Nimi: Sumuaamu
Kirjoittaja: Mohea
Fandom: Nälkäpeli
Ikäraja: S
Kuvaus: Katnissin tajunnanvirtaa ennen 74. elonkorjuuta
A/N: Aloitin Camp-nanon ja samalla julkaisukynnykseni madaltamisen sekä ilmeisesti fanfikkaamisen. Tämä teksti on vain kirjoitettu, tällä ei ole mitään muuta agendaa kuin että päästin itseni leikkimään Katnissia. Pidän Nälkäpeli-romaaneista ja Katnissin metsäsuhteesta, mutta en ole koskaan kirjoittanut niistä mitään. Ennen kuin nyt. Ja se oli (omassa vähäpätöisyydessään) aika hauskaa!
Suhtauduin 1. persoonan ja preesensin yhdistelmään hyvin epäileväisesti, kun vasta harkitsin lukevani Nälkäpelit, mutta campin aloittamiseen tyyli sopi mukavasti. Kommentit ovat tervetulleita!
Sumuaamu
Elonkorjuuseen on aikaa muutama kuukausi. Olen metsällä yksin, istun suojaisassa paikassa metsälehmusten katveessa. Pidän jousta ulottuvillani, mutta olen ampunut kaksi oravaa matkalla tänne ja uskottelen itselleni, että se riittää ensimmäisiksi tunneiksi. Ansatkin ovat tarkistamatta.
Gale on jäänyt kotiin huolehtimaan sisaruksistaan. Heidän äitinsä on sairas. Ei kuolettavasti tai edes niin pahoin, että hänen puolestaan olisi oltava huolissaan, mutta hän nukkuu ja hikoilee kuumetta pois eikä pysty huomioimaan ketään. Pikkulapset tietysti pelkäävät. Heillä ei ole kunnollista elämänkokemusta jolla erottaa todellinen uhka kuvitellusta. He näkevät vain sen totuuden jonka pystyvät ymmärtämään. Gale haluaa olla heidän luonaan ja huijata heidät tekemään jotain mukavaa.
Ymmärrän häntä, mutta samaan aikaan uskon, että jos olisin riippuvainen omasta äidistäni niin kuin Hawthornen pikkulapset omastaan, en millään pystyisi hautaamaan pelkoani. Kiemurtelisin siinä ja muistaisin äitiä jokaisessa ajatuksessa jota ajattelen ja ensimmäisenä niissä perusteettomissa rukouksissa joita kuiskaisin tyhjyyteen.
En rukoile, mutta olen kokeillut sitä joskus. Vuosia sitten kun sekava hätä ja ahdistus joskus täyttivät minut, mutta en tiennyt mitä tehdä tilanteen muuttamiseksi. Silloin kun isä oli elossa.
Isä ei rukoillut koskaan. Hän ei ollut milloinkaan uskonut sellaiseen. Ne muutamat kerrat kun rukoilin tunsin huonoa omatuntoa ja pelkäsin, että isä aavisti mitä olin tehnyt ja tulisi moittimaan minua. Nyt tiedän, että isä olisi luultavasti ottanut minut syliinsä, halannut minua ja kysynyt mitä rukoilin. Hän olisi tehnyt jotain auttaakseen, vaikka olisin rukoillut jotain mahdotonta.
Nyt minä taas toivon jotain mahdotonta.
Toivon joka solullani, että isä olisi täällä ottamassa minut syliin. Yksinolo metsällä on saanut ajatukseni harhailemaan, ja olen vihdoin ymmärtänyt mitä tarkoittaa, että tuleva elonkorjuu on Galen viimeinen. Tietenkin hänellä on suunnattoman suuri todennäköisyys tulla valituksi, mutta olen pelännyt sitä joka vuosi eikä tunne kummittele mielessäni yhtään enempää kuin normaalisti tähän aikaan.
