Nimi: Suojelusenkelisi
Kirjoittaja: Vlad
Ikäraja: S
Genre: femme, myös hiukan fluffya mukana
Paritus: minä/sinä (enkeli/ihminen)
A/N: Okei, teki mieli kirjoittaa jotain ja ihana kappale toimi inspiraationa (
Thomas Bergersen - Cassandra) ja etenkin videon ensimmäinen kuva. Tämä on vähän erilainen, kuin mitä siitä piti tulla. Tähän eksyi kaikenlaista, mutta jotenkin tykästyin tähän tekstiin suunnattomasti.
Mustikselle, koska olet ihana ja sun kanssa oli kiva awwitella tätä tekstiä (koska enkeli on ylisuloinen), ja
Clearwaterille, kiitos linkistä ihanaan kappaleeseen, pus♥. Tämä teksti osallistuu femmehaasteeseen.
Istut puistonpenkillä sateenkosteine hiuksinesi hymy huulillasi ja unohdun silmiisi. Unohdun seuraamaan, kuinka katselet ympärillesi niin kovin viattoman näköisenä taivaansinisillä silmilläsi ja painat välillä katseesi ujosti sylissäsi pitelemääsi kelloon. En tiedä vieläkään, miksi kannat kelloa mukana, miksi se on sinulle niin tärkeä. Tiedän vain sen, että se on aina ollut osa sinua ja tulee aina olemaan. Itse asiassa en edes halua tietää sen enempää. Minulle riittää, että olet onnellinen. Vaikka se tarkoittaisi, että en voisi olla sinun kanssasi. Tiedäthän, mitä kaikki aina sanovat? Enkelit eivät voi rakastua kuolevaiseen. Entä jos enkelikin on ollut ihminen joskus? Entä jos enkeli kaipaa jotain elämäänsä? Entä jos enkeli ei halua olla enkeli? Tarvitseeko minun edes mainita, että en ole heidän kanssaan samaa mieltä? Haluan vain olla läsnä ja rakastaa tyttöä, jota en voi koskaan saada.
Kohotat katseesi kohti minua, aivan kuin tietäisit minun olevan täällä, vaikka sen pitäisi olla mahdotonta. Yleensä sinun kaltaisesi eivät aisti meitä, me olemme näkymättömiä suojelijoita. Aina läsnä, mutta ei koskaan huomattavissa. Sydämeni kiihdyttää sykettään ja tunnen miltei vastustamatonta halua kietoa aineettomat käteni ympärillesi, rutistaa sinut syliini ja kuiskia korvaasi humalluttavia sanoja kunnes tulisi aika lausua ne kolme pientä, maagista sanaa, jotka tekisivät sinusta ikuisesti minun omani. Pysyttelen kuitenkin paikoillani, tyydyn katselemaan rauhallisia elkeitäsi ja nauttimaan siitä, kuinka voin sentään katsella sinun onneasi, vaikken koskaan pystyisi olemaan se, jonka takia olet onnellinen. Lopulta teet jotain, mikä saa jo ennestään kiihkeän sykkeeni loikkaamaan kattoon ja minut tuntemaan suunnatonta riemua ja samalla, jostain syystä, halua itkeä.
Kallistat päätäsi tavalla, jota olen aina rakastanut, sillä se saa sinut näyttämään koiranpennulta. Yhdeltä niistä, jotka itkevät emäänsä kaivaten ja juoksevat ensimmäiseen vastaanottavaan syliin, joka sattuu kävelemään vastaan. Se saa sinut näyttämään niin pohjattoman viattomalta, että kadun, miksi ikinä jätin suojelusenkelin tehtäväni. Sitten teet jotain, mikä saa minut järkyttymään. Hymyilet ja lasket jalkasi kivetykselle. Suoristat selkäsi ja näytät siltä kuin salailisit jotakin. Hymy huulillasi ei lupaa hyvää, mutta mikään tässä maailmassa tai seuraavassa ei ikinä valmistaisi minua – tai ketään muutakaan – siihen, mitä teet seuraavaksi. Kaivat se suloinen hymy yhä huulillasi taskujasi, pengot hartaasti ja lopulta hienoisesti voitonriemusta hihkaisten nostat esiin pienen pullon. Pullon suussa on herkkä rusetti, vaaleansininen totta kai, et koskaan voisi sitoa mihinkään vaaleanpunaista rusettia. Pullo itsessään ei kuitenkaan ole se, mikä minut saa järkyttymään ja häkeltymään eniten. Suurimman vaikutuksen tekee se, mitä pullon kristallisessa kyljessä lukee.
”Minä rakastan sinua”, luen ja nolostun huomatessani kyyneliä poskillani. Itkevä enkeli. Huuliltani karkaa iloton hymähdys, kun kuivaan poskiani ja yritän repiä katsettani irti pikkuruisesta kristallipullosta sinun herkässä otteessasi. Tehtävä on mahdoton, sillä tiedät kyllä, miten minun kaltaiseni lumotaan. Miten enkeli häkellytetään, mutta minun on pakko tunnustaa, että silloin kun sinä teet sen, minulla ei ole mitään sitä vastaan. Jos olisin voinut valita, kenelle menetän sydämeni, olisin valinnut sinut. Nimittäin sillä hetkellä kun näin sinut ensimmäistä kertaa kauniissa, valkoisessa mekossasi puukujan penkillä yksin, kellosi kanssa, tajusin rikkoneeni ylintä enkelten sääntöä: Älä rakastu kuolevaisiin. Enkä ole milloinkaan katunut. En edes nyt, kun saan tietää, että sinä olet tietoinen minusta. Ihmisten ei tulisi koskaan olla tietoisia enkeleistä, mutta tällä hetkellä minua ei edes kiinnosta. Haluaisin sanoa sinulle jotain, mutta se tarkoittaisi sen viimeisen rajan ylittämistä, rajan jota ei saa milloinkaan ylittää. En ole valmis ylittämään sitä rajaa, vaikka kuinka haluaisin. Sillä se voisi olla askel, joka saa minut lankeamaan, ja en halua olla langennut enkeli, vaikka tanssinkin varsin lähellä sitä rajaa tälläkin hetkellä.
Voin siis vain katsella, ja minä katselen. Olen läsnä jokaisessa hetkessäsi, seuraan sinua kauppaan, kouluun, valvon kun nukut ja vartioin etteivät pahat unet saa sinua kiinni. En ehkä voi milloinkaan kertoa sinulle, mutta se ei tarkoita, etten olisi aina täällä sinua varten. Sitä vartenhan enkelit ovat. He suojelevat, pitävät huolta ja kantavat jokaisen kiven yli, valvovat ettet satuta jalkaasi kiveen. Sen minä myös aion tehdä, välittämättä siitä, kuinka paljon se minua satuttaisi tai kuinka paljon sen takia kärsisin. Mitä vain sinua varten, olenhan enkeli loppujen lopuksi ja teen vain työtäni.