Otsikko: Epävirallista kuten sovimme
Kirjoittaja: Violetu
Fandom: NBC Hannibal
Ikäraja: K-11
Paritus: Tulkinnanvarainen Hannibal/Will
A/N: Osallistuu Rakasta sivistyssanoja -haasteeseen. Hannibal on siitä jännittävä fandom, että se inspiroi todella herkästi, mutta siitä kirjoittaminen on kuitenkin jotenkin kamalan vaikeaa ja Hannibal on pirun kuuma.
Tarjoan siis vaatimatonta dialogipainotteista iltaa Hannibalin työhuoneessa. Ei pitäisi spoilata sarjan tapahtumia.
***
Epävirallista kuten sovimme
Hannibal siemaisi punaviiniä ja loi ystäväänsä Will Grahamiin tutkivan katseen. Viime aikoina Will tuntui muuttuneen koko ajan synkemmäksi ja sulkeutuneemmaksi. Miehen sisäinen tasapaino näytti olevan jatkuvassa turbulenssissa, ja se oli Hannibalista tavattoman kiehtovaa seurattavaa.
"Saako olla lasi viiniä?" tohtori tiedusteli ystävältään, jonka huomio näytti kiinnittyneen huoneen ylelliseen intialaiseen mattoon. Will ei vastannut.
"Will?" Hannibal nousi hitaasti ja laski hellävaroin kätensä toisen miehen olkapäälle.
"Mitä?" Will havahtui, hieroi silmiään ja ravisteli päätään.
"Anteeksi, olen nukkunut muutaman yön todella huonosti."
"Ei se mitään, ehkä lasillinen auttaa sinua vaipumaan tänä yönä levollisempaan uneen", Hannibal antoi sormiensa liukua Willin käsivartta pitkin alaspäin ja siirtyi sitten kaatamaan ruskeatukkaiselle viiniä.
"Kiitos", Will otti pienen kulauksen ja naurahti sitten. "Vaikka tuskinpa tämä on tarpeeksi terävää ajaakseen painajaiset pois."
Hannibal valpastui. Hän oli kyllä tietoinen Willin pahoista unista, mutta yleensä mies vältteli aiheesta puhumista. Hannibal katsoi ystäväänsä, ja ohikiitävän hetken ajan tummanruskeat silmät kohtasivat väsyneet siniset. Hannibal siemaisi taas lasistaan.
"Haluatko puhua niistä?"
Will näytti harkitsevan hetken, mutta pudisti sitten päätään niin, että tummat kiharat hipoivat poskia.
"En. Tuntisin silloin oloni vain entistä hullummaksi. Alkaisin pian uskoa, että unet tapahtuvat oikeasti."
"Niistä puhumisesta voisi olla apua", Hannibal sanoi olkaansa pienesti kohauttaen, "voisimme eritellä, mikä niistä tekee painajaisia, eikä tavallisia, hiukan outoja unia."
Will nauroi taas ja kulautti lasistaan.
"Miten olisi veri? Ja se pimeys, joka tuntuu syövän minua sisältäpäin niin, etten lopulta aina enää tiedä kuka olen, murhaaja vai Jackin pikkuihme."
Hannibal mutristi huuliaan tuskin havaittavasti, kun kuuli Jackin nimen. Will kuulosti hiukan katkeralta, ja hänellä oli täysi oikeuskin.
Hannibal halveksi Jack Crawfordia, mutta oli samaan aikaan tälle hiukan kiitollinen. Ilman Jackia hän ei olisi päässyt osalliseksi siitä ilosta, että Will nyt istui hänen huoneessaan ja purki syvimpiä ajatuksiaan.
Will sai Hannibalin ajatukset kihelmöimään, Will sai hänet näkemään ihmiskunnassa muutakin kuin ruumiin ravintoa. Willin mieli oli kaikessa sekavuudessaan yksinkertaisesti kiehtova. Se oli... herkullista.
"Tiedätkö, mitä tuot mieleeni?"
"No mitä?" Will hymyili skeptisesti, ja Hannibal vastasi hymyyn.
"Will, sinä olet penumbra. Et ole pelkästään valoa tai varjoa. Olet niiden välissä, vaaleampi varjo. Ymmärrät molempia puolia, mutta se ei tee sinusta sen enempää varjoa kuin valoa. Se on... kaunista. Poikkeuksellista."
Hannibal kuljetti sormea lasinsa reunalla ja sai aikaan kirkkaan, korkean äänen.
"Kaunista?" Will kysyi epäuskoisesti. "Kaunis on viimeinen adjektiivi, jolla kuvaisin murhaajien pään sisälle pääsemistä."
