Susifantasia: Hopeavettä, K11

[Frederica]

Ikäraja: K-11
A/N: Susifantasiateksti, originaali, 1 shotti. Tämä osallistuu Tanssii susien kanssa -haasteeseen. Kiitokset Brangwenille tuesta, hali.<3 Nauttikaa.


Hopeavettä

Livia kiinnitti kirkon vasemman puoleiseen oveen ”yksityistilaisuus” -lapun ja sulki ovet. Siennan kesäyön valo katosi melkein kokonaan jättäen kynttilöiden lepattavat liekit valaisemaan kirkkosalia. Kivet täällä olivat vanhoja, ikkunat kapeat ja pimeys oli heidän isoveljensä.

Rituaali, joka täällä suoritettaisiin, oli myös vanha. Vanhempi kuin kivet ja niistä lämmön lailla hohkavien palvelusten muistot. Livia käveli alttaria kohti, ja ovien sulkemista odottaneet kahdeksantoista aloittivat matalan laulun, joka nosti naisen niskakarvat pystyyn ja sai hänen verensä lämpimäksi.

Se oli lauman laulu, kiviä ja kynttilöitä vanhempi, heidän verenperintönsä. Siinä tosiolemus puhui tosiolemukselle, kutsui sitä, mikä nukkui ihmisen ihon alla. Livia kohotti oman äänensä lauluun, jossa ei ollut sanoja, koska sanat olivat hyödyttömiä. Tunteet ja ajatukset kuului välittää suoraan sielusta sieluun, ulvonta oli ollut ennen sanoja ja heidän laulunsa oli Livian tullessa alttarille kasvanut ulvonnaksi.

Vuosisatojen ajan susisieluiset olivat piirtäneet merkkejään näihin kiviin, painaneet laulullaan suojaavia loitsuja, niin että kun he olivat koolla, ei heidän ulvontansa kuulunut paksujen seinien toiselle puolelle.

Ne äidit, isät, veljet, sisaret, tyttäret, pojat, taikojat, metsästäjät, rakastajat, susisielut, jotka olivat tehneet merkit, olivat olleet aivan toisenlaisia kuin nyt koolla oleva lauma. Livia katseli harvennutta väkeään.

Hän oli kahdenkymmenenkuuden ja silloin kun hän oli ollut kuudentoista, oli heitä ollut jäljellä yli kaksikymmentä. Susisieluisten elämä oli lyhyt ja kiihkeä, koska susiveri kiersi heidän sisällään kuumana ja lopulta jokainen antoi sille periksi, paitsi ne, jotka hylkäsivät oikean luontonsa ja kielsivät kuun pyhimmän laulun.

Livia oli juossut sutena monena yönä ja tuntenut sen syvemmän olemuksen vedon. Se pyysi häntä päästämään irti kaikesta turhasta, kaikesta siitä, mikä sitoi hänet ihmisiin, pyysi häntä tuntemaan vapauden.

Mutta kuu ei ollut vielä kutsunut Liviaa siihen vapauteen.

Hänen oli vielä palveltava tätä laumaa, juostava tämän lauman mukana. Tänään he olivat kaikki koolla ja tänään heillä oli edessään tärkein palvelus. Livia kohotti kätensä ja ulvonta vaimeni. Hän katsoi lauman alfaa odottavasti. Isä Giorgio ei seissyt tänään alttarilla, tänään alttari kuului Livialle, koska tämä ei ollut kuolleen ja herätetyn Jumalan palvelemista, tämä oli kuun palvelemista ja kuu osoitti siihen tehtävään kenet tahtoi.

Isä Giorgio nyökkäsi. Livia asetti kätensä kastevesimaljan ylle. Vesi värisi, lauma odotti hiljaisuudessa ja Livia tunsi verensä lämmön herättävän aistinsa. Hän tunsi taikuuden väreilevän lauman loitsijoista, hän tunsi lauman sydämen sykkeen löytävän yhteisen rytmin. Ja hän tunsi kuinka kaukana taivaan sinen ja pimeyden takana kuu liikkui. Se liikkui aina, koskaan lepäämättä, vailla pelkoa, ikuisesti vapaana.

Livia kurkotti kohti lauman yhteistä mieltä. Sanat olivat turhia, ulvonta oli turhaa. Tässä pyhässä hiljaisuudessa hän puhui suoraan heidän sieluilleen.

Tuo meidän eteemme se, joka on kutsuttu. Se, joka on itkenyt kaipuuta. Se, joka on kulkenut sokein silmin.

Hellemekkoon pukeutunut Diana käveli Livian eteen. Hänen rinnallaan harppoi aina yhtä levoton Cecil sylissään kaksi täyttäkuuta nähnyt tytär. Lapsi katsoi kiihkein silmin Liviaa, katsoi sudensilmillään suoraan häneen, eikä pelännyt kun Livia kutsui omat silmänsä esiin, antoi verensä lämmölle periksi.

Diana katseli tytärtään niin kuin susiemo katsoi pentuaan, kun Cecil ojensi lapsen Livialle. Cecilin katse oli yhtä suora. Jos lapsi päästäisi yhdenkin hätääntyneen huudon, Livia tiesi henkensä olevan halpa.

Niin sen kuului ollakin. Pennut olivat koko lauman suojeluksessa, ja niiden vanhemmat varjelivat niitä hengellään, tuli uhka mistä tahansa.

Olet kutsuttu, pikkusisko. Sinun ei tarvitse enää itkeä, me olemme sinun perheesi, olemme kutsuneet sinua tähtien takaa, olemme odottaneet sinua ja kaivanneet sinua. Sinä olet saanut sudensilmät, etkä enää ole sokea. Tänään sinusta tulee metsästäjä, kuulaulun laulaja.

Livia piteli tyttöä sylissään, kastoi vasemman kätensä veteen ja kuiskasi sanat kielellä, jota ei ollut puhuttu ikuisuuteen. Se oli ensimmäisten susien ja ihmisten kieli, eikä heidän yhteinen muistinsa ollut säilyttänyt kuin kahden tärkeimmän rituaalin sanat. Livia tunsi sävähdyksen kädessään, kun hänen olemuksensa kosketti vedessä olevaa olemusta. Jos lapsi hänen sylissään ei olisi susisielu, veden olemuksen rajapinnalla väijyvä demonivoima saisi vapaasti kiemurrella Livian lävitse lapseen.

Vain sudet saattoivat juosta lauman mukana. Vain sudet ulvoivat kuulle, ja vain susille kuu vastasi.

Veden olemus rauhoittui, se rajapinta, jonka läpi kulki näkymätön ovi henkien maailmaan, silottui kiinni. Vain kuuta palveleva voima välkkyi vedessä, sai sen hehkumaan hopeaista valoa.

Hopeavettä tippui tytön päälle, Livia siveli hänen silmäluomensa ja sydämensä, se läpätti lauman rytmissä hänen sormiaan vasten, hehkuvalla vedellä, ja tyttö huusi, huusi sudenhuutoa, ja Diana ulvoi riemusta ja Cecil haukahteli ja pian koko laumaa ulvoi suoraa huutoa, tervehtien ja omakseen ottaen.

Ole tervehditty, kutsuttu ja kaivattu. Ole tervehditty, pentu.

[Vlad]

Gaaaaa! Mun ei todellakaan pitäisi lukea täältä mitään susitekstejä, koska ne saa mut aina ihan liekkeihin, koska ääää, sudet♥

Tässä tekstissä oli koko ajan sellainen ihana susimainen tuntu, jotenkin sellainen ihana susifanius, joka miellyttää mua aina. Susitekstejä ei voi olla koskaan liikaa, vaikka joskus tuntuu siltä, että kaikki kirjottaa susista ja vieläpä tismalleen samalla tavalla.

Jonkun typonkin bongasin jostain, mutta se katosi saman tien, kun imeydyin tämän tekstin ihanaan fiilikseen, jossa susi ja suteus on pyhää ja Kuu on kunnioitettu ja pyhä sekin. Tykkäsin tästä tekstistä paitsi aiheen myös tän tunnelman takia. Tässä oli jotenkin sellainen ihana, satumainen, mutta kuitenkin susimainen ja villi fiilis koko ajan. En osaa todellakaan kommentoida tällaisia tekstejä, jotenkin tuntuu, että toistan ihan koko ajan tismalleen samaa asiaa, mutta ehkä niitä samoja asioita ei voi olla ajattelematta.

