Ficin nimi: Enkelten valtakunta
Kirjoittaja: KellariKummitus
Oikolukija/Beta: Ei löydy
Ikäraja: K-11, veikkaisin, mutta korjata saa jos tämä väärä?
Paritus: Harry/Draco
Varoitukset: Kuolema, itsetuhoisuus
Vastuunvapaus: Rowlingin maailma, Rowlingin hahmot, minä vain leikittelen
A/N: Hetken mielijohteesta kirjoitettu ficci, toteutettu keskellä yötä ja muutenkin omituisessa mielentilassa, joten mitään hyvää en lupaa
Toivon kuitenkin, että lukisit, ja erityisesti, että kommentoisit
Enkelten valtakuntaHän muisti, kuinka tuo mies oli tullut paikalle ja pelastanut hänet juuri silloin, kun hän oli sitä eniten kaivannut. Juuri silloin, kun hän oli ollut hukkumaisillaan suruun, suruun, joka oli ollut mustempi ja tyhjempi kuin mikään muu tunne milloinkaan. Hän muisti vahvat vaaleat käsivarret puristamassa häntä toisen kehoa vasten, hän muisti huolestuneen katseen vaaleissa, yleensä niin kylmissä, silmissä ja hän muisti kuiskaukset, jotka kertoivat että kaikki kääntyy vielä hyväksi.
Harry ei olisi ikinä selvinnyt sodan jälkeen ilman tuota miestä, kukaan ei olisi ilman tuota henkilöä ollut kertomassa hänelle, että vielä joskus tulee aika, jona kaikki on hyvin. Harry oli romahtanut, kun Sirius oli kuollut. Hän oli kuitenkin tunkenut kaikki tunteet taka-alalle pölyttymään, odottamaan aikaa, jolloin ne voisivat tulla ulos. Tunteita ei kuitenkaan ollut voinut tukahduttaa enää, kun Harry oli nähnyt kaikkien muiden hänelle tärkeiden kaatuvan. Hermione onnellisempana kuin koskaan, kertomassa hänelle, että Ron oli viimein kertonut hänelle tunteistaan. Vain vihreä valon välähdys ja tyttö oli kaatunut maahan huomaamatta, ironisen hymykareen jähmettyessä hänen kasvoilleen.
Ron oli rynnännyt Hermionen liikkumattoman ruumiin luo, ja samalla hetkellä kun ensimmäinen kyynel oli lähtenyt vierimään, oli hänkin jo maannut maassa kuolleena. Harry ei ollut osannut iloita siitä, että oli tuhonnut Voldemortin, ei siitä, että sota oli voitettu, eikä etenkään siitä, että häntä oli tituleerattu sankariksi, taikamaailman pelastajaksi ja ties miksi muuksi. Harry olisi vain halunnut surra sodassa menetettyjä, kuten muut joiden läheisiä oli kaatunut. Sen sijaan hänen oli odotettu ravaavan kaiken maailman tilaisuuksissa pitämässä puheita siitä, että taikamaailman suunta on nyt vain ylöspäin ja kaikesta tulee loistavaa. Kuka hyvänsä oli kuitenkin pystynyt näkemään, että sodan sankari ei itsekään uskonut puheisiinsa.
Kun hän yhtäkkiä katosi, tuntui taikamaailmassa syntyvän sekasorto. Kuukausien kuluessa hänet kuitenkin vain unohdettiin. Mitä väliä sillä loppujen lopuksi oli, kun sota oli jo voitettu? Yksi ihminen oli kuitenkin löytänyt hänet, lohduttanut ja auttanut, vetänyt hänet surun syövereistä takaisin tähän maailmaan. Antanut hänen taas elää, lohduttanut häntä huonoina hetkinä ja nauranut hänen kanssaan onnen palattua Harryn olemukseen. Hän oli ollut Harrylle kuin enkeli, joka oli onnistunut pelastamaan hänet. Useammin kuin kerran.
Eikö totta, että enkelit tulevat taivaasta? Jos niin on, on varmasti myös selvää, ettei enkeli voi jäädä tänne, kun tehtävä on suoritettu? Harry ei ollut osannut ajatella sitä, eikä sitä, että onni ei ole ikuista. Jälkeenpäin hänestä se kuitenkin oli selvää. Hänen ei olisi pitänyt olla liian onnellinen, liika onnellisuus kostautuu. Eikö hänen olisi jo pitänyt tietää se?