Hannibal huokasi.
"Anna kun muotoilen sen jotenkin toisin."
Willin ilme pysyi epäuskoisena, mutta miehen katseessa näkyi myös odotusta. Tällä kertaa katsekontakti kesti hetken pidempään, ja Hannibal tunsi sisällään jotain lämmön tapaista.
"Sinulla on erilainen albedo kuin muilla", tohtori sanoi hetken kuluttua, ja Will kohotti kulmiaan.
Hannibal kohotti lasiaan valoa vasten, pohjalla oli enää ehkä lusikallinen punaista nestettä. Valo heijastui lasin pinnasta, ja viini loi pöydän pintaan punaisen, väikkyvän valolaikun.
"Kaikki me olemme kappaleita, jotka heijastavat valoa. Tunteita, ajatuksia. Toiset toisia enemmän, ja erilaisia valoja. Mutta vain harva pystyy heijastamaan myös pimeyttä niin kuin sinä pystyt. Tai sitten voimme ajatella, että valo pääsee harvaan ihmiseen niin syvälle kuin sinuun, ennen kuin heijastuu jonnekin muualle."
Will pudisti päätään ja joi lasinsa tyhjäksi.
"Se ei siltikään tee kaunista siitä, mitä osaan."
"Mielenkiintoinen ja kaunis eivät ole niin kaukana toisistaan kuin ehkä ajattelet", Hannibal kosketti huuliaan ja tyhjensi sitten oman lasinsa katse koko ajan ystävässään.
"Yritätkö sanoa, että kykyni on kaunis, vai että minä olen kaunis?" Will naurahti ja hieroi otsaansa. Mies näytti siltä, että kärsi äkillisestä päänsärystä.
Hannibal nauroi pehmeästi.
"Ajattele niin kuin haluat. Kuka minä olen kieltämään sinua?"
"Psykiatrini."
"Ystäväsi", Hannibal korjasi. "Tämähän on täysin epävirallista kuten sovimme."
Will pudisti väsyneesti päätään.
"Tosiaan. Kiitos viinistä, taisin tarvita sitä."
"Lasi viiniä tekee useammin hyvää kuin pahaa", Hannibal sanoi ja tavoitti Willin katseen jo kolmannen kerran saman illan aikana. Se oli sangen poikkeuksellista, yleensä Will katsoi häntä silmiin ehkä kerran. Usein ei sitäkään.
"Kiitos, että tulit. Ilta oli... mielenkiintoinen", Hannibal sanoi harkituin äänenpainoin ja hymyili pienesti.
"Oletko varma, ettet tarkoita kaunista?" Will nauroi taas.
Viini oli selkeästi väsymyksen kanssa yhdistettynä tehnyt Will Grahamin hilpeäksi.
Hannibalia ei haitannut, oli kiinnostavaa nähdä toisesta miehestä se puoli, joka nauroi ilman sarkasmia tai katkeraa alavirettä.
"Ilta on myös epäilemättä kaunis", Hannibal sanoi kävellessään ikkunalle. Hän veti yhden verhoista paremmin syrjään, ja paljasti yötaivaan, jota revontulet värjäsivät myrkyllisen vihreäksi.
"Oh", Will liittyi tohtorin seuraan ja henkäisi kohottaessaan katseensa korkeuksiin.
Revontulet ovat pelkästään kauniita. Niistä katoaa mielenkiinto, kun on kerran oppinut, mistä ne saavat valonsa, Hannibal ajatteli.
Will katseli revontulia melkein lumoutuneen näköisenä, ja Hannibal katseli ystäväänsä.
Tohtori ei uskonut, että hänen mielenkiintonsa Williä kohtaan katoaisi. Vaikka hän pääsisi selville miehen empatiasta, Will Grahamista löytyisi aina uusi kerros, johon pureutua. Uusi arvoitus, uusi kysymys vailla vastausta.
Aina löytyisi uusia tilanteita, tilanteita joissa Will kuulisi uusia asioita, ja kaikki muuttuisi taas.
Hannibalista tuntui, että hän halusi osallistua tähän peliin koko ajan enemmän, upota syvemmälle murhiin ja silvottuihin ruumiisiin. Jos se nyt oli enää edes mahdollista.
Mutta ennen kaikkea hän halusi päästä yhä syvemmälle Will Grahamin pään sisään.
***
penumbra= puolivarjo. Tähtitieteessä: auringonpilkun ulompi osa
albedo= kappaleen kyky heijastaa siihen osuvaa säteilyä, kappaleesta heijastuvan ja siihen osuvan valomäärän suhde
