Nimi: Kesätaivas (ent. Pala taivasta)
Kirjoittaja: Sanskrit
Beta: Wiwiene
Genre: draama
Henkilöt/paritus: James Potter, Sirius Musta. Parituksena tulkinnanvarainen.
Ikäraja: S
A/N: Tämä on näitä kesätekstejä, jotka ovat enemmän tai vähemmän hassuja ja niin kiireettömiä, ettei niissä tapahdu mitään. Kyllä vain, tämä on lajinsa puhtain edustaja.
Vanhemmassa Finissä tämä kulki toisella nimellä, mutta siirron yhteydessä kliseinen otsikko alkoi angstituttaa, joten vaihdoin sen. Kirjoitettu kesällä 2006.
Kesätaivas
Syöttinä veteen
kuvasi eteen
valuu hopea
nopea, polttava.
Näetkö ne kaksi
tulista kalaa.
Silmäsi syttyvät.
Vedessä palaa.
~Mirkka Rekola~
”Kesä on kaunein vuodenaika”, hän sanoi uhmaa äänessään, sitä, joka minulle oli vuosien varrella tullut hyvin tutuksi. Ja niin kuin tuhansia kertoja aikaisemminkin, minä katsoin haastavasti takaisin, yrittäen vangita silmiini edes jotakin siitä, miltä hänen äänensä minun korvissani kuulosti: itsepäinen, uhmakas, varma. Kauniskin, täydellisen tuttu ja silti raikas.
”James, sinä tiedät, että minä pidän enemmän talvesta”, minä vastasin, ja vaikka sanat olivat pehmeitä, ääneni oli kuin terästä.
”Se johtuu siitä, että silloin on joulu ja sinun synttärisi, ja sinä saat lahjoja. Mutta Sirius, jos ajattelisit…” hän nosti oikean kätensä ylös ja tarkasteli kirkkaasti paistavaa aurinkoa sormiensa lomasta silmät sirrillään, ”siis ihan vilpittömästi ja tosissasi, niin etkö sinäkin rakasta kesää?”
Sinä kesänä, kuudennen kouluvuoden jälkeen, sää oli kuumempi kuin koskaan ja aurinko jätti jälkensä ihmisten silmiin ja kasvoille, sen tuoksu leijui ilmassa lähes painostavana ja jäi ruskettuneelle iholle. James tietenkin ruskettui enemmän kuin minä, mistä sekin lie johtunut. Siitäkö, että aurinko paistoi hänen kotinsa lähellä eri tavalla kuin Mustan sukukartanon liepeillä, vaikka samaa aurinkoa me molemmat päivät pitkät katselimmekin? Ei se silti kotona tuntunut samalta, ei ikinä. Eikä se edes ollut koti, vaikka sen ymmärsinkin täysin vasta muutettuani sieltä pois. Oikea kotini oli myös Jamesin koti, hieman hulluttelevan oloinen ja vaalealla keltaisella maalattu vanha puutalo, jonka ikkunoiden karmit olivat valkoiset ja hennon koristeellisiksi veistetyt.
Me istuimme puisella laiturilla, ja minä laskeuduin selinmakuulle sen syliin ja kuulin nyt veden olevan lähempänä, laineiden hiljainen liplatus rantaa ja laituria vasten oli merkillisellä tavalla rauhoittavaa. Lautojen reunat painoivat terävinä selästäni esiin puskevia nikamia.
”Kyllä minä pidän kesästä, ei kyse ole siitä”, vastasin venytellessäni käsivarsiani ja taivutin ne sitten ristiin pääni alle. ”Sitä vain on niin helppo rakastaa, kun on lämmintä ja suloista, kaikenlaisia tuoksuja ympärillä ja enemmän tekemistä ja kaikki on niin elävää.”
Näin aurinkoa vasten istuvasta Jamesista vain mustan siluetin, mutta tiesin hänen kohottavan kulmiaan. ”Mihin pyrit?” hän kysyi kuulostaen kummastuneelta. Minä virnistin itsekseni.
”No, tarkoitan sitä, että jos kaikki pitäisivät vain kesästä, muut vuodenajat olisivat tavallaan turhia. Sama juttuhan se on ihmistenkin kanssa. Vaikka joistakin pidetään enemmän kuin toisista, kaikilla tulisi silti aina olla joku johon turvata. Vai etkö ole samaa mieltä?”
”Tietysti olen, mutta en tajua, miten tuo liittyy mihinkään tai miksi puhut tuollaisia. Viimeksi keskustelimme mukamas henkevästi sen jonkun korpinkynnen-” James yritti hetken muistaa tytön nimen, mutta luovutti sitten, ”- hyvin muodostuneesta – älä näytä tuolta, tätä ilmaisua käytit itse – takamuksesta. Mistä moinen syvällisyyden puuska?”
Minusta talvesta on loppujen lopuksi hyvin vaikea pitää ja vielä vaikeampi sitä on rakastaa, sitä mieltä olen ollut aina, ja jollakin tavalla olen aivan pienestä saakka nähnyt siinä itselleni haasteen. Fraasin "kaikki ei ole aina sitä miltä näyttää" olen sisäistänyt kantapään kautta; opin sen siitä, mitä talomme komeat seinät kätkivät sisälleen vieraiden katseilta ja siitä, miten kauniina kesäpäivänä saattoi polttaa poskipäänsä aroiksi ilman että sitä edes huomasi. Vaikka talven jälkeen kevät aina saapuukin murhaten lumen aarteet, ne ovat silti olleet aitoja ja konkreettisia, juuri sitä, miltä ne ovat näyttäneetkin, vaikka eivät läheskään aina miellyttäviä.