Suosikkikohtia en viitsi lähteä lainailemaan, koska saisin sitten suosiolla lainata ihan koko tekstin, koska tämä oli todella tasainen ja todella hyvä. Tykkäsin ihan täysin ja kirjoittelepa tällaista lisääkin♥

[Frederica]

Kiitos ihanasta kommentista Vlad!

Sudet ovat rakkaus, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Ilo kuulla, että tunnelma ja fiilis ovat toimineet tässä. Näin asiaan kuulumattomasti on muuten pakko todeta, että sinulla on aivan ihana ava! Olen kyllä kanssasi samaa mieltä siitä, että susitekstejä ei koskaan voi olla liikaa. Ja susifanius on upea termi, mieletöntä, että olet käyttänyt sitä tekstistäni, olen aivan otettu!
Sudet ovat minulle sen verran rakkaat, että näitä voi jatkossa tullakin lisää.

[Frederica]

Lupa: Kiitos paljon ihanasta kommentoinnista! Hyvä kuulla, että kirkko toimii tässä, koska tämän lähti itsestään rakentumaan kirkkoon ja se ehkä selittää miljöön toimivuuden. Ihana kuulla, että tasapainoilu susimaisuuden ja lempeyden välillä toimii, koska koin tunnelman tätä kirjoittaessani haastavaksi. Tällä hetkellä tämä väki ei esiinny missään muualla, mutta he kolistelevat ajoittain päätäni, joten ehkä he voivat esiintyä vielä jossakin.

[Renneto]

Otsikkoa olen katsellut useampaan otteeseen, hopea on aina mielenkiintoinen elementti (ihmis)susitarinassa. Tarinan luettua pidin otsikosta vielä enemmän, se oli niin tärkeä juttu tarinassa, ihan vitaalinen, muttei liian tyrkky.

Ja jos otsikko jo houkutteli, niin aloitus räjäytti potin! Monet ovat sitä mieltä, että vetävä alku on kaikista tärkein ja kirjoittajan paras ase. Ja voi luoja miten tehokas ensimmäinen virke tässä olikaan! Se oli musta parhaimpia aloituksia, mitä muistan. Se vihjasi ja jopa näytti, mutta lukija ei saanut saman tien täyttä kuvaa vaan saattoi arvailla ja pohdiskella. Juuri näin. :3

Aiheestakin pidin. Kastajaiset olivat loistava ajatus, minusta oli kiehtovaa lukea, miten yhteisön jäseneksi tultiin. Kuvailu oli tarkkaa, hidasta ja siinä ehti tunnelmoida. Pidin siitä, että tapahtumassa oli paljon kristillistä eli tuttua, mutta kontekstissaan se tuntui samaan aikaan kummallisen kaukaiselta ja vieraalta. Ihku yhdistelmä!

Tyylillisesti tämä oli minusta melkoisen mahtipointista ja ylevää. Vanha kirkko, hymisty hymni, kuunvalo ja sisällä poltteleva kutsu... Termistö, sanavalinnat, miljöö, nimet, kaikki tuntui todella mietityltä ja hiotulta. Fiilis tuli tosiaan näytöstä läpi. Yksityiskohtaisuus meni niin pitkälle, ettei tyydytty sinnetännemutinaan vaan esimerkiksi läsnäolijoiden määrä oli tarkasti laskettu, samoin ajan kulu ja esimerkiksi Livian ikä. Mä tykkäsin tästä puolesta erityisen paljon.

Seuraavan voi ottaa kehuna tai kritiikkinä oman mielensä mukaan, itse annan sen lähinnä huomiona: tämä oli hyvin tyypillinen finiläinen susiteksti. Tässä susius oli aitoa ja oikeaa, kyseenalaistamatonta. On sudensilmät, kiihkeyttä ja sudet olivat valittu erityisjoukko, joka vapaaehtoisesti nysvää poterossaan. Mutta paljon oli erojakin enkä tarkoita, että kirjoittaisit tusinatavaraa. En ollenkaan. :< Esimerkiksi tällä kertaa vietiin harvinaisen pitkälle palvonta-ajatus. Siitä tuli hyvin konkreettinen, se ei jäänyt vain murinaksi massussa. Tässä voi nähdä oikeasti paljon tiettyä uskonnollisuutta – menot, rituaalit ja kuun jumala, joka on aktiivisesti mukana.

