Ficin nimi: Kolaro
Kirjoittaja: Frickenstein
Genre: Fantasia, myöhemmin kauhu
Ikäraja: K-11, jos olen väärässä olen pahoillani
Päähenkilö: Lily (ikä 15)
A/N: Ei ole ensimmäinen tarinani, vaikka tällä käyttäjällä en ole ennen kirjoittanutkaan. Löysin tämän toiselta koneelta ja valmiiksi olen kirjoittanut tätä paljon lisääkin. Ensimmäinen luku on todella tylsä, jännitys alkaa seuraavassa, koittakaa kestää c: Inspistä tähän tuli pelistä Alice: The Madness Returns ja Stephen Kingin kirjasta Carrie. On tässä vähän omiakin tuntemuksia.
Vuosi 1898, orpokoti
Lontoo
"Katso tänne, typerä tyttö, ja kerro unestasi!" rouva Waden sihahtaa täydellisen valkoisten hampaidensa välistä. Kapean, kiukusta punaisen naamataulun ohimossa tykyttää uhkaavasti suoni, ja ihmettelen, miten tiukkaakin tiukempi nuttura ei revi sitä auki.
Huoneen muut lapset tuijottavat vaiteliaina, kaikilla samanlaiset harmaat vaatteet ja asennot. Seisovat suorassa rivissä syyttävine ilmeineen ja voin jo aistia ajatukset, jotka kuplivat ahtaissa mielissä. Jos ne kiehuvat yli, he huutavat sanat ääneen.
Friikki.
Paholainen.
Noita.
Waden odottaa vastausta. Millaista unta näin? Missä olin viime yönä?
Totuus on, että olin taas omassa universumissani. Siellä missä kaikki on eri tavalla. Universumini on täynnä onnea, värejä, eloa, hohtoa. Erilaisia eläimiä ja hahmoja kuin tässä maailmassa. Paikan nimi on Kolaro.
Unessani kävelin vihreä silkkimekko ylläni paljain jaloin niityllä, joka oli täynnä valkoista ruohoa ja hevosen kokoisia keltaisia tulppaaneja. Pysähdyin nuuhkimaan niitä, ja ne tuoksuivat samalta kuin se pehmeä limppu, jota tarjotaan orpokodissamme aina jouluisin.
Sitten näin muutaman kymmenen metrin päässä upean tiikerin. Paitsi ettei se ollut tiikeri. Olennolla oli solakampi ruumiinrakenne ja suuremmat korvat. Sen kyljistä kasvoi kaksi valtavaa samettista siipeä, ja silmät olivat safiirinsiniset. Silitin sen pehmeää turkiia. Se käänsi upeat silmänsä minuun, ja oli juuri sanomaisillaan jotain, kun uneni maailmaan tunkeutui vieras ääni. Jämerä jyskytys, ja sekunnin murto-osassa niitty, tiikeri ja yläpuolella aaltoillut turkoosi taivas ja sen sirot, viehkeät linnut pirstoutuivat palasiksi ja makasin taas sängylläni.
Tietenkään en voi kertoa tätä versiota. Mielenterveyttäni epäillään jo valmiiksi, eikä se johdu pelkistä unistani. Jotain on tekeillä. Silloin tällöin iltahämärässä kuiskitaan.
"Pitäisikö hänet siirtää?" "Mitä jos jotain sattuu?" "Se tyttö on hullu." "Hän on ollut täällä liian kauan." "Hänellä on punaiset hiukset. Hän on noita!" "Varmaan myrkytti itse vanhempansa." "Näitkö mitä hän teki sille yhdelle tytölle? Hänen mekkonsa helma syttyi palamaan! Tuosta vain!"
Eivät he minun takiani huolissaan ole, tietenkään. Heitä surettavat omat, mitättömät henkikultansa. Kyllä, hiukseni ovat punaiset, mutta noitavainot loppuivat ajat sitten, joten he voisivat rauhoittua. Vanhempani kuolivat myrkytyksessä kun olin seitsemän, mutta se ei ole minun vikani. Vai onko?
Kaikista oudointa on se, että toisinaan saan outoja asioita tapahtumaan ympärilläni. Esimerkiksi se, kun eräänä iltana yhden pojan nalle heräsi henkiin. Se käveli nallentassuillaan luokseni huoneen poikki, otti hiusnauhani yöpöydältä ja tuosta vain hirttäytyi petini laitaan. Kaikki olivat paniikissa. Ja entäs sitten ne kerrat, kun olen sytyttänyt ihmisten hiuksia palamaan pelkästään katsomalla niihin?
Yhteistä näillä on, että ne ihmiset ovat ärsyttäneet minua, ja olen halunnut jotain ikävää tai kivuliasta tapahtuvan heille. Katseeni voimalla olen saanut asioita aikaan. Johtolankoja seuraamalla tapaukset on johdettu minuun. Omasta mielestäni tämä kyky on erittäin käytännöllinen, mutta muut, ahdasmieliset pelkurit, ovat eri mieltä.
Ai niin. Se uni. Sanat karkaavat ilmoille.
"Söin puuroa."
