Kiitos todella paljon kommenteista, ihanaa, kaksi eri kommentoijaa <33 ;__;
Tämä luku onkin hieman erinlainen mutta koettakaa kestää
Luku 5.
Hermione kiiruhti kohti sairaalasiipeä raahaten painavaa koululaukkua, ja Harry hölkäten perässään; Ginny oli ollut tajuttomana jo kolmatta päivää, kaikki opettajat ja Ginnyn ystävät olivat huolissaan.
Hermione työnsi selällään oven auki ja kiepsahti Ginnyn vuoteen viereen. Sen eteen oltiin vedetty pitkät valkoiset verhot.
Matami Pomfrey asteli erittäin huolestuneen näköisenä kohti Hermionea, kantaen pientä tarjotinta täynnä eri värisiä -ja kokoisia taikajuomapulloja. "Onko hän herännyt..?" Hermione kuiskasi kysymyksensä ja sai vastaukseksi matamin äänettömän pään pudistuksen.
Hermione katseli kun matami Pomfrey avasi verhot ja istui nukkuvan Ginnyn vieressä olevalle vaalealle tuolille. Matami mittasi karmiininpunaista lientä teelusikkaan ja kaatoi sen varovaisesti punapään hieman avonaiseen suuhun. "Tämän liemen on tarkoitus täräyttää potilaan mieltä oikein kunnolla, jospa hän heräisi... Tämä ei ole aivan tavallinen kooma", Pomfrey kertoi hiljaa.
Ginnyn ilme muuttui hieman tuskaiseksi, ja tämän vartalo alkoi nytkiä, mutta tyttö ei herännyt. Nytkintä lakkasi. Hermione huokaisi pettyneenä ja viittasi Harryn mukaansa. He poistuivat vaitonaisina sairaalasta. Ginnyn tilanne ei vaikuttanut etenevän lainkaan parempaan suuntaan.
~*~
Ilma oli kosteaa ja kylmää. Jäinen maa narskui hänen jalkojensa alla ja kaikkialla leijui sankka sumu. Se oli kai jokin metsä. Yö oli jo pitkällä ja oli todella pimeää, mutta kuuta ei näkynyt taivaalla.
Ginnyn suusta kohosi höyryä ilmaan ja hän paleli. Hänen ympärillään oli täydellinen hiljaisuus, jonka rikkoi vain hänen askeleensa ja hengityksensä.
Ginny käveli eteen päin. Missään ei näkynyt ainuttakaan polkua. Ginny ei uskonut, että hänellä olisi koskaan ennen ollut näin eksynyt olo. Hän oli ollut tuossa metsässä jo varmaan monta päivää.
Silloin jossain jyrähti. Maa tärisi ja keikkui niin suurella voimalla, että Ginny lensi polvilleen jäiseen maahan ja voihkaisi kivusta. Hän kohotti katseensa ylös, ja näki kuinka maailma oli romahtamassa hänen päälleen. Jokaisesta kolosta, jokaisesta puusta ja kivestä, jopa tummanharmaasta taivaasta kantautui korvia särkevää jylinää. Pian se vaihtui kirskuvaksi huudoksi ja kirkunaksi, joka muistutti mikrofonin ujellusta. Ginny yritti huutaa, pelosta ja kivusta, muttei hänen huutonsa kuulunut.
Ginnyn silmissä pyöri ja välkkyi, hänestä alkoi tuntua kuin ääni lähtisi hänen omasta päästään. Taivaalta satoi mustaa verta.
Sitten kaikki lakkasi. Vain yhtäkkiä ääni ja värinä katosivat ja kipu oli poissa. Metsä oli taas hiljainen ja järkkymätön. Edestä kajasti valoa. Se oli lämmintä ja kutsuvaa. Ginny nousi haparoiden ylös, hänen mielensä täytti vain yksi asia: hänen täytyisi päästä tuon valon lähteen luokse.
Ginny otti muutaman varovaisen askeleen, peläten uutta järistystä, mutta kun mitään ei tapahtunut, hän lähti juoksemaan. Vähitellen pimeys katosi, ja jäinen maa muuttui lämpimäksi ja sileäksi hiekaksi. Taivas muuttui aina vain kauniimman ja vaaleamman siniseksi ja aurinko porotti yhä lämpimämmin.
Ginny oli saapunut aukiolle. Vaaleaa hiekkaa silmän kantamattomiin, ja kirkas taivas. Vieno ja lämmin tuulenvire purjehti Ginnyn pään yli, ja pörrötti hänen punaisia hiuksiaan. Ginny kääntyi katsomaan taakseen ja oletti näkevänsä äskeisen metsän, mutta yllättyi. Hänen edessään kohosi suuria pyramideja, jotka heittivät varjoja hiekkaan. Ginny tunsi itsensä hyvin pieneksi seisoessaan näitten valtavien rakennusten vieressä, hän pystyi kuvittelemaan miten suuri urakka tämä oli ollut niille ihmisille, jotka olivat rakentaneet nämä pyramidit. Hän näki sielunsa silmin ihmiset raatamassa, heidän hikiset selkänsä kuumassa auringon paahteessa, kun he työnsivät yhteisvoimin suuria kiviä hiekalla.
Ginny siristi silmiään. Aivan kuin hän olisi oikeasti nähnyt liikettä pyramidian takana. Hän otti muutaman askeleen lähemmäs, ja tosiaan, pitkä ja nuori mies seisoi hiekkakentällä. Hän kääntyi kohti Ginnyä ja heilutti kättään tervehdykseksi.
Ginny oli jo kohottamassa kättään vastatakseen tervehdykseen, kun mies pinkaisi juoksuun. Hän juoksi kauemmas Ginnystä. Ginny ei halunnut kadottaa tätä suurelle hiekka-aavikolle, olihan tämä ensimmäinen ihminen moneen päivään, jonka Ginny oli kohdannut. Ginny pinkaisi miehen perään. Hänen jalkansa upposivat polttavaan hiekkaan joka askeleella, ne jättivät jälkiä tähän paikkaan, jossa kukaan ennen häntä, ja tuota miestä, ei ollut käynyt.
~*~
Draco nousi ylös nojatuolista ja venytteli käsiään. Hän mulkaisi ärtyisästi Blaisea, joka oli vallannut koko sohvan. Draco vilkaisi kelloa. Tasan 15.00.
Hyppytunti. Draco päätti että olisi turhaa jäädä seisoskelemaan paikoilleen, muttei tuo inhottava nojatuolikaan häntä liiemmin houkutellut. Draco mietiskeli hetken, ja rojahti sitten istumaan Zabinin mahan päälle. "Aiih, ei elämä, Draco Malfoy!" Blaise rääkäisi ja ponnahti istuaalleen työntäen Dracon maahan. Draco nousi ylös ja irvisti tummalle pojalle, joka hieroi vatsaansa.
"Sen siitä saa, kun omii parhaan sohvan koko rakennuksesta!" Draco ärähti. Blaise alkoi kohottaa toista kulmaansa metrin tuntinopeudella Dracon seuratessa turhautuneena vieressä. Kun hän oli saanut kulmakarvansa ylös, hän röyhtäisi, ja laskeutui takaisin makuulleen. Draco tuijotti toista luihuista uskomatta silmiään. Mikä sika! Draco tuhahti ja käännähti kävelemään kohti ovea.
Draco maleksi käytävillä edestakas. Hän pysähtyi välillä ovien taakse kuuntelemaan pieniä pätkiä opetuksesta, mutta jatkanut pian matkaansa. Hän tunsi olonsa hieman orvoksi, kun kumpikaan hänen kahdesta kaveristaan, eli Crabbe tai Goyle, ei ollut hänen seuranaan. Kumpikin heistä oli sairaalasiivessä liiallisen joulutorttujen ahmimisen takia. Siinä vielä kaksi sikaa.
Pojan huomaamatta, tämän jalat olivat johdattaneet hänet sairaalasiiven oven eteen. Mitä jos hän tekisikin poikkeuksen ja kävisikin katsomassa ystäviään?
Draco kurkisti ovesta sisälle valkoiseen huoneeseen. Hetken tarkkailun jälkeen hän astui sisään ja etsi matami Pomfreyn. Hoitaja katsoi Dracoa kysyvästi. "Tulin tapaamaan kavereitani, Vincent Crabbea ja Gregory Goylea..." Draco sanoi.
"Hyvä on. He ovat jo lähes kunnossa", matami sanoi ja kiiruhti kahden sairaalan pedin luo. Draco laahusti kädet taskuissaan matamin perässä, vilkuillen ympärilleen.
Grabbe tervehti Dracoa, Goyle raaputti päätään ja Draco istahti tuolille kahden pojan väliin. Hän katseli heitä arvostelevasti, ja sihahti: "Suursyömärit." Ja sitten he vain istuivatkin hiljaa, vailla mitään ideaa keskustelun aloittamiseksi.
Ihan kuin näitten paviaanien kanssa voisi edes keskustella, Draco huomasi ajattelevansa, ja hän haukotteli pitkään. Hänen katseensa alkoi taas harhailla ties minne, mutta pysähtyi oveen, joka liukui hiljalleen auki. Taas Lööperi.
Luna sipsutti varpasillaan kohti huoneen perimmäistä sänkyä, jonne myös matami Pomfrey oli kumartunut. Hän vilkaisi Dracoa, tullessaan tämän kohdalle, mutta jatkoi matkaansa.
Vaalea korpinkynsi nykäisi matamin hihasta ja supatti tälle jotain, koiranpentu ilme kasvoillaan.
Draco tiirasi heitä silmät sirrissä, ja näki kuinka matami nyökkäsi, ja kiskoi sairaalan vuoteen valkoista verhoa pois Lunan katseen tieltä. Luna katsoi petiin huolestuneena, ja matami pudisti päätään.
Luna kiskoi verhoa vielä hieman pois, hän ilmeisesti siirsi tuolia, jolle hän myös pian istui.
Kun Luna viimein kumartui pois vuoteen edestä, eikä enää estänyt Dracoa näkemästä potilasta, pojan silmät laajenivat viiruista tavallistakin suuremmiksi.
Nukkuiko tuo tyttö?
~*~
Ginny juoksi minkä jaloistaan pääsi. Hän halusi saada tuon miehen kiinni, hän halusi päästä eroon yksinäisyydestä. vaatteet liimaantuivat kiinni hänen ihoonsa, mutta Ginny vain juoksi, punaiset hiukset hulmuten.
Tuuli paiskasi hiekkaa hänen kasvoilleen, ja hän sulki silmänsä. Hän juoksisi vaikka silmät kiinni, muttei halunnut luovuttaa, ei voinut. Mutta sittenhän iski jalkansa johonkin kovaan.
Ginny henkäisi ja kaatui rähmälleen hiekkaan. Hänen suunsa täyttyi hiekalla ja hänen jalkaansa jomotti. Ginny nousi vaivalloisesti istumaan valkealle hiekalle, jota nyt täplittivät Ginnyn veripisarat. Hän oli kompastunut pyramidin juureen.
Ginny kohotti katseensa vaivalloisesti kohti aurinkoa, kohti mäkeä joka koostui hiekasta. Sen huipulla seisoi mies, ja Ginny siristi silmiään. Tämä oli pysähtynyt. Pysähtynyt odottamaan Ginnyä?
Ginny nousi ylös raastavasta kivusta huolimatta ja nilkutti kohti miestä, niin lujaan kuin vain pääsi.
Hiekka paahtoi hänen jalkansa polvia myöten punaisiksi hänen kahlatessaan hiekassa, mutta hän saavutti mäen huippua. Eikä aikonut luovuttaa.
Huippu lähestyi metri metriltä ja mies odotti häntä, hän ei juossut enää.
Ginny huohotti tuskissaan. Miehen piirteet näkyivät jo selvästi, mutta kuumuus huimasi häntä. Hänen ja miehen välissä oli vain metri ja mies ojensi kätensä auttaakseen tyttöä. Ginny tarttui käteen helpottuneena.
Ginny kiskoi itsensä ylös, ja katsoi miestä silmiin. Hän yllättyi huomatessaan kuinka tutut ne olivatkaan. Bill Weasley katsoi häntä ystävällisesti ja hymyili. Hänen hiuksensa olivat yhä poninhännällä ja hänen korvassaan killui torahammas. Ginny kiljaisi yllättyneenä, ja halasi veljeään.
Miten? Hänen mielensä toisteli kysymystä.
Miten?
*~*
Draco vilkuili Crabben pään yli hieman kauempana makaavaa tyttöä. Tämä näytti nukkuvan... Mutta jokin siitä teki... Ikään kuin... -Draco ei löytänyt oikeaa sanaa- ...kuolleen näköisen? Se saattoi johtua siitä, että tyttö oli kalpea kuin lakana, eikä hänen kasvoiltaan voinut lukea pienintäkään tunnetta. Ei häivähdystäkään iloa, ei surua, eikä vihaa.
Draco nousi ylös ja siirtyi yhden tuolin lähemmäs, Crabben sängyn toiselle puolelle.
Tytön koko keho oli liikkumaton. Hänen sormensa lepäsivät valkean peiton päällä tämän rinnalla ja hänen punaiset hiuksensa valuivat laineina ensin pitkin tytön otsaa, sitten tyynyä ja sängyn reunaa. Hänen huulensa olivat aavistuksen verran raollaan, ja silmät kiinni kuin nukkuvalla.
Dracon katse oli lukkiutunut.
Tuo nuori nainen oli käsittämättömän kaunis.
~*~
Ginny irrottautui veljestään ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen. Miten Bill saattoi olla täällä taas? Miten se oli mahdollista?
Ginny lakkasi pohtimasta, kun hänen veljensä kaappasi hänet syliinsä, ja lähti hölkkäämään alas mäkeä. Niin kuin ennen hän oli usein Ginnyä kantanut.
Ginny nauroi niin kuin ei ollut pitkään aikaan kyennyt nauramaan. Bill oli taas siinä, Ginny saattoi tuntea tämän lämmön itseään vasten.
He laskeutuivat taas uudelle hiekkakentälle. Se oli tallattu täyteen polkuja, ja Ginny arvasiettä täällä kävi paljon ihmisiä. He kulkivat ohi suurien pyramidien, mahtavimpien kuin ne edelliset.
Silloin Ginny muisti. Hän oli ollut täällä ennenkin. Hän oli ollut silloin kaksitoista, kun hänen perheensä oli voittanut suuren summan rahaa ja matkustanut tänne katsomaan Billiä.
He kiersivät kaikki ne tutut paikat uudestaan, hän ja Bill. Bill talutti Ginnyä nyt kädestä, ja he etenivät hitaasti.
Bill oli laittanut Ginnyn jalkaan siteen, eikä se enää särkenyt niin kovin, mutta liian ripeä kävely voisi rasittaa sitä.
"Ginny", Bill sanoi. Ginny kohotti katseensa veljeensä, ja hänen ilmeensä oli kysyvä. "Voin näyttää sinulle todella ihmeellisen paikan, sitä ei yleensä näytetäkkään muille, paitsi meille työntekijöille", Bill sanoi ja virnisti. Ginny hymyili.
"Se on uskomaton, odotas vaan kun näet, siskoseni, odotas vaan..." Bill nosti Ginnyn reppuselkään ja lähti juoksemaan kauemmas kentälle. Ginny nautti tuulenvireistä kasvoillaan, tuulenvireistä keskellä paahtavan kuumuuden.
Sitten maailma keikahti taas. Kaikki tärisi, mutta nyt ei kuulunut ulvontaa. Päin vastoin, Ginnystä tuntui kuin häneltä olisi lähtenyt kuulo. Sitten hän mätkähti maahan.
Hän makasi siinä pitkään ja voi pahoin. Hän ei kuullut billin ääntä, ei tämän lohdutuksia ja arveli, että tälle oli käynyt samoin kuin hänelle itselleen.
Ginny nousi hitaasti ylös. Hän istui polvillaan etsien Billiä katseellaan. Häntä ei näkynyt.
Ei missään.
Ginny purskahti lohduttomaan itkuun. Yksin keskellä autiomaata, yksin hän itki, taas yksin.
Bill.
Bill.
Bill...
Miksi hän jätti Ginnyn yksin uudestaan?
----------------------------------------------------------
Kiitos, siinä olikin jo viides luku (aika rientää tai jtn.) Ja kommentit pristää aina.. (eeen kerjää...)
