Nimi: Tekoja, joita ei ole ennen tehty
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Supernatural
Tyylilaji: Angst, one-shot
Ikäraja: K-11
Paritus: Tämä ei ole varsinaisesti parituskeskeinen fikki, mutta taustalla vaikuttaa Sam Winchester/Gabriel (”Sabriel”) ja Dean Winchester/Castiel (”Destiel”)
Varoitukset: Sisältää itsetuhoisuutta.
Vastuuvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N:
Siipisarja:I
Kutiavatko enkelit jalkapohjista? (K-11)
II
Gabriel sanoi: ”Tulkoon diskovalo!” Ja diskovalo tuli (K-11)
III
Aureola tassilla (K-11)
IV
Quumotuksia (K-11)
V Tekoja, joita ei ole ennen tehty (K-11)
VI
Self-care on self-lovee, Samshine (K-15)
VII
Työajalla (K-18)
VIII
Vaaleanpunainen vespa ja muita sivuaiheita (K-11)
IX
Korppiluu, eli kuinka paloi tuhkaksi (K-11)
X
Sano se viittomin (K-18)
XI
Marjapiirakkaa ja sydämenviisautta (S)
XII
Perseet ja sen synonyymit (K-18)
XIII
Gabrielinkeltainen (S)
Tekoja, joita ei ole ennen tehtyCastielilla oli ongelma. Ongelman nimi oli Gabriel. Gabrielilla oli myös ongelma. Senkin nimi valitettavasti oli Gabriel.
Mutta kaikki alkoi siitä, kun Dean kaatoi sottaiselle sohvapöydälle repullisen kynittyjä ja kaluttuja luunkappaleita. Castiel ei kaikesta imemästään televisioviihteestä huolimatta ollut edelleenkään varma miten ns. ”yllättäviin juonenkäänteisiin” olisi pitänyt suhtautua luontevasti. Ehkä hänen olisi pitänyt sanoa jotain nasevaa? Castiel osasi olla nenäkäs, mutta vain itselähtöisesti, ei reaktiivisesti. No, joka tapauksessa, Dean ehti tunkemaan jauhot suuhun.
”Mitäs luulet, senkin tumput suorana honottava H. Moilanen, että nämä tässä ovat?” hän tokaisi. Castiel katsoi luukasaa – ei koskenut tietenkään – ja käänsi päätään.
”Näyttäisi olevan humerus, ulna ja radius. Palasina, toki”, sanoi Castiel.
”Täh?”
”Olka-, kyynär- ja värttinäluu”, selvensi Sam. Dean ei siitä liikoja vaikuttunut.
”Luiden koon perusteella kyseisen eläimen siipien kärkiväli lienee ollut Burj Khalifan luokkaa”, Castiel totesi. Veljesten ilmeestä hän päätteli kuitenkin, että kyseessä tuskin oli kuitenkaan pilvenpiirtäjän kokoinen lintu, ei sen paremmin luonnollinen kuin yliluonnollinenkaan sellainen, vaan luut taisivat olla ihan toisenlaisesta olennosta. Siinä nimittäin lepäsivät ne rippeet, mitä oli jäljellä arkkienkeli Gabrielin vasemmasta siivestä.
Sulat oli kynitty, liha riivitty irti, kaiketi syöty. Iso luut oli katkottu päistä tai halkaisu kahtia, pienemmät taas oli murskattu siruiksi. Eipä tosiaan kyseessä ollut varjokuva, siis se sellainen siipien ilmentymä, jollaisen ihminen saattoi nähdä.
Nämä luut olivat konkreettisesti olemassa. Käsin kosketeltavissa.
”Meidän on heti kerrottava Gabrielille tästä”, sanoi Castiel vakavana.
”Kyllä se mulkku tietää”, töksäytti Dean. Ehkä se olisi ollut vähän hassua, jos tilanne ei olisi ollut niin kamala. Totta kai Gabriel tietää,
duh. Joskus Castiel epäili, että hän oli syystä syntynyt torstaina.
