Kirjoittaja: JekkuDragon
Paritus: -
Ikäraja: S
Genre:Draama
Disclaimer: Minun hahmojani ovat kaikki. Hahmoihin olen saanut vaikutteita satunnaisista, monista vastaantulijoista.
Varoitukset: Ei ole
A/N: Rakastan busseja yli kaiken, vaikka myönnänkin, että vieraat ihmiset ahdistavat minua. En tiedä mistä nämä ideat tulevat, mutta toteuttamisen halu oli valtava ja siitähän se sitten lähti.
”Risteyksessä bussi kääntyi väärään suuntaan. Hän halusi vain kertoa meille, miten tärkeää ystävyys on. Vaikka sen tähden myöhästyimmekin töistä, ja vaikka sen tähden jouduimme laittamaan asiat uudestaan tärkeysjärjestykseensä.”
---
Hän nosti kahvikupin huulilleen ja joi viimeiset kahvit. Suurin osa kahvinporoista jäi kupin pohjalle, mutta muutama pääsi kutittamaan hänen kieltään. Hän nousi lähteäkseen, laittoi kupin tiskialtaaseen, avasi oven ja lähti tallustamaan linja-autoaseman parkkipaikan poikki tihkuisessa säässä. Toiselle puolelle saapuessaan hän avasi valkoisen bussin ovet ja kiipesi sisään. Aamun ensimmäiset matkustajat seurasivat häntä ja leimasivat korttinsa. Jokaiselle heistä hän toivotti hyvät huomenet, mutta kukaan ei vastannut. Hän hurautti linja-auton käyntiin ja ohjasi auton reitilleen, niin kuin joka ikinen aamu.
Seuraavalla pysäkillä nousivat tutut matkustajat kyytiin, hän oli oppinut heidät ulkonäöltä muistamaan ajat sitten. Ynseä vanha rouva; kolme lukioikäistä nuorukaista; kaksi ala-asteikäistä lasta, varmaankin sisaruksia sekä heidän yläasteikäinen isosiskonsa; viisi siististi pukeutunutta uraohjusta; vanha alkoholisti lähdössä ostamaan Alkosta viinaa; nuori hippipariskunta sekä raskaana oleva äiti kahden pienen lapsensa kanssa, joista toinen oli rattaissa. Hän tervehti jokaista heistä ja huikkasi myös äidille hyvät huomenet bussin keskiosaan josta nainen nousi sisälle rattaineen kaikkineen. Muutama nyökkäsi, mutta moni katsoi poispäin ja kiiruhti bussin takaosaan leimattuaan korttinsa. Vain yksi lukiolaispojista vastasi tervehdykseen, mutta hänkin hiukan hämillään punastuen. Ujo kukaties.
Seuraavillakin pysäkeillä nousi kyytiin pääasiassa tuttuja matkustajia, harva heistä vaivautui tervehtimään. Kun hän tervehti isänsä mukana tullutta pientä poikaa ystävällisesti hymyillen, pojan isä mulkaisi häntä raivoisasti ja tuhahti jotain pedofiilistä. Isä raahasi poikansa aivan bussin takaosaan. Häntä masensi. Ei asioiden pitäisi näin mennä.
Taajama-alue jäi taakse ja tie vei halki metsän kohti kunnan keskustaa. Tien varsilla ei näkynyt enää bussin odottelijoita. Kukaan bussissa ei istunut vierekkäin, paitsi toistensa tuntevat, jotka keskustelivat hiljaa keskenään. Kukaan ei katsonut toista silmiin, ei hymyillyt, ei mitään, vaikka olivat käytännöllisesti katsoen naapureita keskenään. He vain napittivat tiukasti ulos ikkunasta. Hymyileminen oli ehdottomasti kielletty. Aivan niin kuin joka ikinen arkiaamu.
