Nimi: Karhunvadelmia
Kirjoittaja: Vendince
Ikäraja: S
Fandom: Hobitti
Paritus: Bilbo/Thorin
Tyylilaji: slash, siirappinen romantiikka, oneshot
Muu: Julkaisin tämän ficin jo aiemmin loftiksessa, mutta nyt ajattelin että miksei täälläkin, se voisi piristää jonkun parituksesta tykkäävän päivää (tai yötä kenties).
Kyseessä on siis söpö pieni ficci siitä, kuinka helposti hobitin saa houkuteltua mukaansa kun mainitsee syömisen.
Ja kyllä varmaan kääpiönkin saisi, ei siinä.
Fandomi, sen hahmot ja kaikki siihen liittyvä kuuluu rakkaalle pappa Tolkienille, esikuvalleni, enkä saa tästä muuta hyötyä kuin hymyn huulille.
Kunnia siis hälle!
KarhunvadelmiaParas tapa houkutella hobitti mukaansa oli mainita ruoka. Tai ainakin se tepsi voroon, Thorin huomasi tyytyväisenä.
Bilbossa oli jotain kotoista ja hyvää. Thorin inhosi myöntää sen itselleen, mutta voro sai hänet usein hyvälle tuulelle ja unohtamaan iänikuiset murheensa, kun hän kuunteli sivusta puolituisen ja sisarenpoikiensa puheita ja naurua. Hän ei enää ollut niinkään epäileväinen voron suhteen, vaikka alussa tämän mukaantulo oli epäilyttänyt ja ärsyttänyt kääpiötä.
“Tässä. Ne ovat kypsiäkin”, hän esitteli siirtäessään tiellä olevia oksia sivuun. Hobitin innokas kurottelu nauratti häntä ja vain vaivoin hänen onnistui pysyä vakavalla naamalla.
“Ooh! Karhunvatukoita, rakastan karhunvatukoita!” Bilbo huudahti ja kurotti lähintä oksaa kohti. Se oli liian kaukana ja turhautuneena voro puhahteli ja heilui, kunnes joutui myöntämään tosiasian. Tämä oli liian lyhyt.
“Anna kun minä”, Thorin murahti hyväntahtoisesti ja veti oksan puolituisen ulottuville. Ei mennyt kauan, kun Bilbon näppärät sormet olivat keränneet taskut täyteen mehukkaan näköisiä marjoja.
“Auh! Hemmetin piikit!” tämä puuskahti ja vaistomaisesti vetäytyi kauemmas, kättään heilutellen.
“Eiköhän se ole jo tarpeeksi”, Thorin rohkeni vihjata, kun hobitti kiskoi piikkejä lihastaan.
“Olisi haaskausta jättää pensas notkumaan marjoista muutaman kirotun piikin vuoksi”, itsepäinen vastaus kuului varmana.
********
He pysähtyivät maistamaan vatukoita ja Thorin huvittui hobitin silmien lapsekkaasta loistosta. Marjat maistuivat makeilta kielellä.
“Nämä maistuvat melkein Konnun marjoilta”, Bilbo sanoi syötyään kouransa tyhjiksi. Kädet olivat jo ehtineet värjäytyä purppuranpunaisiksi.
“Ikävöitkö sinä sitä?” Thorin kysyi yllättäen, saaden hobitin huomion itseensä. Äskeinen hyväntuulisuus oli tiessään ja kääpiö pelkäsi pilanneensa oivan tunnelman.
“Kaiken aikaa… Päivä päivältä, kun olemme kulkeneet yhä kauemmas, menetän enemmän uskoani kotiinpaluuseen”, Bilbo vastasi hiljaa. Thorin nyökkäsi ymmärtäväisenä. Hobitti katseli paljaita jalkojaan, jotka olivat suloisen, kiharaisen karvan peitossa.
