Kirjoittaja: Kharon
Ikäraja: K-11
Paritus: Fleur/Bill
Vastuuvapaus: En omista henkilöitä enkä tekstin maailmaa, J.K. Rowlingin kaikki tyynni.
Summary: Hän on hiljaa ja hymyilee, koska ei ole yhtäkään kovempaa kilpeä kuin se hyinen hymy, jota hän on koko elämänsä harjoitellut.
A/N: Oon varmaan puoli vuotta vatkuttanut että viitsinkö julkaista tämän. Julkaisen sitten. Toivottavasti tästä joku saa jotain irti. :---) Tässä on vähän yhtäläisyyksiä mun aiempaan Fleur-ficciin, mutta eri maailmoihin sijoittuvat silti. Tämäkin on pikkuinen AU; Fleurilla ja Billillä ei vielä ole penskoja vaikka sodasta on vierähtänyt jo tovi. Lisäksi Mollyn ja Fleurin välien parantumista ei tapahtunut ihan samassa mittakaavassa ainakaan kuin kirjoissa.
Olen miettinyt tätä teemaa aika paljonkin itse asiassa, Fleurin koti-ikävää. Kun siihen ei pahemmin kirjoissa viitata niin ajattelin sitten repäistä ja tehdä siitä koko ficin kantavan voiman. 
// No unohdin tietysti mainita. Tämä osallistuu genrehaasteeseen hetillä.
Verimerivaahto
Ei Fleur vihaa Englantia. Ei oikeastaan.
Hän vihaa vain tihkusadetta, harmaita sadetakkeja, nummilla ulisevaa tuulta, meren likaisia pärskeitä. Hän vihaa kallioilla seisomista kun tuuli puskee kolmen villapusakankin alle ja solmii hänen hiuksensa rumiin rusetteihin, ja Bill
nauraa koska hän näyttää
suloiselta.
Kai Fleur pohjimmiltaan vihaa Englantia, koska juuri sitä Englanti on.
”Eikö tämä ole täydellinen paikka?” Bill kysyy hellästi ja sulkee Fleurin syliinsä. Fleur tuntee hänen hengityksensä hiuksissaan ja ajattelee, että täydellistä tässä kylmässä usvassa ovat vain hänen kasvonsa.
Mutta Fleur hymyilee vastaukseksi koska ei ole aivan varma kuinka sanoa
minä en pidä merestä.
* * *
Billille simpukkamökki on koti alusta asti. Kuin hänet olisi tarkoitettu sinne, meren ja maan partaalle, kuin hänet olisi luotu naaraamaan kalaa ja istumaan teellä aamun harmaassa valossa.
Fleurille se ei ole koti lainkaan. Pyykit eivät kuivu naruille ja hänen hiuksensa muuttuvat hiekasta ja meren suolasta kohmeisiksi. Häntä viluttaa jatkuvasti ja kylmyys saa hänet aivastelemaan – vaikkei meri yksin ole siihen syyllinen. Pölypallot sohvan alla ovat kissanpennun kokoisia.
”En minä koskaan väittänyt osaavani siivota”, Fleur kivahtaa, kun Bill huomauttaa asiasta hymyillen.
”Enkä minä sitä pyytänytkään”, Bill vastaa ja sipaisee sormillaan hänen paljasta niskaansa, joka on ärtymyksestä kireä. ”Fleur, kulta. En minä sinusta mitään sisäkköä tahdo, kyllä minä osaan omat pölypalloni pyyhkiä. Ja vähän muutakin – olen varttunut kuuden veljen ja yhden rämäpäisen siskon kanssa.”
Kuinka hän saakin Fleurin leppymään yhdellä hymyllä, muutamalla sanalla.
Hetki hetkeltä Fleur huomaa muistuttavansa enemmän merta, jota Bill tuulen lailla käsittelee; Bill osaa nostaa hänen aaltonsa raivopäisiksi, mutta osaa yhtä lailla tyynnyttää ne.
Ehkä Bill hyväksyy hänet sellaisenaan, mutta hän tietää kyllä mitä muut ajattelevat. He kohtelevat häntä prinsessana, mutta ivaavat hänen selkänsä takana kuin pahaista piikaa.