Mutta ei, Harry oli ollut hyväuskoinen. Mutta nyt Harry ei aikonut enää milloinkaan uskoa, että tässä maailmassa mikään kääntyisi hyväksi. Enkeli oli palannut sinne, mistä oli tullut hänet pelastamaan. Harry muisti hänelle niin tutun vihreän välähdyksen, ilkeän naurun, kuiskaukset petturista, ja kaikkoontumisesta johtuneen pienen poksahduksen. Hän muisti pienimmänkin yksityiskohdan. Hän oli tuudittautunut liialliseen turvallisuuden tunteeseen, mutta entisiä kuolonsyöjiä oli ollut edelleen vapaana. Ja he olivat halunneet kostaa niille, jotka olivat pettäneet heidät, ja niille, jotka olivat tuhonneet heidän johtajansa. Tällä kertaa he olivat onnistuneet paremmin kuin olivat ajatelleetkaan, sen sijaan, että he olisivat vain tappaneet heidät pettäneen miehen, he olivat myös hajottaneet pirstaleiksi erään toisen elämän, elämän, jota he olivat janonneet enemmän kuin mitään muuta. Harry Potterin elämän.
Tänään Harry oli päättänyt, että näkisi jälleen valon ja tuntisi onnen. Hän ei ollut ikinä mennyt hautajaisiin, hän oli uskonut, että voisi vain kuvitella että hänen pelastajansa olisi edelleen hengissä. Harry oli kuitenkin nähnyt, kuinka lasittuneet silmät olivat katsoneet tyhjyyteen, tuntenut, kuinka viimeinenkin lämpö iholta pikkuhiljaa haihtui. Hän ei voinut valehdella itselleen, ettei sitä olisi tapahtunut. Harhaillessaan hautausmaalla, hän lopulta löysi pienen ja vaatimattoman hautakiven, omistajalleen niin sopimattoman. Eläessään hän oli aina ollut kaikkea muuta kuin vaatimattoman näköinen.
Hautakiveen uurretut kymmenen kirjainta saavat jälleen kyyneleet Harryn silmiin, vaikka hän luuli, että kyyneleet ovat jo aikaa sitten loppuneet, ettei niitä riittäisi enää. Kyynelpisarat kuitenkin valuvat niille tutuiksi käyneillä poskilla, jättäen jäljet. Jäljet, joita Harry on nähnyt usein vilkaistessaan peiliin. Tosin, hän on yrittänyt vältellä peilejä, jottei näkisi kuihtunutta olemustaan, elävää-kuollutta ulkonäköään, suruaan, joka hänestä ulospäin paistaa. Hänelle on riittänyt jo tuntea se pohjaton, musta ja onneton suru, hän ei ole enää halunnut nähdä sitä.
Vain yksi käden liike, ja kyynel sekoittuu vereen. Veri ja kyyneleet valuvat molemmat kohti maata nuoren miehen kaatuessa toisen haudalle, kun hän viimeisinä sanoinaan kuiskaa tähtien valaisemaan pimeyteen, "Draco. Lupasin, että tapaamme vielä. Minä en petä lupauksia. En ainakaan tätä." Sanojen jälkeen mies vetää henkeä viimeisen kerran ja vajoaa syvään pimeyteen. Pimeyteen, jollaista hän ei ole nähnyt milloinkaan aiemmin. Tämä pimeys ei ole ahdistavaa, se on rauhallista, se antaa Harrylle uskoa.
Yhtäkkinen valo on sokaista Harryn, hän ei kuitenkaan kiinnitä siihen huomiota. Hänellä on vain yksi päämäärä, juosta niin keveiksi käynein askelin enkelinsä, pelastajansa, luo. Hän on seurannut Dracoa enkelten valtakuntaan, sinne, missä sanaa suru ei tunneta. Sinne, minne meistä jokainen joskus päätyy, sinne, missä tärkeimmät tunteet ovat rakkaus, onni ja ystävyys. Sinne, missä kukaan ei voi vihata toista.