Rouva Waden ottaa askeleen kauemmaksi. Hän nyrpistää nenäänsä ja astahtaa seuraavan lapsen kohdalle, 11-vuotiaan pojan. Hän pääsee vähällä. Waden äyskähtää vain pojan ryhdistä ja sotkuisesta tukasta. Wadenin siirryttyä seuraavaan poika mulkaisee minua pelokkaan vihaisesti. Siristän tälle uhkaavasti silmiäni, ja pojan kiukku katoaa ja hän tyytyy kääntämään hättääntyneen katseensa pois.
Mukavaa elämää Lontoon orpokodissa. Kärttyisiä tätejä ja vihamielisiä kakaroita. Puuro on pohjaan palanutta ja muu ruoka maistuu epäilyttävän ummehtuneelta. Leipä on aina kuivaa. Haisevia tiiliseinisiä käytäviä. Makuuhuoneen joutuu jakamaan kahdenkymmenen muun lapsen kanssa, ja sängyt ovat kovia. Vaikka olen huomannut, että osittain nämä ovat henkilökohtaisia loukkauksia. Esimerkiksi kaverini Isabellan sänky oli paljon pehmeämpi kuin omani.
Niin, oli. Isabella lähti orpokodista viime vuonna, eikä hänestä olla kuultu sen jälkeen mitään. Se on sääli, sillä Isabella oli ainoa, joka piti minusta, ja minä pidin hänestä.
Se vähä vapaa-aika, joka täällä koulunkäynnin ja siivoamisen lomassa suvaitaan, on kulutettava ulkona hiekkapihalla vesisateessa viidenkymmenen kakaran kanssa. Viihdykkeenä meillä on pari keinua ja muutama pallo. Onneksi löysin viime kuussa vääntyneen kohdan metallisesta aidasta, ja pääsin livahtamaan ulos. En voi karata joka päivä, koska kiinnijäämisen riski on liian suuri ja seuraukset hirvittävät.
Koko ajan meille paasataan, kuinka kiitollisia meidän kuuluisi olla siitä että saamme ruokaa ja että saamme käydä koulua ja ties mistä. Se alkaa pidemmän päälle rasittaa, jos on elänyt tässä kurjuuden kanahäkissä melkein koko elämänsä. Voi miksi, miksi en syntynyt vaikka johonkin intiaanileiriin Amerikassa? Elämääni kuuluisi varmaan edelleen niukka ruoka ja kovat sängyt, mutta olen varma ettei se olisi näin TYLSÄÄ. Ainoat jännityksen aiheet elämässäni ovat Kolaro ja huoli siitä, milloin minut passitetaan hullujen huoneelle sen takia.
Päivä kuluu jälleen kerran saman kaavan mukaan. Lukemista, kirjoittamista ja laskemista opetellen, niin että meistä ehkä jokin kaunis päivä kasvaisi kunnon kansalaisia. Sitä odotellessa. Ruuaksi on taas jotain lihavelliä, samoin illalliseksi.
Sen jälkeen on lähdettävä ulos. Kello on neljä ja meillä on seitsemään asti aikaa. Ehtisin siis käymään ulkopuolella! Aina niin ei ole, koska joskus täytyy suorittaa ylimääräisiä askareita.
Kun ovi avataan ja kaikki juoksevat pihalle, maleksin tylsistyneen näköisenä ja yritän olla herättämättä epäilyksiä. Kun pääsen rakennuksen kulman taakse pinkaisen juoksuun. Olen sen verran pienikokoinen, että mahdun helposti aidanraosta. Toivon että vaatteeni, valkoinen pusero ja harmaa vähän yli polvipituinen mekko eivät herätä kauheasti huomiota.
No niin. Tässä sitä sitten ollaan. Ulkopuolella. Kivitalojen keskellä, kauempana häämöttää satama, ja taivaanrannassa näkyy Kellotorni. Päätän lähteä kuljeksimaan pitkin rottien asuttamia katuja, jos voisin pummata vaikka sanomalehden.
Muutaman korttelin päästä vastaan hoipertaa venha merimies, joka hörppii viskipullosta ja pudottaa kädestään lehden märälle asvaltille. Koska en tahdo minkäänlaisia hankaluuksia hänen kanssaan, piiloudun roskapöntön taakse ja dotan, kunnes mies on löntystänyt öristen ohi. Syöksyn vastakkaiseen suuntaan ja sieppaan lehden. Selaan sen läpi ja hyvin nopeasti tulen siihen tulokseen, ettei mitään hyödyllistä tai mielenkiintoista ole tapahtunut. Taaskaan.
Kuljeskeltuani vielä pari tuntia aikaa Lontoon kujilla päätän palata takaisin. Orpokodin kohdalla pujahdan pihamaalle kuin mitään ei olisi ikinä tapahtunutkaan Juuri sopivasti, sillä lapset menevät jo sisälle.
Nukkumaanmenoaika. Minulle se tarkoittaa, että seikkailuni jatkuu. Saan tietää, mitä tiikeri puhuu.
A/N: Olen iloinen jos luet ja vielä iloisempi jos kommentoit c:
