Title: Kuumaa kaakaota
Author: Tulejo
Beta: No öö, on pari kaverii lukenu tän, mut ei ne virheistä oo huomautellu. Ja mulla on englannin kielinen kirjotusohjelma.
Rating: S
Genre: Draamaa ja jotain söpöö. Ei nyt söpöilyä, mut söpöö.
Characters: Ruska ja Nuutti
Warnings: Eipä ole.
A/N: Osallistun tällä
vuodenaika-haasteeseen vuodenajalla syksy. Mietiskelin, et haluun osallistuu siihen ja sitte keksin mahtavia ideoita (mulla on tän lisäksi kaksi jo valmiina, mutta julkasemattomina, koska no, niillä ei ole nimiä). Sitten päädyin osallistumaan ja tässä eka. Ruska on hieman, hmm, jännä, mutta sen kasvatus on ollu erittäin tiukka ja outo. Ja tosiaan, tuun kirjottaa näillä hahmoilla enemmänkin (kaikki vuodenaikatekstit ja mahollisesti jotain muutakin). Ja ettei teillä herää epäilyksiä nimistä, Ruska on sitten poika. Katoin nimittäin etunimirekisteristä, että sen nimisiä tyttöjä on enemmän kuin poikia. Hämmentävää, koska mun mielestä Ruska sopii paremmin pojalle, mutta noh, mielipiteensä kullakin. Mutta siis,
nauttikaa!
Kuumaa kaakaota
“Ruska, kuulemma syksyllä luonta puhkeaa ruskan väreihin. Mun äiti sanoi näin”, Nuutti selittää.
“Sen mukaan mä mun nimeni sainkan, kuulemma”, hymähdän pyöräyttäen silmiäni. Varmaan Nuutti ei oikeaeti ole tiennyt ruskasta, vaikka se on mua kolme vuotta vanhempi, kahdeksan vanha. Kyllä mä sentään laskea osaan, vaikka ihan lapsi oonkin. Mua pelottaa, että Nuutti hylkää mut, kun mä oon niin pieni sen rinnalla.
“Ruska, miksi sut on nimetty ruskan mukaan?” Nuutti ihmettelee. Se on niin lapsi, että mua itkettää. Totta kai tyhmempikin tajuaisi, että ruska kuuluu syksyyn ja mä olen syntynyt syksyllä.
“Mä oon syntynyt syksyllä. Ainakin sen takii”, mutisen. Istun maassa ja kasaan mun ympärilläni olevista lehdistä kekoa mun ympärille. “Haluaisitko sä peitellä mut näillä lehdillä?” vaihdan puheenaihetta tosi ovelasti. Nuutti nyökkää innoissaan ja tulee auttaa mua mun urakassa. Mä asettaudun makaan, jotta peittäminen on helpompaa.
“Ruska, mikset sä hymyile koskaan?” jatkuu Nuutin kyselytunti. Huokaisen raskaasti.
“Siksi, koska mä en koe tarvetta hymyilylle”, vastaan, vaikka totuus ei oo täysin se. Mulle on opetettu, ettei tunteita saa näyttää, joten mä en myöskään näytä niitä.
“Ruska, miksi sä saat kaikkea kivaa aina, kun sä vaan haluut, mutta mä en saa koskaan mitään?” jatkaa Nuutti ärsyttämistään. En tiedä, mitä mun pitäisi tehä tolle pojalle, jotta se pysyisi hiljaa.
“En mä vaan tiedä. Mä oon meiän perheen ainut lapsi, kun taas sulla on yksi pikkusisko, yksi isosisko ja kaksi isoveljeä. Ehkä siksi”, vastaan erittäin loogisesti. En mä oikeasti tiedä, onko asia niin. Nuutti alkaa kasata lehtiä mun kasvoille, mutta siinä vaiheessa mä huitaisen sen käden pois kulmia kurtistaen.
“Ei, mä en halua kasvoille”, kiellän tiukasti. Nuutti lopettaa ja pyyhkäsee mun kasvoille tulevat lehet pois.
“Onko nyt hyvä?” se kysyy. Nyökkään vastaukseksi.
“Nyt on hyvä.”
“Ruska, mäkin haluan olla perheen ainut lapsi. Sitten mä saisin kaiken sen, mitä haluaisin”, Nuutti valittaa.
