän mennessä kirjoiteltua?
New York Timesiin ja
New Yorkeriin kai vähintään?” Pauli jatkoi tenttaustaan.
”...Mmh, Yorkeriin on kerran mennyt yksi teksti läpi. Lähinnä kirjoittelen noille puoli-kuuluisille päivälehdille niin kuin
Buffalo Times,
Columbia Daily Spectator ja
Metro. Viime aikoina oon satsannu lähinnä
CityArtsiin ja
Greenpoint Star & Weeklyyn, kun siellä tunnutaan olevan tekstien tarpeessa”, Conan luetteli vaatimattomalla äänellä, kuin ei mielellään olisi paljastanut mistä kaikkialta hänen taidonnäytteitään saattoi lukea. Sitä ei tosin käynyt kieltäminen, etteikö poika olisi ollut kirjoittajana lahjakas – teoreettisessa kirjoittamisessahan tämä oli ollut kiistelty nero jo sisäoppilaitosajoistaan saakka.
”Jepulijes. Conanilla on niitä lehtiä minne se vakkaristi kirjoittelee melkein yhtä paljon kuin kissalla on anturoita”, Fran samassa kehaisi, ja pörrötti härnäten vanhemman ystävänsä hiuksia niin, että tämän tummanvihreät silmät lietsoivat puhdasta raivoa liilatukkaisen pojan suuntaan.
”...Oho sori. Refleksi”, Fran pyyteli anteeksi tökeröä käytöstään, ja koetti virnistää pahoitteluksi Conanin tuijottaessa häntä ilmielävänä myrskyn merkkinä; Fran tiesi paremmin kuin hyvin, että Conanin hiusten räplääminen oli heidän maailmassaan yhtä suuri rike kuin oksentaminen tuliterän Ferrarin penkille.
”Ha-ha-ha! Draamaa on selkeästi ilmassa”, Pauli puuttui aiheeseen juontajantuoliltaan, ja NAURUA-kyltin tuella hän sai myös yleisönsä nauramaan. Conan loi mieheen juilin katseen, vaikka Fran samalla koetti tyynnyttää ystävänsä laskemalla käden tämän mustalla puuvillalla verhotulle reidelle.
”Mutta, herra Jonesilla siis kuulemamme mukaan pyyhkii harvinaisen hyvin. Sitten teidän vuoronne, arvon Fran. Joten, viimeisten tietojeni mukaan olet harvinaisen piintynyt musiikin harrastaja ja ainakin ennen tehnyt paljon DJ-keikkoja NYC:n klubeilla. Vieläkö levyt rullaavat samoilla mestoilla, vai onko elämä tuonut eteen uusia mahdollisuuksia?” Fran otti oitis sohvalla reteämmän asennon, ja loi Pauliin yhden pitkistä ja salaperäisistä katseistaan joilla hän yleensä havahdutti ihmisissä mielenkiinnon itseään kohtaan.
”Hmm no... mahdollisuuksia mennä eteenpäin on kyllä tullut pari, mutta oon ollut toistaiseksi liian laiska tarttuakseni niihin. Pari tahoa on kysynyt mua mukaan bänditouhuihin, mutta enimmäkseen mä teen edelleen vaan DJ-keikkoja, nukun päivät ja valvon yöt, käytän toisinaan kissaa paskalla pihalla ja elän arjesta irrallaan kuin joku pultsarin poika”, Fran kertoi naurua helisevällä äänellään, muttei saanut vastaukselleen juurikaan kaikupohjaa yleisöstä. Pari hampuusin ja ituhipin näköistä hemmoa tosin huusi pari epämääräistä WOOHOO-kommenttia, mutta verrattaessa Chesterin ja Conanin saamiin aplodeihin (joihin tosin eräs APDOLEJA-kyltti saattoi olla osasyyllinen), oli yleisön vastaanotto musertava.