”Siihen voi luottaa, talveen”, minä aloitin hetken kuluttua ja tunsin Jamesin pistävän katseen. ”Se alkaa ja loppuu ihan varmasti, se on selväpiirteinen, vaikka onkin usein hankala. Silloin tuntee, että voi iloita – tiedäthän – pienistä asioista ja olla onnellinen juuri sellaisena kuin on, mutta kesä saa aina haluamaan lisää, ihan aina ja melkein kaikkea, sekä itseltään että muilta. Eikä joskus ole varaa pyytää yhtään enempää, siihen ei ole edes oikeutta.”
Kuulin, kuinka James huokaisi ja näin hänen laskevan katseensa heikosti aaltoilevaan veteen. Minäkin käännähdin vatsalleni vapauttaen selkänikamat kärsimyksestään ja nojasin leukaa käsiini. Auringonsäteet tanssivat koko matkalla pinnasta pohjaan ja näytti, kuin valo olisi rakentanut loistavan holvikirkon vedenalaiseen maailmaan. Heti, kun joku koskettaisi vettä, näkymä särkyisi hetkeksi, mutta palaisi pian takaisin entistä kauniimpana jos aurinko vain jaksaisi paistaa. Siitäkään en pidä, että kesän ihanimmat lahjat ovat riippuvaisia auringosta.
”Mutta ajattele kesää”, James melkein kuiskasi, mutta hänen äänestään tiesin, että hän hymyili ja hymy todennäköisesti leviäisi entisestään, vähitellen. ”Mitä kesä muka ottaa? Ei se ota sinulta mitään, se pelkästään antaa, antaa aikaa tehdä sitä mistä olet koko vuoden haaveillut ja se hellii sinua, kannustaa aina yrittämään uudestaan. Kesä laittaa elämään hetkessä, se on oikeasti… vapautta, niin, vapautta tulla ja mennä niin kauan kuin valoa riittää. Eikä tarvitse mennä kouluunkaan. Kesä on sitä aikaa, kun energiaa tuntuu olevan ihan mielettömästi!” Hän elehti käsillään vilkkaasti niin kuin aina innostuessaan, ja minä hymyilin aidommin kuin pitkään aikaan.
”Ai niin kuin maanisuudessa?” minä kysyin huvittuneena, eikä naurukaan ollut kaukana. James läppäsi minua leikkisästi selkään, ja laituri hytkähti lähettäen sarjan laineita kauemmas järvelle, vastakkaiseen suuntaan leppoisan tuulen synnyttämien laineiden kanssa. Holvikirkon seinät sortuivat. Minä aloin nauraa kuplivaa, kevyttä naurua.
”Ensin sinä alat puhua hassuja, ja kun minä lähden mukaan, sinä naurat. Onko tuo nyt sitten reilua?” James kysyi yrittäen kuulostaa loukkaantuneelta, mutta minä tiesin, miltä hänen silmänsä sillä hetkellä näyttivät: Niissä loisti niiden oma aurinko, se, joka ei koskaan laskenut edes illan tullen.
”Minun vastaukseni oli parempi kuin sinun”, ilmoitin ja vilkaisin ystävääni härnäävästi olkani yli.
”Eikä ollut. Kai minä nyt osaan perustella, miksi kesä on lempivuodenaikani.”
”Enhän minä väittänytkään, ettet osaisi. Sanoin vain, että minun perusteluni kuulosti huomattavasti järkevämmältä, enkä minä kuulostanut millään tavalla maaniselta.”
”Pää kiinni.”
Pitkään aikaan emme kumpikaan sanoneet mitään, hymyilimme vain omille ajatuksillemme ja nautimme siitä, mitä hetkellä oli meille annettavanaan. Me halusimme ottaa vastaan kaiken, minkä vain saatoimme, tai minä ainakin halusin, sillä vielä tuolloin minun maailmani koostui vain kahdenlaisista asioista: Niistä, joista olin valmis luopumaan ja niistä, joita en antaisi pois mistään hinnasta. Tämä kuului jälkimmäisiin, tätä minulta ei voitaisi viedä. James laskeutui makaamaan viereeni ja tuijotti vettä niin keskittyneesti, että hetken epäilin hänen vajonneen jonkinlaiseen transsiin.
”Katso, Sirius”, hän sanoi lopulta ja osoitti sormellaan jotakin pistettä vähän matkan päässä. Katsoin, mutta vesi näytti pitävän minua pilkkanaan, eikä paljastanut salaisuuttaan – ehkä se oli kosto siitä, mitä olin ajatellut aikaisemmin. Olisihan minun pitänyt arvata, ettei kesä tahdo jäädä kenenkään mielessä toiseksi.
”Mitä? En minä näe mitään.”
James osoitti edelleen samaa kohtaa, ja syrjäsilmällä näin hänen kurtistavan kulmiaan. Ja silloin minä huomasin sen: Siinä, parin metrin päässä laiturista lähellä pohjaa, ui laiskasti pyrstöään puolelta toiselle heiluttava kala. Aurinko sai sen kyljet kimaltamaan, niissä välkkyi samanaikaisesti kultaa ja hopeaa ja koko pieni eläin näytti yhdeltä jalometallinhohtoiselta liekiltä. Liekki vedessä, minä ajattelin ja hymähdin. James kuuli sen ja kääntyi katsomaan minua ruskeat silmät säteillen.
”Näitkö sen?” hän kysyi, kun kala oli uinut pois.
”Näin. Mikähän kala se oli?”
”Onko sillä väliä?”
Katsoin Jamesia silmiin ja olin varma, että auringon sijasta minun katseeni heijasti syvänsinistä taivasta. Hymyilin pienesti, ja hän hymyili takaisin paljon voimakkaammin.
”Ei, en usko, että sillä on väliä.”