”Nyt se murjottaa, perkele. Sitä varten sinä otat nyt tämän luusäkin kainaloosi ja puhut sille järkeä puupäähän”, Dean jatkoi ja huitoi käytävää. Castiel luonnollisesti rutisti naamaansa.
Ja siinä se niin kutsuttu villakoiran ydin olikin sitten. Selittihän tämä pitkälti sen, minkä vuoksi Castiel oli menneiden kuukausien aikana toinen toisensa perään epäonnistut lähentymään Gabrielin kanssa yhtään niin paljon kuin hän olisi toivonut. Jos hän olisi vain tiennyt Gabrielin olevan haavoittunut….
Taivas oli Luciferin ja Mikaelin yhteenoton jälkeen täydellisen sekaisin, eikä tasapaino ollut oikein palautunut, vaikka Rafael näennäisesti olikin täyttänyt ylipäällikön saappaat. Rafaelilla oli liian Mikaelin kaltainen johtamisessaan. Hän vetosi kaikessa Jumalaan, vaikka nykyisin kaikkein vähäpätöisimmätkin soturit jo tiesivät, ettei Jumalalla ole ollut taivaan kanssa paljon tekemistä pitkiin aikoihin.
Enkelit olivat tyytymättömiä. Ensimmäistä kertaa sitten Luciferin kapinan sotajoukkojen kesken oli eripuraa siitä kuka loppujen lopuksi oli oikeassa. Arkkienkeleiden asema ylimpänä luomuksina oli tietenkin edelleen kiistaton, eikä sitä voinut Jumalan välinpitämättömyyskään jälkikäteen miksikään muuttaa. Mutta toisaalta Castiel, sekä sadat tuhannet muut hänen kaltaisensa, eivät voineet tukea Rafaelin yksinvaltaa. Kuka olisi koskaan varsinaisesti seurannut Mikaeliakaan niin sokeasti, jos olisi tiennyt, että hänen päätöksiään ajoi ennemmin ylpeys kuin totuus?
Tässä kohtaa moni, Castiel mukaan lukien, oli kääntynyt toiveissaan Gabrielin puoleen. Gabrielhan nimenomaan oli päättänyt piileskelynsä valitakseen Mikaelin ja Luciferin sijasta oman puolensa. Moni oli sitä mieltä, että tässä tilanteessa se puoli olisi myös Rafaelia parempi. Häntä pidettiin vähän sankarina. Tai ainakin neutraalina järkivaihtoehtona.
Jompikumpi Winchestereista sanoisi varmaan, että
järki ja
Gabriel mahtuivat heikonlaisesti samaan lauseeseen.
Oli miten oli, niin Castiel ei ollut onnistunut edes puhumaan aiheesta Gabrielille. Gabriel ei ollut edes käynyt taivaassa näyttävänsä kaikille siskoille ja veljilleen olevansa todella elossa. Castiel oli jopa pyytänyt Samia puhumaan hänelle puolestaan, mutta sekään ei ollut tuottanut tulosta.
”Jos Gabriel ei kuuntele Samia, niin turha minun on koettaakaan”, sanoi Castiel. ”Sam on hänelle tärkeämpi. Enkä minä halua hänen kanssaan riidellä.”
”No pointti ei olekaan nyt siinä, etteikö Sam olisi parempi puhumaan, vaan että se paska on lukittautunut kylpyhuoneeseen, eikä sinne ihmisvoimin pääse sisään”, puuskahti Dean. Sam hieroi naamaansa vaikeana.
”Kylpyhuoneeseen?”
”Eh, no niin”, vaikeroi Sam. ”Kuule, koko tämä siipijuttu on ollut Gabelle… öh… kiusallinen, tai sillä tavalla. Häntä nolottaa tai…
hävettää tai jotain.”
Samista näki ihan ilman sen kummoisempia selvännäkijänlahjoja, että hän tiesi enemmän kuin sanoi. Dean oli enimmäkseen vain ärtynyt, sillä Gabriel oli hänestä inhottava pikku paska, jonka kanssa oli vain tultava toimeen. Sam taas oli aivan tosissaan huolissaan. Castiel katsoi luukasaa ja mietti miltä hänestä itsestään tuntuisi, jos joku tekisi hänelle jotain niin brutaalia.