”...Todellako? Sehän kuulostaa... kohtuullisen karmaisevalta. Kai sinulla sentään rakkauselämän suunnalla kuhisee kuin mehilläisparvessa?” Pauli yritti keventää tunnelmaa, ja silmäili levottomasti Richardia joka pönötti omalla paikallaan jäykkänä kuin marmoripatsas. Olipa siinäkin tarpeellinen siipimies. Siipeilijämies olisi luultavasti ollut parempi nimike tuollaiselle kylmäkiskoiselle jupille.
”Hmmm no jaa... siitä voi olla aika montaa mieltä. Kuhinaa kyllä löytyy, ihan sillä lailla yhdelle miehelle riittävästi mutta... en sanois että se on sellaista sisuskaluja kivasti kirveltävää laatua”, Fran heitti ympäripyöreästi, nakerrellen ajatuksissaan kynnenalusiaan. Pauli heitti kameraan parhaimman
haistan-suuria-salaisuuksia-katseen mitä arsenaalistaan löysi, ja yleisö vastasi hänen katseeseensa suurella kohahduksella (vaikkakin siihen tarvittiin jälleen avuksi uutta kylttiä, jossa kissankokoisin kirjaimin luki YLEISTÄ KOHAHTELUA.)
”Todellako? Haluaisitko valottaa asioita hieman itse, vai jaanko yleisölle lisätietoa omasta takaa?” Pauli vinkkaili kulmakarva kohollaan, saaden sekä Conanin, Chesterin että Franin niskakarvat värähtämään pystyyn. Liilalettinen Fran kiepahti studioisäntää kohti epäuskoa silmissään, mihin toinen mies vastasi kiusallisen tietäväisen näköisenä.
”... Omasta takaa?” Fran toisti papukaijana miehen sanat, ja kuka tahansa hieman sosiaalipsykologiaa opiskellut noviisi saattoi todeta, että tämän äänestä hohkasi hermostus. Pauli iski vaivihkaa silmäänsä kameralle, ja loi sitten katseensa juontolappujen syvyyksiin.
”Turha leikkiä viatonta, Franny-boy. Ei liene nimittäin mikään salaisuus, että sinulla on esimerkiksi ollut melkoista vispilänkauppaa näidenkin ihmisten kanssa, joiden kanssa jaat paraikaa sohvan!” Pauli huudahti dramaattisesti, jolloin studion tuntemattomista pimeyksistä iskeytyi esiin kaksi valokeilaa jotka lävähtivät suoraan Conanin ja Chesterin kasvoille. Studiosta kuului uusi kohahduksen aalto (kyltin avulla, totta kai), kun Chester ja Conan ähkivät puoliääneen; kirkas valokeila oli näet lähestulkoon sokaissut heidän aivotoimintansa.
”Joten Fran, miten on – vieläkö vanha suola janottaa Conanin tai Chesterin osalta kun onnea ei tunnu löytyvän? Lukuisien tiedustelujen ansiosta minulla on täällä tarjolla tukku todisteita, joiden valossa sinä et välttämättä kummastakaan ole päässyt täydellisesti irti”, Pauli myhäili riemuissaan, kun Franin kaidat, nuoret kasvot pälyilivät ympäriinsä kuin hän olisi etsinyt pakopaikkaa tilanteesta.
”...Anteeks mutta oliko tämän tarkoitus olla talk show vai joku New Yorkilaisen juorulehden yritys tehdä musta joku hermafrodiitti tai homo? Sori vaan, mutta tämmöseen mä en oo lupautunu!” Fran tiuskaisi huomattavan ahdistuneena, samalla kun hänen äsken tutkiskelemansa kynnet pureutuivat pehmeään samettisohvaan.
”Voi Fran, älä nyt näin pienistä hermostu. Leikkiähän tämä vain on”, Pauli yritti tyynnytellä kovin temperamenttiseksi paljastunutta vierastaan, jonka silmät leiskuivat samaan aikaan punaista, sinistä ja keltaista sävyä. Tai sitten studiovalot jotenkin saivat tuon ovaalikasvoisen pojan iirikset välkkymään kuin diskopallot.
