Nimi: Kulma
Kirjoittaja: O_oka
Ikäraja suomeksi: K11
Paritus: kertoja+tyttö
Tyylilaji: one-shot
Yhteenveto (tiivistelmä tekstistä): Ihmiset kulkevat ohitseni, eivät välitä. Eivät katso minuun, joka seison aivan punaisessa tiiliseinässä kiinni. Tunnen tiilien väliin jäävän sauman, terävät kulmat painuvat ohuen takin läpi.
Varoitukset: Viittauksia masennukseen ja ahdistukseen sekä tyttöjen väliseen suhteeseen, yksi kirosana löytyy!
A/N: Tämmönen teksti tuli väsättyä illan pimeinä tunteina
taas vähän jotain, mitä en ole koskaan aikaisemmin kirjoittanut.. pidemmän tekstin ohessa on hyvä kirjoittaa jotain aivan muuta. Tuli vain olo että näistä tytöistä haluan kirjoittaa lisää mikäli aika vaan riittää..?
Seison kulmalla. Olen seissyt siinä jo useamman tunnin, tiedän ettei se hyödytä mitään. Mutta en voi itselleni mitään. En uskalla liikkua, en uskalla katsoa mitä toisella puolella on. Ihmiset kulkevat ohitseni, eivät välitä. Eivät katso minuun, joka seison aivan punaisessa tiiliseinässä kiinni. Tunnen tiilien väliin jäävän sauman, terävät kulmat painuvat ohuen takin läpi. Tunnen olevani turvassa. On syksy. Maa on täynnä punaisia ja keltaisia ja oransseja lehtiä. Tuuli ei kieputa niitä, ei kuljeta pitkin katuja. Aurinko ei paista, ihmiset eivät naura ja iloitse kauniista syksystä. Lehdet ovat kuolleita, niiden elämä on valunut takaisin puunrungon sisään, talteen talven varalta. Syksyä kuvaillaan usein kauniiksi. Lehdet lentelevät tuulessa, ilma on kirpeä mutta ei liian kylmä. Ihmiset kävelevät kaduilla villaiset kaulahuivit ympärillään. Väsyneet kasvot, mustat silmänaluset. Kuin seisoisin peilisalissa ja jokaisessa peilissä on minun väsyneet kasvoni ja kauhtunut takkini. Punainen villamyssy on muuttunut ajan myötä likaisen ruskeaksi ja mustat housut ovat harmaantuneet. Mikä siinä on, etten voi jatkaa matkaani? En voi lähestyä rakennusta, johon olen jo viiden vuoden ajan mennyt, joka aamu. Sappi nousee kurkkuuni kun tunnen paniikin alkavan hiipiä ruumiiseeni. Miksi nyt? Miksi juuri tänään kaikki tämä tuntuu niin vaikealta. Kelaan mielessäni eilistä, viime viikkoa ja toissa kuukautta. Miten minä silloin pystyin siihen?
Joku lähtee juoksemaan kadun toiselta puolelta, suoraa minua kohti. Pelästyn. Onko se minulle, onko se joku tuttu? Tunnen hien nousevan otsalleni, jota hiostaa muutekin villainen myssy. Käteni puristuvat nyrkkiin takin taskussa ja jalkani siirtyvät kuin itsekseen vielä vähän lähemmäksi turvallista tiiliseinää. Mutta tuo nainen juokseekin ohi, vaaleat hiukset tuulessa hulmuten. Hän on pukeutunut valkoiseen, pitkään takkiin ja vaaleisiin farkkuihin. Hoikkia sääriä koristaa mustat nahkasaappaat. Tyttö hymyilee. Hän on meikannut itsensä nätiksi ja laittanut suuret, punaiset korvakorut. Ne ovat pyöreät ja muoviset. Kohdallani nainen kompastuu katukiveen ja kaatuu maahan. Hänen musta, kalliinnäköinen laukkunsa lentää suoraan jalkojeni juureen. Jäykistyn paikoilleni.
”Ai helvetti” nainen kiroaa ja nousee ylös. Hänen vaaleisiin farkkuihinsa on tullut kuraiset jäljet polvien kohdalle. En uskalla liikahtaakaan, rukoilen mielessäni että hän kulkee ohi eikä huomaa minua. Nousee ylös, nostaa laukkunsa ja jatkaa juoksemistaan ja hymyilemistään. Nainen ei huomaa minua. Hän jää maahan kyykkyyn ja näyttää siltä että oksentaisi kohta. Näen, kuinka hän pälyilee laukkuaan ja ihmeekseni näen kyyneleet hänen silmäkulmissaan. Hän nieleskelee ja punaiseksi maalattu alahuuli väpättää aivan vähän. Tunnen jotain sisälläni, lämmön tuota tyttöä kohtaan. Nainen huokaisee ja nousee ylös laukkunsa kanssa. Vasta sitten hän huomaa minut, tuijottamassa. Käännän katseeni häpeissäni pois mutta päädyn katsomaan silmäkulmastani mitä hän tekee. Tiedän että sotkuinen musta tukkani ja mustat silmänaluseni ja kauhtuneet vaatteeni kielivät minusta. Siitä, että olen mikä olen. Työtön. Turhanpäiväinen. Taakka valtiolle. Olen joku, joka makaa kotonaan joka päivä avaamatta verhoja ja polttamassa tupakkaa sisällä kunnes ennen niin valkoiset tapetit muuttuvat ikävän keltaisiksi.
Sitten sinä katsot minua. Katsot suoraan minuun, punertavilla silmilläsi joita kehystää tuuheat ripset. Punaiset huulesi lopettavat väpättämisen ja sipaiset vaalean hiussuortuvan korvasi taakse. Ryhdistäydyt. Sinisissä silmissäsi näkyy uhmaa ja pelkoa. Hetken aikaa katsomme toisiamme kunnes lähdet astelemaan rivakasti pois päin. Kun olet mennyt kulman taakse, uskallan jälleen hengittää. Irtaudun hieman punaisesta tiiliseinästä ja näen, kuinka menet sisälle rakennukseen. Sinne, mihin en itse uskaltautunut.
Seuraavana päivänä seison taas kulmalla. Kävelet ohitseni ja samat punaiset muovirenkaat heiluvat korvissasi. Olet ajatuksissasi, mutta käännät katseesi minua kohti ja hymyilet. Jokin on muuttumassa, hymysi sanoo. Silmäsi kertovat että kaikki päättyy hyvin, että joskus vielä astun tuohon rakennukseen. Että joskus vielä nauramme yhdessä, puhumme kaikesta. Valvomme öitä kertoen salaisuuksia ja istumme kahviloissa latte mukit edessämme. Syömme suklaata. Ensimmäistä kertaa vuosikausiin hymyilen takaisin.
Kyyneleet valuvat poskilleni kun olet kulkenut kulman taakse. Nämä ovat ilon kyyneleitä joiden valuessa tunnen taas syksyn kirpeän ilman kasvoillani. Elämäni alkaa taas.