Pidin siitä, että vaikka ensin sanat ja sitten ulvonta julistettiin turhiksi ja sudenmieli oli jaettu, yhteinen niin kuin laumaeläimillä kuuluukin, niin mukana oli myös risahduksia individualismia ja muita aika inhimillisiä asioita. Se teki tarttumisesta helpompaa. Esimerkiksi tämä kohta:

Cecilin katse oli yhtä suora. Jos lapsi päästäisi yhdenkin hätääntyneen huudon, Livia tiesi henkensä olevan halpa.

Vaikka siihen tosin liitettiin myöhemmin koko lauma, mutta siis. :D Lisäksi suorastaan hullaannuin kohdasta, jossa Diana käveli hellemekossa.

Oli myös hienoa, miten leikittelit lukijan ennakkoluuloilla. Minä menin ihan retkuun tässä:

Isä Giorgio ei seissyt tänään alttarilla, tänään alttari kuului Livialle, koska tämä ei ollut kuolleen ja herätetyn Jumalan palvelemista, tämä oli kuun palvelemista ja kuu osoitti siihen tehtävään kenet tahtoi.

Luulin tietenkin, että isä Giorgio olisi joku katolilainen pappi, joka messusi paikalla päiväsaikaan, ja että tässä olisi vedetty rajaa sivistyksen ja villiyden välille, mutta eipäs eipäs eipäs!

Hahmoja oli tekstin pituuden huomioon ottaen melkoinen kaarti, mutta heissä ei mennyt sekaisin ja he tuntuivat kaikki luontevilta osilta tekstiä, joten en valita.

Musta ei missään vaiheessa tuntunut, että hahmoja olisi ollut paljoa verrattuna tarinan sanamäärään, en edes näin jälkikäteen. Olen samaa mieltä, että hahmot oli aseteltu nerokkaasti ja palvelivat tarinaa lukijan kannalta aivan ihanteellisesti. Vähän tiputeltiin tietoa ja annettiin ymmärtää, saatiin syvyyksiä ja uusia naamoja, mutta paljon jäi hämärän peittoon.


Olipas kivaa lukea näin perinpohjainen susiteksti pitkästä aikaa. Täyttä fantasiaa, täyttä tavaraa!

[Frederica]

Awwws, Renneto, kiitos ihanasta ja perinpohjaisesta kommentistasi! Olin ihan hihihii -täällä ruudun toisella puolella. :>

Ilo kuulla, että tuo aloitus imaisi, painin niiden kanssa usein. Kehumaasi aiheeseen ja tyyliin liittyy paljon se, että tähän tuli huomaamatta mukaan tuota mahtipontisuutta enemmän kuin mitä alunperin ajattelin, ehkä se juuri siksi tuntui sopivan joukkoon, koska se ei ollut täysin tietoinen valinta.

Ideana tämä lähti tuosta rituaalista. Osa vanhoista kirkoista tuntuu huokuvan sellaista mystiikkaa, jossa voisi hyvinkin olla tilaa vanhoille näkemyksille, kuuluihan taikuus pitkään kristinuskon sisälle, ja sitten aloin pohtia vettä, joka on aina ollut jonkinlainen rajaelementti, ja siitä tämä lähti.

Tähän jotenkin sopi tarkat määreet, vastapainoksi sille kaikelle mitä tässä ei kerrota. Hauskaa, että olet pitänyt niistä, ne jakavat usein mielipiteitä. :>

Ja kiva kuulla, että nuo ennakkoluulot toimi kunnon käänteinä. :> Pelkäsin nimittäin, että ne voisivat olla myös liian harhaanjohtavia. Ilo kuulla, että ne ja hahmot toimivat edukseen. :>

Kiitos paljon kommentistasi!

[Tsubaki]

En yleensä kommentoi julkisesti :3 enkä kyl lueskelekkaa paljoo mut jotenki tää vaa oli nii ihana mä siis oikeesti rakastan kaikkee mystistä ja tää oli just sellanen mihin rakastuin pitää lukee lisää sun tarinoita voi olla, että alan lukee niit tääl junas nii et juna menee pysäki ohi mut saas nähä

[Frederica]

Tsubaki: Kiitos paljon kommentistasi, piristit kovasti iltaani. Toivottavasti et ajanut laituristasi ohi. :> Ihana kuulla, että tämä on rakastuttava ja mystinen teksti. :> Kiitos paljon kommentoinnista.