”Ai leikkiä se, että sä tunkeudut tosta vaan itelles uppo-oudon ihmisen henkilökohtaisuuksiin? Kuule revi siinä tapauksessa leikkiä tästä!” Fran tuhahti pompaten ylös kuin superpallo, heristi Paulille sitä sormea mikä yleensä tv-lähetyksissä sensuroidaan ja rynnisti lavalta pois kuin olisi loikahdellut tulisilla hiilillä.
Välikohtaus sai studion hetkeksi hiljenemään täysin. Pauli, Chester, Conan, Richard, kuvaajat sekä seitsemisenkymmentä studiokatsojaa jäivät tuijottamaan ulosmarssin tehneet Franin perään kuin pyrstötähti olisi juuri viilettänyt heidän ohitseen. Lopulta Richard kuitenkin yskäisi merkityksellisesti, mikä sai Paulin hetimiten havahtumaan.
”... No ohhoh! Tällaista tämä tv:n tekeminen joskus on. Mutta onneksi hätä ei ole tämän näköinen! Menkäämme me nyt mainoksiin, ja sen jälkeen saamme studioon muutaman lisävieraan. Älkäähän karatko liian kauas”, mies iski suustaan sellaisena sillisalaattina, että siitä varmasti jälkikäteen saisivat selvää vain harvat tv-katsojat. Kaikeksi onneksi katosta laskettiin tämän johdosta alas tuttu APDOLEJA-kyltti, ja yleisön taputtaessa (ehkä hienoisesti häkeltyneenä) käsiään, kamerat suljettiin.
”... Anteeksi mutta mitä tuo oli olevinaan?” Pauli kysyi kun tuottaja-Niina juoksi paikalle kuulokkeet korvillaan ja äimistys silmissään.
”Joo tota... sori. Fran osaa olla toisinaan aika kuumapää jos sen ihmissuhteita aletaan puimaan julkisesti”, Chester totesi niskavillojaan raapien, ja loi epäröivän katseen kulisseihin, joiden uumeniin poika oli luikahtanut.
”...Mutta itsehän hän on varsinainen gigolo, eikö sitä muka saa toitottaa kansalle!?” Pauli äimisteli turhautuneena. Oikeastaan pinnan alla mies suorastaan kuohui raivoa; miten tuollainen shemeikka, jonka yllä oli mitä epämääräisimmät kuteet ja jonka horinat olivat sitäkin tolkuttomampia, saattoi olla sellainen naistenmies että kolme neljäsosaa New Yorkin nuorista asukkaista oli valmis heittämään pikkuhousunsa ja omanarvontuntonsa hiiteen vain, kun tuollainen pojankolli heille silmäänsä iski?
Tätä jos mitä voisi kutsua kulttuurishokiksi, Pauli ajatteli tuohtuneena pyyhkiessään hikikarpaloita otsaltaan.
”Mutta siis... teillä on vissiin joku back-up plani olemassa?” Chester kysyi Niinalta, kun studioisäntä näkyi olevan liian keskittynyt raivostuksensa sulattelemiseen. Niina nyökkäsi varmana, ja osoitti tabletiltaan paria nimeä, joita he myös olivat pyytäneet vieraiksi Chesterin, Conanin ja Franin lähipiiristä.
”Oi että! No nämä kaks todennäköisesti onkin silmälle ja korvalle miellyttävämpiä vieraita mitä Fran... Mutta tahdotteko te pitää vielä meitä tässä silti mukana?” Chester tiedusteli hymy huulillaan, nähtyään millaiset tapaukset oltiin heidän lisäkseen tämäniltaiseen ohjelmaan valittu.
”Hmm Paulilla oli siitä joku visio... Pauli-herra, ohoi?” Niina tyrkkäsi ajatuksiensa suohon uponnutta juontajaa kylkeen, jolloin tämä säpsähti kuin aropupu keskellä kaupunkihulinaa.