Kyse on toisesta asiasta. En voi lakata ajattelemasta tulevaisuutta, jossa me kaksi ja perheenjäsenemme selviämme elonkorjuusta kuten tähän asti. Veitsenterällä mutta hengissä seuraavaan vuoteen. Se tulevaisuus ei enää tarjoa varastettua onnea.
Gale aikuistuu ja valmistuu koulusta, hänet lähetetään kaivoksille, ja minä tulen metsästämään yksin yhä useammin. En varta vasten mieti mitä kaikkea kaivoksissa voi tapahtua, mutta repivä ahdistus estää minua hallitsemasta itseäni. Vaihtoehdot asettuvat tarjolle itsestään. Voin kieltäytyä katsomasta niitä kohti, mutta silti näen niiden varjomuodot. Pelonaiheet ovat kuin maisemassa näkyvä liike. Ne vangitsevat huomion.
Niin häpeällistä kuin se onkin, ajattelen myös itseäni. Kerrankin! Olen säästänyt kaiken mahdollisen itsesäälin isän kuoleman jälkeen ja ilmeisesti juuri nyt sydämeni alkaa rakoilla ja minun tekee mieli itkeä itseni tyhjäksi. Ainoa asia joka estää minua itkemästä on toive siitä, että Gale pistäytyy metsässä ja sattuu löytämään minut. Vaisto sanoo että hän ei tule, mutta toivon silti.
Olen aina tiennyt, että Galea odottaa työ kaivoksissa, mutta jotenkin olen antanut itseni uskoa yhä uudestaan, että ei vielä.
Mutta kohta "ei vielä" onkin "pian". Kohta.
Kohta.
Katselen tyhjyyteen ja näprään punoittavia kynsinauhojani. Silloin tällöin hengitän syvään ja keskityn kuuntelemaan ympäristöä. Tutut äänet auttavat pitämään ahdistuksen loitolla, mutta keskittymiseni herpaantuu koko ajan. Jossain vaiheessa huomaan, että olen alkanut huokailla. Huokaukset ovat kärsiviä ja lyhyitä. Ihan kuin huokailisin houkutellakseni jonkun luokseni kysymään mikä on hätänä. Yritän lopettaa. Samalla lopetan hengityksen tasaamisen.
Minun on helppo kuvitella miten Gale ilmestyy jostain ääneti kuin villieläin ja lohkaisee jotain ryhdittömästä asennostani ja huokauksista jotka kuuluvat verkkoaidalle asti.
Olen varma, että jos Gale kuolisi ennen minua, voisin yhä kuulla ja nähdä hänet täällä. En ymmärrä miten mielikuvitukseni voi olla näin elävä. Tunnen hänen jokaisen yksityiskohtansa, jos alastonta Galea ei oteta lukuun. Voin toistaa yksityiskohdat mielessäni. Ihon, muutamat luomet kaulalla, miltä hänen hiuksensa tuntuvat, miten hän yrittää peittää yskänsä ollakseen säikyttämättä saaliseläimiä silloin kun hän on vilustunut. Hän on yhtä rautaisen terve kuin minä, mutta joskus hänkin sairastuu vyöhykkeellä kiertäviin flunssiin. Kerran olimme flunssassa yhtä aikaa ja lähinnä niiskutimme takkiemme suojassa iltaan asti ja olimme metsässä vain imeäksemme itseemme voimaa. En usko että kukaan, joka ei ole tottunut metsäelämään, ymmärtää miten terveeksi täällä oleminen tekee. Tulisin hulluksi ilman tätä paikkaa.
Mietin kummasta luopuisin, jos minun olisi valittava joko metsä tai Gale.
Valinnasta ei tule mitään. En halua ajatella sitä. Minulla ei ole valtaa tehdä sellaista valintaa. Jos olisi, tekisin kaikkeni saadakseni pitää kummatkin.
Minua suututtaa, että ajattelen sitä. Minua suututtaa, että olen yhtäkkiä näin suuttunut. Minua suututtaa, että Galen sisarukset saavat olla hänen seurassaan, vaikka juuri meillä kahdella on jäljellä niin vähän yhteistä aikaa. Minua suututtaa, että olen yhtäkkiä näin kateellinen ja katkera.