Oletko huomannut miten hän luulee olevansa muita parempi... Miten tossun alla Bill on... Millaisessa kunnossa posliinit ovat, Merlinin tähden...Että Bill on hänen tossunsa alla, kun Fleur on luopunut
kaikesta asuakseen tässä kylmässä maassa, tämän julman meren rannalla?
Hän on hiljaa ja hymyilee, koska ei ole yhtäkään kovempaa kilpeä kuin se hyinen hymy, jota hän on koko elämänsä harjoitellut.
* * *
Perhepäivällistä vietetään täsmällisesti kuukauden kolmantena sunnuntaina – luulisi, että Fleur olisi niin monen sunnuntain jälkeen tottunut, mutta punapäinen väenpaljous ja kuhina saavat hänet yhä häkeltymään. Delacourin sukujuhlat ovat niin kaavamaisia Weasleyden omiin nähden, tätä etikettiä Fleur ei tunne.
Fleur pitää huolen siitä, että Bill pysyy jatkuvasti hänen tutkassaan; ei Billin vuoksi vaan hänen itsensä. Hän voi hiipiä miehensä rinnalle, luikertaa kätensä tämän kainaloon ja hymyillä pikkuvaimon tavoin. Bill osaa lukea hänen hymynsä:
En osaa puhua enää yhdellekään serkullesi, jonka nimeä en edes muista, kultaseni. Saanko roikkua tässä kunnes ruoka on valmis.Keittiö kiehuu ja porisee ja kilkattaa, Molly häärää jokaisen padan ja kulhon ääressä eikä meinaa antaa ”tyttöjen” tehdä mitään ilman ohjeita. Ginny kuitenkin katkaisee hänen opastuksensa yhtä kevyesti kuin sivaltaa perunat halki veitsellään eikä Molly enää niin monen sunnuntain jälkeen osaa kuin tyytyväisesti hymistä nähdessään Hermionen tasaisesti paloitellut omenakuutiot.
Fleurin leikkuulaudalle hän nyrpistää nenäänsä. Vain vähän, ehkä sitä ei edes huomaisi jos ei katsoisi niin läheltä ja alaviistosta. Fleur tuntee jo niskansa kiristyvän ja suupieltensä irveen. ”Jospa leikkaisit ensi kerralla hieman isompia”, Molly ehdottaa; ei ilkeästi, mutta niin kuin vain anoppi osaa.
”Jospa ensi kerralla lisäisit juuston vasta maidon jälkeen.”
”Jospa ensi kerralla antaisit Ginnyn tehdä tuon puolestasi.”
Fleur alkaa ahdistua päivällisistä jo kuun kolmannen viikon alkaessa. ”Minä en osaa”, hän valittaa painautuessaan vasten Billin paljasta rintaa. Billin karhea kämmen sivelee hänen paljasta alaselkäänsä ja heidän ihonsa ovat liimautuneet yhteen, vaikka hiki on jo jäähtynyt. Jos Fleur nousisi hakemaan vettä, heidän nahkansa napsahtaisivat irti ja punoittaisivat liitoskohdastaan ja kumpikin irvistäisi yhtä aikaa koska
au, tuo sattui, rakas.
”Älä sano noin”, Bill hymisee hänen päälakeensa. ”Sinä osaat. Minä tiedän sen. Sinähän kokkaat meille harva se päivä ja laitat jumalaista ranskalaista ruokaa aina kun perheesi tulee kylään.”
”Siinä ongelma on!” Fleur kiivastuu ja pompahtaa makaamaan vatsalleen. Heidän ihonsa sanovat naps ja Bill irvistää – Fleur unohtaa koska on niin keskittynyt asiaansa. ”Minä osaan laittaa
ranskalaista ruokaa. Sinun äitisi laittaa
englantilaista ruokaa.”
Bill haroo tukkaansa otsa rypyssä. Fleur tuntee tuon ilmeen; Bill haluaa kyllä ymmärtää, haluaa kovasti, mutta ei vain millään täysin käsitä. ”Ehkä minä voisin ehdottaa, että äiti laittaisi joskus ranskalaista ruokaa”, hän keksii ratkaisun.
Fleur tuntee sydämensä lyövän vähän nopeammin. ”Tekisitkö niin?” hän kysyy ja painaa leukansa Billin pisamaiseen olkapäähän. Kesän jälkeen pisamat rehottavat taas ja ovat levinneet pitkälle alaselkään asti. Fleur rakastaa niitä, suutelisi jokaista yksitellen jos heillä olisi aikaa.
”Tietenkin.” Bill hymyilee ja ojentaa kaulaansa suudelmaa varten. Se on pitkä ja hellä ja päättyy heidän hieroessaan neniään yhteen. ”Tekisin mitä vain sinun vuoksesi.”
Asia ei nouse esille enää koskaan sen jälkeen. Bill kuittaa keskustelun tuloksettomuuden äitinsä haurailla hermoilla – vaikka Molly on vahvin nainen, jonka Fleur on koskaan tavannut, ja hänen oma äitinsä on sentään selvinnyt kroonisesta masennuksesta ja nuorimman tyttärensä menetyksestä menettämättä hermojaan.
Fleur ei patista Billiä. Hän ymmärtää, hän vannoo.
Molly on kokenut niin kovia, ei hänen tarvitse yhtä ranskalaista päivällistä järjestää kaiken sen kukkuraksi. Ei, hän ei sano sitä ääneen. Bill huomaisi ironian hänen äänessään heti eikä ehkä sillä kertaa nauraisikaan.
* * *
Bill itkee kun Fleur kertoo siitä. Hän koettaa peitellä sitä upottamalla kasvonsa Fleurin tukkaan ja nostamalla hänet syliinsä ja pyörittämällä häntä kuin karusellissa, kunnes Fleur kikattaa niin ettei saa henkeä ja melkein jo voi pahoin.
”Oletko varma?” Bill kysyy kerta toisensa jälkeen ja tahtoo kokeilla hänen vatsaansa, joka näyttää samalta kuin viime viikolla, samalta kuin kaksi viikkoa sitten, vaikka se on muuttunut.
”Minä olen varma, Bill”, Fleur vakuuttaa hymyillen ja hänen miehensä suutelee häntä, kielen kanssa ja kaikkea. He rakastelevat pian sen jälkeen kuin varmistaakseen, että vauva todella on tulossa. Jos ei äsken ollut, niin nyt ainakin.
Fleur ei muista olleensa koskaan yhtä onnellinen kuin kietoutuessaan mieheensä rakastelun jälkeen. He makaavat siinä laiskojen sydämenlyöntien sinfoniassa, jalat solmussa ja Fleurin tukka viuhkana Billin olkapäällä. Heidän ei tarvitse puhua.
Fleur ajattelee, että hän voi viimein oppia rakastamaan tätä märkää, kylmää, viluista Englantia, jota Bill niin kovasti rakastaa. Kuinka hän mitenkään voisi vihata maata, jossa synnyttää esikoisensa?
* * *
Molly on riemuissaan uutiset kuullessaan. ”Tulkaa meille syyslomalla”, hän pyytää Billin kautta. ”Tahtoisin tietää että syötte tarpeeksi ja ettei Fleur kärsi pahoinvoinnista.”
Fleur kohauttaa olkiaan Billin esittämälle ehdotukselle. Hän tulee kyllä toimeen Mollyn kanssa ilman päivällisvieraita ja kunhan Weasleyn suvun matriarkka ei tökkää hänelle keittokauhaa käteen. Niinpä he pakkaavat laukkunsa ja peittelevät Simpukkamökin kalusteet kuin talven varalle ja lähtevät Kotikoloon, joka näyttää entistäkin ränsistyneemmältä – kotoisalla tavalla tietysti.
Molly syleilee heitä lämpimästi ja tahtoo hänkin kokeilla tuoretta vauvavatsaa. Vauva ei ole vielä juuri liikuskellut, mutta vatsa pullottaa jo aavistuksen. Fleur on siitä ylpeä, hän pitää mielellään tiukasti istuvia paitoja, joista vatsan pienen kohouman näkee. Bill ei voi olla hymyilemättä aina kun hänen katseensa törmää vaimonsa vatsaan.
”Voi kultaseni, oletpa sinä hehkeä”, Molly kehuu ja Fleur tietää sen olevan totta. Vielä nykyäänkin häneen toisinaan iskee se itsetietoisuus, jota hän nuorempana tunsi kun naiset katsoivat häntä tietyllä tavalla. Heidän katseensa olivat aina mustia ja kitkeriä ja kateellisia ja Fleur oppi kantapään kautta vastaamaan niihin tukkaansa heilauttamalla ja provosoiden hymyilemällä. Naisten tyypillinen ensireaktio on vihata häntä ja hänen kauneuttaan. Naisten antamat kehut, kuinka vilpittömät hyvänsä, saavat yhä Fleurin jännittymään ja etsimään merkkejä sarkasmista – ja puolustautumaan näyttämällä entistä viehkeämmältä.
”Kiitos”, hän vastaa Mollyn kehuihin vain pienellä viiveellä ja ottaa vastaan poskisuudelmat. Ehkä hän alkaa oppia.
* * *
Kotikolossa on sentään mukavampaa kuin Simpukkamökissä. Sekin on alkanut tuntua kodilta raskauden myötä, mutta Fleur inhoaa yhä Englannin merta ja sen märkää tuoksua, joka leviää huoneisiin ja pinttyy pintoihin eikä koskaan täysin lähde kalusteista tai heistä itsestään. Fleur käy joskus vainoharhaiseksi ja hänen on koetettava, ettei hänen sääriinsä ole kasvanut suomuja eikä hän vain haise kuin verkollinen kalaa. Joskus hän tuntee itsensä yhdeksi niljaiseksi mereneläväksi.
Kotikolossa ei ole sitä ongelmaa. Hän lekottelee päivät sohvalla ja kirjoja lukien ja uudessa kasvihuoneessa puuhastellen. Molly on kovin kultainen, yrittää kovasti olla hänelle sellainen kiltti anoppi jota kaikki vaimot kaipaavat. He laittavat kerran ruokaa yhdessä eikä Molly neuvo häntä kuin kerran – vaikka mieli selvästi tekisi tarttua Fleurin käteen ja siitä pitäen opastaa kuinka file oikeasti jauhotetaan. Fleur ei anna sen hiipiä kuorensa alle vaikka se olisi helppoa.
Vaikeaa on itse asiassa antaa sen olla hiipimättä.
Iltaisin hän katsoo itseään peilistä ja sivelee vatsakumpuaan ja miettii nimiä ensin pojalle, sitten tytölle. Hän ei tiedä kumman ennemmin tahtoisi. Pojan, jonka leikkejä vahtia meren juurelta. Tytön, jonka hiuksia kammata kuistilla kun merituuli (jota Fleur silloin jo rakastaisi) pelmuttaisi heidän helmojaan.
Fleur kysyy asiaa Billiltä yhtenä myöhäisenä iltana. Bill on niin väsynyt, että vastaa täysin rehellisesti, ehkä puoliksi vahingossa. ”Pojan”, hän mumisee uneliaasti Fleurin niskahaituviin.
”Miksi?” Fleur ihmettelee silmät kirkkaina ja ääni avoimena kuin lapsella.
”Tahdon opettaa hänelle kaikki Fredin jäynät”, Bill vastaa, nauraa käheästi ja taitaa nukahtaa saman tien.
Fleur tuntee palan kurkussaan, mutta hymyilee ajatukselle.
* * *
Kaikki on hyvin siihen sateiseen torstaihin asti. Sinä päivänä asiat kaatuvat.
Ensinnäkin: talo on täynnä touhua koska Molly siivoaa, laittaa ruokaa ja huolehtii pyykeistä samaan aikaan. Charlie on tulossa tänään eikä kukaan tiedä mihin aikaan – hänellä on tapana vain tupsahtaa ovelle ja virnistää sillä maailmanmiehen tavalla, jota ei voi vastustaa.
Minä tulin nyt, joko tee on kiehumassa, katsokaa mitä minä toin maailman toiselta laidalta.Toisekseen: Fleur pilaa päivällisen. Molly pyytää häntä keittämään lihakeiton sillä hän on tehnyt kaiken muun valmiiksi. Se ei ole vaikeaa, Fleurin täytyy vain lisätä ainekset kiehuvaan liemeen oikeassa järjestyksessä ja hämmentää välillä. Se ei ole vaikeaa, Molly vakuuttaa toistamiseen.