”Ö-äh, öh, mitä? NIIN, tämä juttu... Meidän puolestamme Conan on vapaa lähtemään, mutta sinut, Chester tahtoisimme pitää tässä vielä hetkisen verran. Ainakin sinne asti kun pääsemme illan show-osioon”, Pauli kokosi itsensä niin kuin aito studioisäntä konsanaan, ja viritteli herraskaisen hurmiohymyn kasvoilleen. Chesterillä ei ollut mitään jäämistä vastaan, ja kun Pauli sekä Niina olivat kohteliaasti kätelleet vielä kohteliaammin heidät hyvästelleen Conanin, saattoi lähetys jatkua.
”Ja – antaa palaa!” kameramies vielä huusi Niinan juostua takaisin kulisseihin Conanin vanavedessä, jollon tuttu studiomusiikki alkoi soida railakkaana. Chester ja Pauli sekä Richard asettuivat paikoilleen, ja Pauli heitti kameraan erään hurmaavimmista hymyistään.
”Ja tervetuloa takaisin! Olemme nyt selvittäneet tuon pienen välikohtauksen mikä sattui ennen katkoa, ja nyt valmiita ottamaan vastaan seuraavat vieraamme New Yorkista. Pienenä sisäänheittona kerrottakoon, että tähän kaksikkoon voidaan liittää ainakin seuraavat sanonnat: kuin paita ja peppu, kuin kaksi marjaa, kuin kaksi hernettä samassa palossa, ja käyvät yhteen kuin nakit ja perunamuussi! Toivokkaamme lämpimästi tervetulleiksi Mathilda Kensington ja Dylan Perkins!” Pauli toitotti, ja yleisön aloittaessa hurmaavat aplodinsa ehti Niina parahiksi ohjeistaa uudet vieraansa mikkeineen kaikkineen lavalle.
Pauli ei ollut osunut väärään kaikkien jakamiensa sananlaskujen kanssa; Mathilda ja Dylan näet astelivat lavalle viimeisen päälle kauniina parina – juuri sellaisena, mitä näkee kadulla ja voi vain tuntea onnea heidän puolestaan ellei ole vuosisadan synkkämielisin munapää. Mathilda oli pukeutunut skottiruutukuvioiseen vekkihameeseen ja neutraaleihin leggingseihin, ja yläosan virkaa tällä toimitti tummansininen, luultavasti Dylanin kaapista lainattu farkkutakki. Hänen kanssaan lavalle käsi kädessä kävelevä Dylan puolestaan oli hurmaava ilmestys mustassa huopahatussaan, tummissa Levis-farkuissa ja samettisessa pikkutakissa. Chester otti läheiset ystävänsä vastaan lämpöisin halauksin, mikä sai yleisön jakamaan omaa lämpöään resonoivan awww-aallon muodossa.
”Ihastuttavaa, että pääsitte tulemaan! Uskalsinkin odottaa että tänne tulee kaksi täsmälleen saman näköistä otusta, mutta ehkä lappusiini on työnnetty väärää tietoa...” Pauli myhäili tyytyväisenä saadessaan studioonsa kerrankin tasapainoisen ja fiksun oloisia vieraita. Tosin nämä vieraat muuttuivat hänen silmissään vielä ihanteellisemmksi naurahtaessaan hänen vitsilleen; ei sillä niin väliä että nuo ihmiset osoittivat kunnioitusta hänen läppäänsä kohtaan, vaan se, että noiden kahden naurut sointuivat toisiinsa yhtä täydellisesti kuin öinen taivas ja peilityynen järven pinta.
”Voi ei nyt sentään... oishan se ihan hullua nyt olla yhdessä sellaisen ihmisen kanssa joka muistuttaa ihan omaa itteä”, Dylan selitti hyväntahtoisesti, kunhan hän ja Mathilda olivat päässeet istumaan.