---
Voi että hänellä on taas ollut aamu. Lehdessä tapeltiin taas koulujen lakkauttamisista, työpaikkojen vähentämisestä, terveyspalvelujen karsimisesta sekä muista nerokkaista säästämisideoista. Kyllä ennen vanhaan asiat paremmin, kun kaikki osattiin tehdä paljon käytännöllisemmin ja ajattelevaisemmin! Mutta eihän hänkään vanha toki ollut, saman ikäinen tai pari vuotta vanhempi kuin päättäjät. Mutta silti. Kyllä täytyi taas olla huolissaan tulevaisuudesta, pitäisihän omille lapsenlapsillekin jotain muutakin kuin huolia jättää. Hekin olivat kyllä saaneet taas yhden sotkun aikaan, ajaneet nimittäin viritetyllä mopolla kolarin ja tottahan siitä ei ainakaan korvauksia saa. Uudet mopotkin he tarvitsisivat, mistäpä sellaisiin rahaa kun korvauksia ei tule? Hiivatin bussikuskikin tervehti häntä tänä aamuna iloisesti. Eikö mokoma tajua, että nyt ei olla iloisia, tervehtiköön, taavetti soikoon, ystäviään.
---
Hän havahtui. Bussi alkoi hidastaa. Eivät kai he nyt jo ole keskustassa? Eiväthän he lähellä keskustaa olleetkaan, eikä bussipysäkkejä ole lähimaillakaan. Linja-auto pysähtyi risteykseen ja nytkähti taas liikkeelle, mutta kääntyikin vasemmalle. Se ei ollut normaalia. Hän kauhistui. Mitä nyt tapahtuu? Tilannetta ei helpottanut mies, joka istui bussin etuosassa selkä menosuuntaan päin, ja katseli häntä. Lievä paniikki alkoi ottaa valtaa hänen mielestään. Hän rutisti kaidetta edessään ja yritti katsoa seisomapaikalla leikkivää lasta. Hän vihasi muutosta, jonka mukana hän ei pysy. Miehen katse hiosti häntä. Vieraat maisemat vilistivät ohi. Ympäriltä alkoi kuulua hämmästynyttä ja epäilevää mutinaa. Hän katsahti linja-auton etuosassa olevaa kelloa. 07.38. Ummistaen silmänsä hän vetäytyi syvälle takkiinsa. Äänet ja valot vilisivät hänen silmissään ja hengitys oli epätasaista. Ei taas tätä.
Häly nousi ja joku tempoi hänen olkapäätänsä ja melkein huusi hänen korvaansa:
- Sam herää! Ootko kunnossa? Mikä sulla on? Kaikki on ihan sekaisin. Mitähän toi bussikuski sekoilee, kello on jo kymmentä vaille, mehän myöhästytään koulusta!
Herättäjä oli hänen koulukaverinsa Timi ja puhua pälätti innostuneena mahdollisuudesta myöhästyä koulusta. Joku isompikokoinen mies bussin takaosasta nousi seisomaan ja ärjyi:
- Mitä ihmettä täällä tapahtuu?
Bussi pysähtyi nytkähtäen keskelle ei-mitään. Sam katsahti kelloon. 07.53.
---
- Anteeksi. Tiedän että teillä on kiirettä ja menoa. Mutta teillä on oltava hetki aikaa elämän tärkeimmälle asialle. Te ihmiset olette lähes toistenne naapureita, samasta kylästä. Teillä voi olla paljon ystäviä, tai sitten ei. Joka aamu kun tulette bussiin, koitan tervehtiä teitä, mutta vain harva vastaa. Kukaan ei katso toista silmiin, ette halua nähdä kanssamatkustajianne.
Minä olen jo vanha mies, enkä halua jättää tänne perinnöksi silkkaa välinpitämättömyyttä. Toin teidät tänne, että voisitte hetken aikaa katsoa kanssamatkustajianne ja ehkä olla ystävällisiä heille. Haluan, että ajattelette asiaa, haluan että voisitte edes hymyillä toisillenne. Sillä minä tiedän, että arvokkainta mitä tulette omistamaan, on ystävyys ja rakkaus.