Kun hän myöhemmin tulee kurkistamaan kattilaan, Fleur näkee hänen kasvojensa muuttuvan punaisiksi ja kurtistuvan. Kattilankannen paljastama kuuma höyry muuttaa ihon kiiltäväksi ja sillä sekunnilla Fleur tietää epäonnistuneensa.
Tunne on kamala. Se on kylmää mahlaa joka ei vain valu vaan
valahtaa hänen vatsaansa kuin saavillinen silakoita. Hänen tekee mieli purskahtaa itkuun Mollyn silkasta ilmeestä.
”Mitä tämä on?” Molly kysyy ja nostaa lientä kauhallaan. ”Mitä ihmettä – Fleur, etkö sinä ottanut verivaahtoa pois?”
”Mitä on verivaahto?” Fleur kysyy ja katsoo lientä, jonka pinnalla killuu punaisia klönttejä.
”Verivaahto tekee keitosta kitkerää!” Molly vastaa tiukkaan sävyyn ja kaataa kauhallisen lientä hanan alle. ”Voi hyvän tähden”, hän mutisee epäuskoisena ja Fleur ymmärtää – hän todella ymmärtää, Mollylla on paljon paineita, Charlie on tulossa ja hän ja Bill ovat asuneet Kotikolossa melkein viikon ja vauva –
Hän hulmahtaa silti ulos keittiöstä ja valuttaa vihaisia kyyneleitä jo puolessa välissä portaita.
Ullakko on hämärä, nuhjuinen ja pölyinen paikka, jonne on hylätty yksi nuoren miehen vuode ja lukuisia arkullisia, kaapillisia ja laatikollisia vaatteita sekä muuta turhaa roinaa. Fleur upottaa itsensä kaiken sen rojun keskelle ja naamioituu sinne niin hyvin, ettei ole itsekään löytää enää itseään. Ehkä hän ei tahdokaan löytää, tai löytyä.
Hän makaa vuoteella ja itkee vuolaasti. Ranskalaisen päivällisen vuoksi, jota ei koskaan saanut toteutettua näyttääkseen koko suvulle, että
hänkin osaa. Meren vuoksi, jota hän ei vieläkään ole oppinut rakastamaan, vaikka Bill jatkuvasti tietämättään yrittää häntä opettaa. Kaikkien niiden rumien valheiden vuoksi, joita ihmiset hänen selkänsä takana kuiskivat:
hän jahtasi Billiä monta vuotta, hänet lahjottiin jäämään ihmissusihyökkäyksen jälkeen, hän ei kuulemma ole sen koommin suudellut miestään...Vauvan vuoksi, koska hän ei vieläkään tiedä tahtooko saada lapsen vain oppiakseen rakastamaan Englantia. Se satuttaa häntä.
* * *
Fleur itkee vielä kuullessaan portaiden narisevan. Hän ei viitsi piiloutua, mutta vannoo itselleen kuin katkera kuusitoistavuotias, ettei varmasti vastaa Mollyn anteeksipyyntöihin. Ei varmasti.
”Hei”, kuuluu sen sijaan narisevalta ovelta ja Fleurin on pakko nostaa päänsä tyynystä. Charlie seisoo ovensuussa ja hymyilee. Hän on ruskettunut ja koristanut nahkaansa muutamalla uudella arvella. Hänen tukkansa näyttää punaisemmalta kuin koskaan ennen.
Fleur pyyhkii kasvonsa ja nousee istumaan jalkansa ristien. ”’Ei”, hän sanoo tukkoisesti ja hymyilee silmät turvonneina. Charlie tulee peremmälle suljettuaan oven hiljaa perässään ja antaa katseensa kiertää ullakkoa.
”En ole käynyt täällä ikuisuuksiin”, hän nauraa ja istuutuu sängylle Fleurin viereen. Jouset joikaavat hänen lihastensa alla. Hänellä on kädessään jotakin, pikkuruinen harmaa paketti, jota Fleur katselee näkemättä sitä. ”Mitä tänne kuuluu?”
Vastaukseksi Fleur laskee kätensä vatsalleen eikä voi olla hymyilemättä leveästi. Hymy saa uudet kuumat kyyneleet vierähtämään hänen kasvoilleen.