”Eihän niin, toki, toki! Joka tapauksessa siis kovasti tervetuloa. Joten, meidän tietojemme mukaan te olette yksi niistä harvoista New Yorkilaisista, joiden parisuhde on kestänyt
taukoamatta yli
viisi vuotta?” Pauli aloitti tiedustelunsa, painottaen viimeisiä sanoja niin että yleisö antoi hänelle vahingossa väliaplodit (tämäkin tosin johtui siitä, että APDOLEJA-kyltti reistaili katonrajassa).
”...Hmm no me ei ihan tarkkaa päivää olla merkitty muistiin mutta... joo, vuosi taisi olla 2009 tai 2008 että on siitä ainakin viisi vuotta”, Mathilda jatkoi pieni virnistys huulillaan, ja vaihtoi vaivihkaa ujoja katseita mielitiettynsä kanssa.
”... Paitsi että Tilly, kyllä mä tiedän että sä edelleen merkkaat kalenteriis että milloin teillä se vuosipäivä on”, Chester pisti väliin entisen kämppiksensä vierestä, ja pökkäisi tätä kylkeen niin että tytön kasvot hieman punertuivat.
”Oi että, ne naiset! Aina teidän on merkkailtava kaiken maailman pyhäpäivät muistiin. Onko teillä ehkä talllessa myös se päivä, kun Mathilda ja minä muutettiin yhteen?” Dylania nauratti Mathildan kömpelö änkyttäminen, mutta tämän luodessa poikaystäväänsä lyhyen mutta ytimekkään katseen jonka sanoma oli selkeä EI, iski Dylan puheenaiheen sivuun. Sitä paitsi studioisännänhän vastuulla se keskustelun hoitaminen taisi olla.
”Eli olette siis muuttaneet yhteen?” Pauli nappasi tiedoista mielestään oleellisimman. Aiemman Fran-solkkauksen jälkeen mies ei tahtonut vaarantaa show'nsa mainetta nostattamalla liikaa kiistanalaista kohua – muutenhan hänen ohjelmansa nimeksi oltaisiin pahimmassa tapauksessa laittaa vaikka
Minne he menevät nyt?, jolloin ohjelma ei varmasti naurattaisi ketään muita kuin Paulin kateellisia, anonyymejä ja erittäin turhanpäiväisiä vihamiehiä.
”Kyllä joo, toissavuoden marraskuussa. Eihän se mikään valtaisa kolo ole missä me punkataan mutta... mahtuu sinne kaksi keskikokoista ihmistä elämiensä kanssa”, Dylan jatkoi kertoilua omaan leppeään tyyliinsä, kuin tämän pallonpuoliskon onnellisin hippiäinen.
”Höpönlöpön. Kuule, asu Dyl ensin puolitoista vuotta samassa kämpässä kolmen muun tytön kanssa – vaikka he oisivatkin erittäin ihastuttavia ihmisiä ja ideaaleja kanssa-asujia – ja muuta sitten asumaan yhden tyypin kanssa niin huomaat että elo voisi olla ahtaampaakin”, Mathilda nauroi Dylanin vähättelyille.
”Okei no... sori. Sä oot varmaan tartuttanu minuun tän oman vaatimattomuutes”, Dylan puolitietoisesti pehmitteli rakastaan, ja silitteli tämän pörröiseksi tupeeratut hiukset sivuun tytön pähkinänruskeilta silmiltä. Yleisö päästi taas hullaantuneen aww-kuohun, ja kun Mathilda punastui kahta kauheammin, alkoi Chesterkin härnätä tyttöä pörröttämällä tämän aavistuksen luonnonkiharaisia hiuksia kuin se olisi ollut maailman hauskin leikki. Pauli ja Richard katselivat kolmen mukamas-yli-parikymppisen tenavan toilailuja ensiksi kulmat kohollaan, kunnes kuvaaja alkoi heiluttaa käsiään merkiksi siitä että Paulin oli tarkoitus tämän illan aikana studioisäntänä tehdä muutakin kuin kytätä vieraitaan kuin ylikasvanutta finniä keskellä tuntemattoman ihmisen kasvoja.