"Minä lupaan sinulle, puolituinen, sinä näet kotisi vielä. Istut mukavassa perintönojatuolissasi ja juot teetä, muistelet näitä seikkailuja”, hän vannoi laskien kätensä hobitin hennolle olkapäälle. Toisin kuin kiven lailla vankat kääpiöt, puolituinen oli liiankin hentoisen tuntuinen tälläiselle matkalle, Thorin ajatteli synkkänä. Hän tunsi syyllisyyttä siitä, että heidän täytyi sotkea voro tähän kaikkeen.
Varovainen hymy hobitin kasvoilla kohotti kääpiön mieltä. Hän unohtui tuijottamaan tämän tuikkivia silmiä ja kuuntelemaan voron hengitystä, sillä ahdas pensaikko oli tuonut heidät hyvin lähelle toisiaan. Maailma tiheiden vatukkapensaiden ulkopuolella tuntui merkityksettömältä, ja pensaat saivat ilman tuoksumaan raikkaalta ja kesäiseltä.
Äkkiä hän huomasi varastavansa makean suudelman hobitin huulilta, eikä tämä vetäytynytkään pelästyneenä kauemmas, kuten Thorin sekunnin murto-osan pelkäsi ja odotti. Tietämättä, mitä oli tekemässä, hän laskeutui polviensa varaan ja silitteli voronsa pehmeitä kiharoita, vaihtaen varovaisia suudelmia tämän kanssa. Aika katosi täysin, hän tunsi vain hobitin huulet, tämän laukkaavan sydämenlyönnin ja veren kohinan suonissaan. Puna kohosi Bilbon kasvoille ja Thorin suuteli tämän poskia, otsaa nenää, poskiaan hapuilevia sormia…
Sitten he erkanivat yhteisymmärryksessä ja vaitonaisina. Hänen hengityksensä oli käynyt raskaaksi, eikä hän päästänyt irti puolituisesta.
“Thorin..” Bilbo aloitti epävarmana, mutta Thorin vaiensi tämän peukalollaan, sama käsi lempeästi hiuksia silitellen. Kääpiö tutkaili hobitin viljanvärisiä hiuksia ja syvänsinisiä silmiä, ymmärtäen, että tämä oli hyvin kaunis. Thorin oli itseltään salaa aina pitänyt Bilboa kauniina. Liian kauniina maailman vaaroille.
“Hyss..” hän kuiskasi katse herpaantumatta. Bilbo alkoi käydä levottomaksi ja tämä aukoi suutaan osaamatta sanoa mitään. Hobitin hengitys värisi ulos puhaltaessa ja Thorin tunsi sen kasvoillaan ja parrassaan.
“Minä en välitä enää palata”, voro uskalsi viimein paljastaa. Thorin kurtisti kulmiaan ymmällään ja vakavana etsien jotain Bilbon silmistä.
“Älä sano noin, voro”, hän kielsi, turhaan. Tiesihän hän, että se oli totta. Eikä hän halunnut Bilbon palaavan Kontuun. Hän halusi kohottaa voron valtaistuimelle vierelleen, halusi ylistää voroaan, halusi julistaa kansalleen, että tässä oli hobitti, joka kantoi arkkikiven lohikäärmeen varastamien aarteiden joukosta, yksin häntä varten. Mutta sellaiset kuumeiset unelmat olivat liikaa, huominen oli liikaa, kaikki oli.
Hetken he vielä olivat siinä, niin lähellä toisiaan, liikkumatta. Sitten Thorin painoi höyhenenkevyen suukon hobitin otsalle ja kohottautui ylös.
“Muut alkavat ihmetellä, missä viivymme”, hän muistutti. Bilbo tunnusteli pullottavia taskujaan ja nyökkäili katse maassa.
“Niin. Muutkin varmasti haluavat maistaa näitä”, tämä sanoi ääni käheänä pinnalle nousseista tunteista. Thorin siirsi oksia kohteliaasti tämän tieltä.
“Odota, Bilbo!” hän murahti, kun hobitti tunkeutui ulos pensaikosta. Puolituinen pysähtyi ja kääntyi odottavasti.
“Olen iloinen kuullessani tuon. Todella. Kiitos”, kääpiö myönsi ja hymyili varovaisesti. Voro vastasi hänen hymyynsä, siniset silmät tuikkien lupausta huomisesta.
*********