”Onneksi olkoon”, Charlie sanoo pehmeästi. Fleur ei ole koskaan nähnyt yhtä empaattista hymyä kuin Charliella. ”Ei kai se itkun aihe ole?”
”Minä pilasin keiton.”
”Et pilannut. Äiti taikoi sen hetkessä kuntoon. Hän on muuten pahoillaan.”
Fleur nielaisee raskaasti ja katselee varpaitaan, jotka kipristelevät sukkien sisällä. ”Minä vihaan Englantia”, hän kuiskaa jaloilleen ja tunnustus keventää ihanasti hänen rintaansa.
”Niin minäkin”, Charlie vastaa ja nauraa naurua, joka rämisee kuin luoti peltipurkissa. ”Siksi minä käyn täällä kerran vuodessa ja silloinkin vain hääkakun takia.” Hän iskee silmää. Se ei ole aivan totta.
Ei Charlie vihaa Englantia. Sen näkee hänen kasvoistaan – ei hän osaa vihata mitään paitsi ehkä lämmintä olutta, lohikäärmeiden salakuljettajia ja isoa palovammaa selkänsä vasemmalla puolella. Hänestä kertoo paljon jo se, että hän vihaa palovammaa eikä lohikäärmettä, joka sen sai aikaan.
Charlie aistii keskustelun sävyn muuttuneen. Fleur lipuu taas syvemmälle ajatuksiinsa, jotka ovat hämäriä ja murheellisia ja joissa hän ei tahdo olla yksin. ”Vietin viime kuukauden Ranskassa”, Charlie sanoo äkkiä ja tarkastelee Fleuria terävin silmin. Hän ei hymyile, mutta hänen kasvonsa ovat yhä ystävälliset. ”Minä toin sieltä jotakin sinulle.” Hän ojentaa harmaan paketin Fleurille, mutta kun tämä ei tartu siihen, hän laskee paketin naisen jalkojen väliin. ”Se on pientä, mutta ajattelin... Toivottavasti pidät siitä. Se on sentään kotoasi.”
”Kiitos”, Fleur sanoo, muttei tee elettäkään avatakseen pakettia. Hän sävähtää kun Charlie laskee kätensä hänen takaraivolleen ja nojautuu häntä kohti. Charlie suutelee lempeästi hänen otsaansa ja hymyilee taas, vaikka jokin hymyssä on pielessä, ehkä sen ei pitäisi näyttää noin surulliselta.
”Tule kohta alas”, hän pyytää. ”Keitto on valmista. Bill tulee pian kotiin.”
Fleur tuskin huomaa hänen poistumistaan. Hän pyörittää pakettia kädessään kunnes varovasti repii sen kulman auki ja nyhtää paperin sivuun.
Hetken hän tahtoo inhota Charlieta.
Fleur nostaa varovasti kämmenelleen pyöreän, kiiltävän kiven, jonka musta pinta heijastaa hänen kasvonsa melkein virheettöminä. Kuin Charlie
tietäisi – kuin Charlie tietäisi, että vain Victoiren ranta lämpimän turkoosinsinisen meren äärellä on täynnä tuollaisia mustia leipäkiviä. Victoiren kirkas keinuva meri, joka on niin kovin erilainen Englannin kylmään, kalanhajuiseen mereen verrattuna.
Kuin Charlie tietäisi kuinka monena kesänä Fleur perheineen kävi Victoiren rannalla, istui aurinkovarjon alla, kahlasi ja kellui pirskahtelevassa meressä, upotti varpaansa vedenrajan silkinpehmeään hiekkaan ja keräsi helmallisen mustia peilikiviä.
Fleur itkee nostaessaan kiven huulilleen. Ensimmäisen kerran sitten tultuaan Billin vaimoksi hän antaa itselleen luvan ikävöidä kotia.
Raskas itku ravistelee häntä niin, ettei hän edes kuule Billin kutsuvan hänen nimeään. Koti soi hänen päässään kuin aallot, jotka kerta toisensa jälkeen palaavat Victoiren valkeaan hiekkaan, nuolaisevat maata ja vetäytyvät taas, jättävät jälkeensä vain läikän kosteaa, joka auringossa taas kuivuu.
Ja mainingit lyövät Fleurin korvissa laulun lailla:
Victoire, Victoire, Victoire.