”Krhmn, pakko sanoa vaan että tepäs olette varsin ihastuttava kaksikko! Mutta mistä ihmeen syystä en vielä näe minkäänlaisia kihlasormuksia teidän sormissanne?” Pauli kysyi lempeästi kuin uteliaanpuoleinen isoäiti. Hänen kysymyksensä sai identtisen, ujon hymyn vääntymään Mathildan ja Dylanin suupieliin.
”No... me ehkä vähän vielä ootellaan. Naimisiinmeno ja tämmönen on nykyään aika kallista ja mä.. tahtoisin antaa omalle Mattylleni vaan parasta, enkä mitään pikaisia maistraattivihkimisiä ja minua vuokratussa smokissa”, Dylan sanoi oudon vaisuna, kun otti huomioon että hänen vierellään istui hänen unelmatyttönsä, jonka kanssa hän todennäköisesti tulisi viettämään koko loppuelämänsä onnellisena. Eihän Mathilda toki tavallisen kaduntallaajan mielestä täydellistä satuprinsessaa muistuttanut, mutta istuessaan siinä nättinä kuin kielon kukka, puristi musertavan suloisentuntuinen, kuvitteellinen köysi Dylanin kaulaa.
”Ja sitä paitti, avioliittohan on vaan suhteen lopun alkua... enkä mä tahdo nähä sitä päivää jona me ehditään viimeiseen risteykseen”, Dylan jatkoi vaimeasti. Mathildan poskille kiipesi taas hieman voimakkaampi puna, ja kun hänen poikaystävänsä ylpeänä puristi hänen hentoisempaa kättään, oli hän jo kuulevinaan hamassa tulevaisuudessa miten heidän häittensä jatkoilla orkesteri soittaisi Kubbia ja tytön isä pyyhkisi (pienessä hiprakassa, totta kai) onnenkyyneliä silmäkulmistaan) Mathildan tanssiessa rouva Perkinsina tuoreen aviomiehensä kanssa.
”---- siksi minulla onkin loistava idea!” Paulin kumea katkaisi Mathildan ajatukset Dylanista tyrmäävän komeaan smokkiin pukeutuneena. Tyttö pyöritteli päätään tovin hölmistyneenä, ennen kuin hänen katseensa osui riemusta säteilevään studioisäntään.
”Arvon katsojat, aivan pikkuriikkisen tauon jälkeen palaamme studioon edellisviikkoisen Parisuhdekatalysaattorimme kanssa! Älkää menkö minnekään!” Pauli vielä silmäänsä iskien viittoili kameralle, ennen kuin siinä vilkkuva valo sammahti.
”....Anteeks mut voisko joku nyt valaista että mikä katalysaattori?”
***
Samalla kun studiossa oli täysi pöhinä ja sähellys päällä, oli Conan luikkinut äkkiä studiotiloista pihalle takaoven kautta. Mies poltti paraikaa ketjussa savukkeita rakennuksen takana, nautiskellen syvästä yksinäisyydestä jota tosin backstagella edelleen kuohuva möly toisinaan häiritsi. Mies ei ollut nähnyt kulisseissa vilaustakaan kuvauksista kesken kaiken rynnänneestä Franista, mistä tämä oikeastaan oli tyytyväinen; Franin summittaiset raivonpurkaukset olivat nimittäin yleensä sangen aneemista kuultavaa.
Conan vilkaisi kelloaan – vielä reilu kolme tuntia seuraavaan lentoon kohti New Yorkin kotikontuja. Hän huokaisi turhautuneena – miestä ei innostanut edes shoppailun harrastaminen näin kylmässä maassa, jossa puluja oli tiheämmin kuin paskiaisia Nykin metrossa.