Kai hän olisi loukkaantunut. Enemmänkin, väkisin loukattu. Ja häväisty. Sellaista tekoa, joka on Gabrielille tehty, ei ole tehty ennen.
Sam ei sanonut sitä ääneen koska Dean seisoi hänen vierellään, mutta hän oli peloissaan. Miksi Gabriel sysäsi Samin nyt pois, vaikka oli mitä ilmeisimmin kuitenkin aikaisemmin kääntynyt hänen puoleensa? Mihin Castiel muka pystyisi, mihin Sam ei. Samia Gabriel kuitenkin rakasti.
Dean oli niin kyllästynyt, että meni keittiöön etsimään kaljaa.
”Cas, kiltti”, kuiskasi Sam painokkaasti, ”Gabe meni ihan sekaisin kun me sitten löysimme sen jonkun saatananpalvojan myymästä enkelinsulkia ja snorttaamasta luujauhoa nenäänsä. Minä nyt ajattelin, että se olisi hyvä idea pyytää Gabe mukaan. Kai sen piti olla humoristista, tai sellaista! Gabe ajoi sellaista vespaa ja heitti läppää, mistä minä olisin voinut tietää... en minä tajunnut, oikeasti vannon etten! Että… että se...”
”Mitä, Sam? Et tajunnut mitä?”
”Että hän satuttaisi itseään”, sanoi Sam.
Castiel lupasi jutella Gabrielille heti. Hän ei uskaltanut luvata siitä olevan apua. Ensin hän kuitenkin asetteli luut varovasti takaisin kassiin, kuin niitä ei olisi tähän mennessä heitelty kuin kanankoipien rippeitä, sillä tuntui jotenkin irvokkaalta pitää niitä sillä tavalla levällään. Sitten hän meni niiden kanssa kylpyhuoneen oven taakse ja koputti. Gabriel oli pyörittänyt ympärilleen pakanataian, joka esti ketään lähestymästä häntä, mutta toisaalta kahlitsi hänet pysyvästi sijoilleen.
”Gabriel”, sanoi Castiel.
”Mene pois”, Gabriel tiuskaisi oven läpi. Ihmiselle taika oli mahdoton nähdä silmin, mutta enkelille se näytti silkkiperhosen säikeiltä. Se puski Castielia kauemmaksi ovesta. Jos hän olisi ollut tosimuodossaan, niin Castiel olisi tuskin päässyt arkkienkeliä näinkään lähelle, mutta ihmisisäntä, astia, ei ainoastaan tee enkeliä nähtäväksi ja lähestyttäväksi, vaan myös tietyllä tapaa koskemattomaksi tietyille voimille.
Sam ei ollut sen tarkemmin selittänyt miten he olivat päässeet takaisin bunkkeriin aiheuttamatta kollateraalista tuhoa, mutta ilmeisesti Gabriel oli käynyt totaalisesti hysteeriseksi vasta hetki sitten. Ilmeisesti Dean oli sanonut jotain perin ilkeää. Ei olisi ollenkaan tavatonta Deanilta päästellä suustaan sammakoita.
”Gabriel, minä - ”
”Olet pahoillasi? Anna olla. Painu sinne pilvenreunalle ja kerro vaan kaikille, että olen rampa tai kuollut tai miten ikinä lystäät”, Gabriel puhui ja puhuessaan kiristi taikoja ympärillään tiukemmalle. Castiel oli melko varma, ettei voisi pakottaa lukkoa auki.
”Avaa ovi.”
”Että pääset ihan omin silmin katsomaan olenko tosissaan niin
impotentti kuin se sinun rakas Winchesterisi tykkää?” Gabriel huusi ja pakotti Castielin astumaan kauemmaksi ovesta. ”Kysy siltä mikä tekoa tällaisella raiskatulla rainalla on.”
Myrkyllinen, kuristava hattara hänen ympärillään voimistui, sillä vaikka Gabriel loukkaantunut, mutta se ei tarkoittanut sitä, etteikö hän olisi yhä ollut arkkienkeli – ja viis siitä, hän oli itsepäinen! Jos hän halusi hukuttautua omiin murheisiinsa jonkun paskaisessa kylpyhuoneessa, niin sen hän myös teki. Mutta Castiel tunsi sisuksissaan jotain muutakin kuin loukattua ylpeyttä.