Ajatukset kiertävät synkkenevää noidankehää. Ajatuksista ei ole mihinkään. Tunteista ei ole siihenkään vähään. Tarvitsen liikettä.
Nousen ylös ja tunnen humahduksen. Kuin olisin kohonnut näkyviin raskaasta hiilipölypilvestä. Minun ei tarvitse päättää mitä teen tai minne liikun, lähden vain liikkeelle. Minun tekee mieli pudistella itseäni. Ikään kuin pelko olisi ehtinyt tarttua vaatteisiin ja hiuksiin. Huitaisen käsivarsia eikä se auta. Seuraavaksi yritän unohtaa, että oikeasti tein niin.
Metsä on tänään sumuinen, mutta silti täynnä ääniä. Ilma kosteampaa kuin viime viikkoina ja hikoan nopeasti.
Jossain vaiheessa alan kaartaa harjannetta alas järven suuntaisesti ja huomaan päättäneeni itseni puolesta, että minun on aika peseytyä.
En pidä kylmästä vedestä. Minusta tuntuu, että se olisi tänään hyvä rangaistus. Ehkä veteen sukeltaminen ja jääkylmän mudan pursuaminen varpaiden välissä läimäyttäisi turhan kitinän pois minusta ja palauttaisi asiat mittasuhteisiin. Galella on oikeus tuntea näitä tunteita, minun tunteillani ei ole väliä. Minun oikeuteni on nauttia ajasta jonka saan viettää hänen kanssaan, tarjota tukea ja kieltää itseäni ruikuttamasta. Maailma ei sääli ketään, eikä se ole milloinkaan väittänyt mitään muuta.
Kun tulen järven rantaan, tiedostan äskeisen hyvin vahvasti. Maailma ei sääli ketään, ei minuakaan. Vesi on kylmää tähän aikaan vuodesta, ja jos joku haluaa mennä veteen, hän menee kylmään veteen. Siinä ei ole mitään ihmeellistä. Päinvastoin se on niin täydellisen luonnollista, että alan unohtaa katkeruudentunteet ja alitajuntani kehittää niistä toimeliasta sisukkuutta.
Pysyn hetken aloillani ja kuuntelen. Olen aika varma, että kukaan ei seuraa minua. Metsässä on ollut hyvin vähän liikettä tänä aamuna. Ehkä huokaukseni ovat karkottaneet villikoiratkin. Edes luonto ei halua kysyä minulta miten voin. Ajatus piristää minua vähän samalla tavalla kuin neliapilan näkeminen.
Riisun vaatteeni sammaloituneen kiven päälle. En jää miettimään, vaan kahlaan kuivien ruokojen ja kaislojen ohi päästäkseni syvempään veteen. Kasvit hipovat ihoani, tunnen ne veden alla jaloissani ja pinnan yllä lanteilla, sormissa, käsivarsissa, vatsaa vasten. Astun muutaman kerran terävän kiven päälle. Kivet törröttävät pehmeästä mudasta, mutta heti kun jalkapohja koskettaa niitä, osaan varoa.
Tulen syvän veden luo nopeammin kuin odotin. Minun tekee mieli jäädä seisomaan veteen, joka peittää hävyn mutta ei yllä napaan asti. Kuitenkin tiedän, että vaihtoehtoja ei ole. En pysähdy. Otan muutaman askelen ja sukellan tummaan veteen. Pidätän hengitystä ja uin pinnan alla kunnes kylmyys pakottaa minut haukkomaan henkeäni. Nousen räpiköiden. Olen suloton, vien hätääntyneet kädet kasvoilleni ja pyyhin letiltä karanneita märkiä hiuksia pois silmiltäni. Jalkani eivät yllä pohjaan.
Olen niin pois tolaltani kylmyydestä ja hengästymisestä, että tirskahdan kerran kuin pikkutyttö.