”Maistuuko ilma edelleen paremmalta filtterin läpi?” joku äkkiä keskeytti Conanin ajatukset, ja hölmistyneenä poika kääntyi äänen suuntaan. Samassa kulman takaa ilmaantui esiin tuttu, kapea hahmoine tummine hiuksineen ja isoine kuulokkeineen – kukapa muu kuin Fran. Conan oli joskus epäillyt, että Fran oli asentanut hänen kroppaansa joskus roisien kännibileiden jälkeen (Conanin maatessa puolustuskyvyttömänä ja erittäin sammuneena sängyssään) GPS-laitteen, jonka avulla Fran aina onnistui löytämään hänet – halusipa Conan sitä tai ei.
”... Paraskin puhumaan. Leuhkaat savulta hei tänne asti”, Conan tuhahti tumpaten röökinsä mitä pikimiten. Fran vastasi hänen hänen kommenttiinsa vain leppeällä naurahduksella, ja sytytti sitten – ironista kyllä – Camel-savukkeensa. Miehet jäivät vaitonaisina nojaamaan kalsan betonirakennuksen seinään, antaen turhalta tuntuvien ajatusten sekä tummien pilvien lipua ohitsensa verkalleen.
”Mitäs tykkäsit ulosmarssista? Ehkä yks mun parhaimpiani tän vuoden aikana”, Fran lopulta totesi, poltettuaan ketjussa jo kolmisen savuketta. Conan työnsi kätensä syvemmälle paksun untuvatakkinsa taskuihin, sulkien silmänsä kuin olisi uudelleenkelannut Franin puolen tunnin takaista katoamistemppua.
”... Tykkään henkilökohtaisesti edelleen enemmän siitä, kun sut viskattiin jostain baarista rehellisellä niskaperseotteella kadulla olevaan lumisohjoon”, Conan totesi virne suupielissään karehtien, ennen kuin työnsi uuden savukkeen huultensa väliin. Fran vaikeni jälleen; Conan oli luultavasti jälleen onnistunut lyömään hänelle luun kurkkuun. Vanhempi jätkä onnistui siinä näinä päivinä vähän turhan usein, saaden Franin näyttämään täydeltä toopelta mikäli mies laukoi ivaavia juttujaan turhan monien korvien kuullen.
”Pauli muistuttaa muuten vähän sua”, Conan jatkoi hellää henkistä nutuuttamistaan jonkun ajan päästä, kun savuke alkoi jo lähes polttaa kynsiä. Hän tunsi Franin poraavan katseen kasvoillaan, mutta oli kuin ei olisi tämän piinaavaa kyttäystä ihollaan havainnut. Mutta kun yllättäen Franin kärkäs oikea suora osui häntä kylkeen, tuli mies toisiin aatoksiin.
”Otatko sanas takas, Cuccoo?” Fran veisteli nokkavasti, napaten savukkeen Conanin huulten välistä ja työnsi sen vuorostaan omaan suupieleensä. Liukastukkainen ja suustaan sitäkin luikkaampi Conan tuijotti toista poikaa lähietäisyydeltä tämän nojatessa uudestaan seinää vasten, savuketta ahnaasti imien.
”Anteeksi, korjaan sanojani. Te ootte ihan niinku identtiset veljekset”, Conan naljaili takaisin, mikä sai Franin yllättäen pudottamaan savukkeensa maahan. Tämän tummat silmät painuivat raskaina puolitankoon, sitten kokonaan kiinni, kunnes lopulta pojan huulilta karkasi tukahdutettu huokaus. Conanin luontainen selviytymisvaisto nousi saman tien varpailleen, sillä hän valitettavan hyvin tiesi mihin tämänkaltainen hiljaisuus yleensä heidät johti. Mies ei kuitenkaan ehtinyt ajatustensa rohkaisemana karata paikalta, kun Franin oikea käsi jo ilkeästi läiskähti hänen kylkeensä ja sai Conanin irvistämään.
”Toiko muka jo sattu?” Fran ivaten nauroi, tarraten sitten toisella kädellään Conanin samettisen takin kauluksista. Conan ei jaksanut olla huolissaan – tämän kaltaisia leikkitappeluitahan heillä oli vielä tänäkin päivänä tapana harrastaa pikkuruisessa tai vähän tujummassa hiprakassa. Huolimatta siitä että humala ei tällä kertaa sumentanut hänen päätään, loi hän nuorempaan mieheen tietäväisen katseen ja salakähmäisesti kiepautti tämän raskastekoista betoniseinää vasten.