“Ei se niin hienoo oo. Mulla ei oo ketään leikkikaverii koskaan kotona”, tupuuttelen. Mä haluaisin olla mieluummin monta iso- ja pikkusiskoa ja -veljeä kuin saada kaiken haluamani. Päiväkodista kotiin tultaessa mulla ei oo mitään tekemistä, jollen oo Nuutin kanssa. Mä oon ilonen, että se sentään asuu mun naapurissa, koska muuten mulla ei oisi yhtään kaveria päiväkodin ulkopuolella. Ei mulla kyllä päiväkodissakaan ole, kaikki karttaa mua, koska mä oon muka lellikakara. Minkä mä sille mahdan, että mä oon ainut lapsi ja mun vanhemmat on rikkaita?
“Ruska — “
“No mitä nyt taas?”
“Tuota, ei sittenkään mitään.”
“…”
“Ruska, ethän sä suuttunu mulle?” Nuutti kysyy hetken hiljaisuuden jälkeen.
“En mä, mä en suutu koskaan”, kerron. Hymyilisin niitten sanojen vakuudeksi, mutten osaa. Mä en ees muista, milloin viimeksi mä hymyilin.
“Ruska, mikset sä näytä koskaan mitään tunteita? Sun ilme ei värähdäkään, jos sua sattuu. Etkä sä edes hymyile, kun muut ympärillä nauraa”, Nuutti ihmettelee. Huokaisen raskaasti.
“Siksi, koska mä en osaa”, lopulta vastaan. En mä tiedä osaisinko, mutta mä en halua kokeilla.
“Musta tuntuu, että sä oot tunteeton”, Nuutti sanoo irvistäen. Kohautan olkiani vastaukseksi.
“En mä tunteeton oo, tyhmä. Kaikilla on tunteet, mut toiset ei vaan näytä niitä”, vastaan, vaikka todellisuudessa mä en tiedä, että olenko tunteeton.
Nousen lehtien seasta istumaan. Nuutti on kyykyssä mun vieressä. Satun vilkaisemaan taivaalle.
“Kohta alkaa sataa”, kerron pojalle, joka vilkaisee myöskin taivaalle. “Mä rakastan syyssateita. Sillon tuoksuu hyvältä. Ja se virkistää”, jatkan selostusta. Syyssateella on ihana istua sisällä tuijottamassa ikkunasta ulos kuuma kaakaomuki kädessä.
“Hyi, mä en oo koskaan tykänny sateista. Sillon ei voi olla ulkona”, Nuutti väittää.
“No voihan. Pitää vaan laittaa sadevaatteet päälle”, protestoin. Nuutti mutristaa huuliaan ja laittaa kätensä ristiin rinnalleen.
“Kuravaatteet on inhottavat”, se sanoo.
“Eikä oo. Se vaan riippuu niitten materiaalista”, sanon kohauttaen taas olkiani. Se on sellainen ele, joka on tyyliin ainut mun tekemä vähänki tunteita paljastava. Kyllä mä silmiäkin välillä pyöräyttelen, kun oon turhautunut Nuuttiin, mutta en mä muuten tee ees pientä tunteita näyttävää elettä.
“Mulla on sellaset inhottavat kumiset”, Nuutti sanoo huuli yhä mutrulla.
“Mun sadevaatteet on vähän niin kuin tavalliset ulkovaatteet. Ne ei oo sellaset rumat, mitkä sulla on”, kerron, vaikka tiiän, että Nuutti tietää sen. Se on aina ollut kateellinen mun sadevaatteista.
“Mäkin haluuuuun”, poika valittaa venyttäen ärsyttävästi uuta.
“Sun pitää pyytää sun äitiltäs. En mä voi sulle hankkii sellasta”, puuskahdan ärsyyntyneenä. Vaikka ei Nuutti mun tiedä olevan ärsyyntynyt, mutta ehkä se voisi kerrankin tajuta mun sanavalinnoista sen.
“Sen mielestä sellanen on liian kallis”, Nuutti väittää. Pyöräytän silmiäni turhautuneena. Miksi täytyy haluta jotain, jos se on kuulemma liian kallis? En vastaa mitään, vaan keskityn kasaamaan lehtiä tällä kertaa mun eteen kasaan.
“Hei, haetaanko meiltä haravat ja haravoidaan näitä kasaan ja sit hypitään kasoissa?” keksin yhtäkkiä. Nuutti kohottaa katseensa sen käsistä ja nyökkää innokkaasti.