---
Bussi oli aivan hiljainen. Hän katseli ympärilleen. Muutamien kasvoilla näkyi silkka kiukku, muutamien kasvoilla oli typertynyt ilme, jonka takaa alkoi pilkottaa pieni hymy. Osa vilkuili hermostuneena kelloonsa. Mikä mainio mies bussikuski olikaan. Hänen huomionsa kiinnittyi bussikuskista poikaan, jota hän oli katsellut huolestuneena jo aiemminkin. Poika näytti jo olevan paniikkikohtauksen partaalla. Hän nousi mennäkseen pojan vierellä olevalle tyhjälle paikalle, mutta seisomapaikalla polvenkorkuinen taapero ryntäsi kohti bussin takaosaa, ja hän melkein kompastui lapseen. Lapsen äiti koetti saada lapsesta kiinni, mutta tämä kerkesi pois alta.
---
Tilannehan oli täysin käsittämätön! Jumittaa nyt keskellä ei-mitään bussissa, täysin absurdeissa olosuhteissa aamukahdeksalta! Että häntä otti päähän. Noh, onneksi hän saattoi katsella hiukan kauemmin koripalloilijapoikaa, joka oli ennen samalla yläasteella kuin hän. Pikkusisarukset alkoivat olla levottomia ja he läimivät toisiaan riidanhaluisina. Heidän vihanpitonsa kuitenkin keskeytyi, kun pikkuveljen sekopääkaveri huomasi heidät ja tuli heidän luokseen. Kaveri nauroi hullunkurisesti ja penskat alkoivat miettiä, mitähän jännittävää seuraavaksi tulee.
---
Hänellä oli varsin hauskaa. Linja-auto oli ajanut väärään. Ei tarvinnut kouluun mennä eikä kukaan voisi tällä kertaa syyttää häntä! Makeeta.
---
Vaikka muutama jurottikin, hyvin monille oli kohonnut hämillinen, aito hymy. Hän pani sen erityisen tyytyväisenä merkille. Kahden pienen lapsen äiti jutteli takapenkin isän kanssa, pitkähiuksinen mies rauhoitteli kiharapäistä lukiolaispoikaa, toinen lukiolaispoika hymyili nätille tytölle ja hippipariskunta viihdytti vauvaa rattaissa. Asiallisesti pukeutunut, kaikesta päätellen uralleen omistautunut nainen näytti helpottuneella ja puhui samanhenkisen naisen kanssa jostain. Nyrpeä vanha rouva ei ollut enää niin nyrpeä, vaan ojensi alkoholistia tämän rönhnöttävästä istumistavasta kovaäänisesti. Tunnelma bussissa oli kevyt ja hämillisen hilpeä.
Hän käynnisti bussin ja käänsi sen nokan kohti keskustaa. Kun matkustajat nousivat bussista perillä pois, he poistuivat etuoven kautta ja kättelivät häntä lämpimästi lähtiessään. Ja niin tapahtui joka ikinen arkiaamu sen jälkeen.
***
- Älköön sydämenne olko levoton. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Minun Isäni kodissa on monta huonetta - enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan. Isän, Pojan, ja Pyhän hengen nimeen, Aamen.
Pappi päätti puheensa, ja vieras mies meni haudan äärelle puhumaan:
- Martti Kalevi Lahtinen oli pitkäikäinen ystäväni. Tapasin hänet jo lukioikäisenä. Hänen elämänsä ei ollut koskaan kovin helppoa. Hänen nuoruudessaan kaksi läheistä ystäväänsä kuoli eikä hän sen jälkeen päässyt muutamaan vuoteen elämäänsä kiinni. Kun saimme hänet jaloilleen, alkoi työttömyysputki, töihin ei haluttu koulunsa keskenjättänyttä miestä, vaikka luotettava hän oli, ja sanansa mittainen. Kun vihdoinkin hän pääsi vakituiseen työpaikkaan, tuli lama-aika. Hän vetäytyi taas syrjään, ja näemmä vasta viimeisinä aikoinaan hän on näemmä saanut ystäviä. Tiedämme kaikki, että kaikesta huolimatta hänessä oli jotain erityistä.
Mies astahti taaksepäin. Moni itki. Heidän rakas bussikuskinsa, joka teki heistä niitä, joita he nyt ovat. He ovat niitä, jotka tapaavat joka aamu toisensa bussissa. He ovat niitä, joilla on ystäviä joiden ystävät ovat aina lähellä. Bussinkuljettaja antoi heille ystävyyden.
- Vai että Martti. En edes tiennyt hänen nimeään.