”... Franny-muru, kyllä sä voit ihan suoraankin sanoa jos suukkoa kaipaat”, Conan puolivittuili entiselle heilalleen, ja rehellisenä rehentelynä lukitsi tämän kädet vasten samaa seinää, joka paraikaa hohkasi kylmyyttä Franin liian suuren anorakin lävitse.
”...Pffhaha! Kukahan meistä on yleensä se joka kännissä koettaa toista vokotella?” Fran tyrskähti niin, että Conanin kasvoille lensi pieniä sylkipisaroita.
Wow, olinki jo ehtiny unohtamaan mikä cockflippaaja tää runkkari oli, Conan tuumi itsekseen samalla kun hänen otteensa Franista tiukentui. Toisen kirkkaina leiskuvat sinisilmät näyttivät likimain samoilta kuin kuutisen vuotta sitten, jolloin he sisäoppilaitoksen kirjastoon seinään nojaillessaan vaihtoivat hattaraisia katseita ja suukkosia.
”Ota rennosti, poju. En aio kiusata sua tänään enempää”, Conan totesi, päästäen kumman nopeasti irti Franin ranteista. Toisen pojan kasvoille syttyi voitonriemuinen virnistys, mutta Conan ei jaksanut jäädä tuijottelemaan moista pitemmäksi aikaa. Sen sijaan hän huitaisi takkinsa kaulukset paremmin pystyyn, marssi takaisin takaovelle ja hutaisi sen auki. Mies koki kuitenkin vuosisadan yllätyksen, kun oven takana odotteli häntä se aikaisempi brunette nainen; Conan muisteli hatarasti, että tämä tyyppi oli Pauli-hyypiön show'n tuottaja. Nainen näytti jollain tapaa hämmentyneeltä, ja Conanin päähän tulvahti epäilys siitä, oliko nainen sattumalta kuullut heidän hörhelöisen keskustelunsa.
”... Öh, anteeks. Mä menisin tästä ohi?” Conan totesi kärkkäästi, jolloin Niinan kasvoilta loimunnut äimistys muuttui kahta kauheammaksi. Jotain absurdia mutisten nainen väistyi sivuun, ja sanaakaan virkkamatta Conan viipotti kauemmas, kunnes katosi kulissien pimeyteen kännykkäänsä tummuudessa räpeltäen. Niina jäi toviksi kuulostelemaan ulkoa kuuluvia ääniä, mutta lavasteista kantautuva mökä peitti kaiken alleen; nähtävästi
Nöyhtäilyä Parketilla oli juuri aloittanut voihkivan show'nsa. Niina tajusi, että mitä luultavammin Paulikin lähtisi piakkoin liikkeelle kohti backstagea, ja hänen päässään alkoi raksuttaa kaoottisen hillitön ajatus.
Tämän ajatuksen höperöittämänä nainen lähti kohti lavasteita, ohittaen matkallaan vinon pinon ahdistuneita tuotantoharjoittelijoita, vakseja, tuotantoassistentteja, proggiksen taiteellisen johtajan, lastenvahteja parkuvien ipanoiden kanssa sekä jostain kumman syystä myös valtaisan koirasaattueen, joiden juoksunaruja piti hallussaan vain yksi, heiveröisen näköinen teinipoika. Kun Niina viimein pääsi lavasteiden lähettyville ja huomasi kaikkien kuvaajien, katsojien ja vieraiden huomion kiinnittyneen bändiin, juoksi hän ripeästi Paulin luokse ja mutisi musiikin mölinän ohitse tämän korvaan:
”Olisko meillä varaa tuottaa yksi ylimääräinen jakso?!”
”Hä? Riippuu mistä!?”
”Mulla on aika mahtavanlainen idea!”