“Joo, toi on ihan mahtava idea!” se hihkaisee. Mä nousen nopeesti ylös, ja Nuutti seuraa mua meille. Se ei kauheen usein käy meillä, enemmän mä oon käyny niillä. Mun vanhemmat on aika epäluuloisia mun kavereitten suhteen ja lisäksi ne on sanonut, että Nuutti tulisi vain kateelliseksi. Meiän talo on iso ja mulla on kaksi huonetta, joita yhdistää sellainen hieno luola. Mä mahdun sinne hyvin istumaan ja leikkimään. Toinen huone on sellanen, että sen täytyy olla aina siisti ja moitteettomassa kunnossa. Toinen huone on vain mulle, ja sen ovi on yleensä lukossa, ja ainoostaan mulla on sen avain.
Me juostaan meiän takapihalle, jossa on kaksi lasten haravaa nojaamassa seinään. Me napataan kummankin ja sitten me juostaan takasin Nuutin pihalle. ME aletaan haravoida lehtiä suureen kasaan. Kun tulos on meiän mielestä hyvä, me työnnetään haravat syrjään ja hypätään kasaan.
“Kato, sä upot tähän kasaan kaulaa myöten!” Nuutti nauraa. Mä murjotan pääni sisällä, koska en tykkää yhtään siitä, että Nuutti on mua kaksi päätä pidempi. Se on aina ollut reilusti mua pidempi. Mä kostan pojan nauramisen sille alkamalla heitellä lehtiä sen päälle. Nuutti nojaa taaksepäin, kunnes se yhtäkkiä kaatuu selälleen kasaan. Mun tekee mieli nauraa tai edes hymyillä, mutta mä pidän kasvoni ilmeettöminä.
“Hah, siitäs sait”, sanon kuitenkin kiusoittelevalla tyylillä. Nuutti nauraa ja yrittää kiemurrella ylös, mutta se hautautuu kasaan vaan entistä syvemmälle.
Pisaroita alkaa tiputella mun kasvoille, ja vilkaisen taivaalle, jolloin niitä osuu suoraan mun silmiinkin.
“Nuutti, mennään meille”, ehdotan. Poika nyökkää vastaukseksi. Mä nousen ylös ja avustan Nuuttia nousemaan kasasta. Se seuraa mua ilmiselvästi peloissaan, kun lähen kotiin päin. Sen mielestä mun vanhemmat on pelottavia.
“Äiti, Nuutti tulee meille!” huudan ovelta. Mä astun sisään meiän tilavaan eteiseen ja riisun ulkovaatteet pois. Jätän ne siististi naulakkoon, joka on asennettu mulle sopivalle korkeudelle, ja odotan, että Nuuttikin pääsee vaatteistaan pois.
“Haluutteko te jotain?” äiti kysyy viilettäen eteisen suuaukolle.
“Ulkona sataa, joten mä haluan ja oon aika varma, että Nuuttikin haluaa, kuumaa kaakaota. Ja äiti, mä haluun siihen kermavaahtoa ja suklaata”, selostan toivomukseni. Nuutti nyökyttelee vieressä.
“Hyvä on, kulta. Tulkaa kohta keittiöön. Ja hei, jos kerran ulkona sataa, niin laittakaa noi vaatteet kuivumaan. Viekää ne tonne saunalle”, äiti selostaa. Mä tottelen sitä ja nappaan vaatteeni naulakosta. Kuulen Nuutin seuraavan mua perässä.
“Mitä sä haluat tehdä?” kysyn saunalla. Nuutti kohauttaa olkiaan, joten mun täytyy päättää. “Mennään noitten kaakaoiden kanssa mun luolaan, voidaan leikkiä siellä sitten”, mä ehdotan varovasti. Tiedän, että Nuutti on ihan hirveen kateellinen siitä luolasta, joten toivon, ettei se ala kyselee mitään.
”Okei, kyllä se käy”, Nuutti hyväksyy hymyillen. Mä nyökkään ja keittiön kautta johdatan pojan mun huoneeseen. Möngin luolaan, ja Nuutti tulee perästä. Mua huvittaa se, ettei se mahu kunnolla sinne istuu. En kuitenkaan näytä mun huvittuneisuutta. Hörpin mun kaakaotani tyytyväisenä sen lämmöstä. Vilkaisen luolassa olevasta pienestä ikkunasta, joka on varmaan paras asia siinä pienessä kolossa. Sade on yltynyt kunnolliseksi kaatosateeksi.
”Nuutti, tää on paras asia syksyssä, istua sateella tän ikkunan edessä tuijottamassa ulos ja juoda kuumaa kaakaota, jossa on kermavaahtoa.”