Gabriel itki. Eikä vain sitä siipeä. Hänen oli täytynyt viimeisten kuukausien aikana tuhlata tuhottomasti voimaa peitelläkseen surkeaa tilaansa. Minkä vuoksi sitten? Arkkienkelit olivat voimallisia olentoja, kaikista voimakkaimpia ja siivettäkin Gabriel oli mahtavampi kuin melkein mikä tahansa muu olevainen.
”Älä Deanista välitä”, Castiel sanoi totisena. Koska Gabriel teki itsemurhaa. ”Ei hän ymmärrä mitä sanoo.”
”Sama vaikka kuolisinkin”, sanoi Gabriel. Castiel kokeili ovea uudestaan, mutta este ei ollut vain vanha ruosteinen lukko vaan kaikki muu.
”Et sanoisi noin”, pyysi Castiel. Hän oli todella yrittänyt ymmärtää miltä Gabrielista mahtoi tuntua, mutta eihän hän tosissaan voinut. Ei Castiel olisi ikinä peitellyt mitään, hän ei tuntenut sellaista häpeää kuin Gabriel.
Mitkä ne ovat ne oikeat sanat, joilla lohduttaa?
”Minä en halua, että kukaan saa tietää”, sanoi Gabriel hetken oltuaan pelottavan hiljaa. ”Samin minä kestän, sen vanhemman aasin myös. Mutta jos haluat, että tulen taivaaseen tappelemaan nenät veressä Rafaelin kanssa, niin saat tapella ihan keskenäsi, minä en suostu. En halua. En
pysty.”
”Voi,
Gabriel...”
Castiel pudotti luusäkin varomatta lattialle. Ei ollut tarkoitus, mutta luissa oli kappaleinakin arkkienkelin voimaa ja se pamautti lukon kovalla ryminällä auki. Siinä sitten Castiel tuijotti vähän hämmentyneenä sisään ja Gabriel tuijotti yhtä typertyneenä ja naama kyynelistä märkänä takaisin kylpyammeessa kyykyllään.
”Vittu, sinä olet ihan paska”, nyyhkäisi Gabriel. Hämmennys oli saanut hänen taikansakin herpaantumaan ja lakkaamaan kuristamasta häntä hengiltä.
”Gabriel”, sanoi Castiel, ”Minä olen todella pahoillani.”
”Ole hiljaa”, Gabriel tiuskaisi. Suihku oli räpsähtänyt päälle ja hän istui siinä vaatteet päällä märkänä, näyttäen niin surkealta kuin voi. Mutta ei se miltä hän ihmissilmin näytti, vaan enkelin varjo aluksen takaa ensimmäistä kertaa aikoihin näkyi paljaana ja niin rikkonaisena kuin se oli.
Tuotako hän oli niin vaivalla pyrkinyt peittämään? Eikö sitä tosissaan saa sääliä?
”Älä kerro Samille”, Gabriel pyysi.
Castielin teki mieli kysyä mitä hänen oli tarkoitus muka olla kertomatta, sillä Sam jos joku tuntui tietävän enemmän kuin muut. Mutta Gabriel istuessa siinä kylpyammeessa tiputtavan hanan alla Castiel taisi ymmärtää mitä hän pohjimmiltaan tarkoitti.
Älä kerro, että halusin kuolla, mutta en uskaltanut. Etten sitäkään osannut tehdä oikein. Mutta eihän sellaistakaan ole ennen nähty, että enkeli olisi itseään surmannut.
Castiel ojensi kätensä.
”Ei sinun tarvitse taivaaseen tulla, jos et halua.”
Gabriel niiskutti hetken, tuijotti seinää ja käsiään ja tarttui sitten vasta veljensä käteen.
”Eipä vissiin”, sanoi Gabriel, ja jos nyt Castiel ei aivan väärin kuullut, niin siinä oli vähän uhmakas sävy kuitenkin.
FIN
