Ficin nimi: Lapsuudenkuvia
Beta: Chelsey
Kirjoittaja: Hopeakettu
Fandom: Aku Ankka
flawless siirsi ensimmäiseksi otsikossaVastuuvapautus: Kaikki ficissä esiintyvät hahmot ovat Disneyn omaisuutta lukuunottamatta sivulauseen tarkennuksessa viuhahtavaa Naskilan setää, joka on omasta päästäni.
Tyylilaji: drama
Ikäraja: S
Päähenkilö: Aku Ankka (+ Veka)
A/N: Minä olen lukenut viime aikoina ihan liikaa Aku Ankkaa… Tämä teksti on minulle sinänsä tärkeä, sillä kirjoitin tämän miltei täydellisellä tajunnanvirralla, kun yleensä hion tekstejäni jopa sen puolisen vuotta. Lisäksi puran tässä tuntojani näin aikuisuuden kynnyksellä. Kommentteja rakastetaan! Ja niille, jotka eivät ole lukeneet Pikku Aku -tarinoita, Veka on tuo oikeanpuoleinen
töyhtöpää.
Chelseylle suuri kiitos betaamisesta, hienoa työtä! ♥
LapsuudenkuviaEräänä lauantaiaamuna, keskellä päivän aviisin taloussivuja, Aku muistaa. Rusehtavanmustaa kahvikupillista lusikalla hämmentävän käden liike hiipuu, kun hetket syöksähtelevät äkisti pään lävitse: koulumatkat runsaslehtisen metsikön kautta, sateen napakka ropina hänen kasvojaan vasten ja ystävän keltaisen sadetakin repeytyvä helma. Hiostavan pitkäpiimäiset oppitunnit, hienot paperiliidokit ja terävät tähtäykset sekä niistä koituneet jälki-istunnot. Kurkkua kutittava liitupöly, iltapäivien rajut painiottelut ja ikkunat särkevät ritsaleikit. Kesälomien ensimmäiset päivät, jolloin he juoksivat uimarannalle suoraan koulusta todistukset nyrkkiin rytättyinä - koko lapsuus hyvine ja pahoine toveineen.
Ja kuka olikaan kaikissa niissä mukana? – Veka!
Niin, Vekan kanssa Aku koki vaikka mitä… Mies hymähtää itsensä hereille ajatuksistaan ja syventyy uudelleen sanomalehteen. Mistähän lapsuudenystävä putkahti hänen päähänsä näin yhtäkkiä?
Lehden lukemisesta ei kuitenkaan ole enää tulla mitään. Koetettuaan hetken saada jälleen kiinni pörssikurssien kiitotähdistä ja asiantuntijoiden sekavista sepityksistä Aku antaa suosiolla periksi ja laskee nivaskan avonaiseksi pöydälle.
Mitähän Vekalle nykyään kuuluu? Aku ajautuu ajatuksissaan avoimen ikkunan ääreen ja nojautuu kyynärillään alakarmiin nähdäkseen paremmin Paratiisitien yllä lipuvat pilvenriekaleet.
Koskahan me tapasimme viimeksi? Olikohan se… ennen ammattikoulun päättymistä sen täytyi olla…Kun Aku viimeinkin on sallinut itsensä uppoutua pohdintoihinsa, porhaltaa alta aikayksikön keittiöön kolme nälkäistä ankanpoikaa kiskomaan setänsä takaisin todellisuuteen.
– Pannaria!
– Muroja!
– Munakasta!
Tupun, Hupun ja Lupun holhooja antautuu hetkeksi untuvikkojen armoille ja alkaa väsätä näille aamupalaa, joskin hiukan vastentahtoisesti. Vaikka hän rakastaa jokaista kolmea täydellä sydämellään ja tekisi heidän henkensä pitimiksi mitä hyvänsä, kalvaa miestä tällä hetkellä kuitenkin pieni ärtymys. Mikseivät pojat voi olla yhtä energisiä kouluaamuina? Miksi juuri hänen pitää holhota heitä - eikö olisi parempi elää yksin, vapaana kasvatuksen painavasta lastista ja täsmälleen siten kuin huvittaisi?
Poikien popsiessa pannareitaan Aku katsahtaa ikkunasta kadulle juuri parahiksi nähdäkseen keltalakkisen postipojan tunkevan nipun kirjeitä heidän postilaatikkoonsa. Aavistus juurtuu hänen päähänsä ennen kuin hän ehtii edes kyseenalaistaa sen typeryyttä.
Siellä on kirje Vekalta.Sanatta hän porhaltaa eteiseen ja pinkaisee ulos paukauttaen oven kovaäänisesti takanaan kiinni. Aidan takana nurmikkoaan leikkaava Teppo Tulppu heittää naapurilleen ivallisen huomautuksen:
– Huomenta, vaakku - vatsasi onkin aamulenkin tarpeessa!
Miehen suu on loksahtaa auki, kun äkkipikainen ankka ei tartukaan hänen piikittelyynsä - itse asiassa tämä ei ole huomaavinaan Tulppua, vaan kiirehtii postilaatikolle räpylät pihakiveyksillä lätisten. Akulla täytyy olla jotain tärkeää mielessään. Teppo kyyristyy pienesti aidan taakse ja kurkistelee tapahtumia kulmat koholla.
Aku selaa postia hermostuneen näköisenä, selaa läpi ja aloittaa alusta. Sitten hän hidastaa vauhtia, käy tukun uudelleen lävitse sormeillen jokaista kirjettä tovin, kunnes tallustaa takaisin kotiinsa hartiat miltei maata laahaten. Teppo raapii päätään mietteliäänä, kunnes kohauttaa olkiaan ja jatkaa puutarhansa siistimistä tyytyväisenä aamun rauhallisuudesta.
Mitäpä se minulle kuuluu.Sisällä Aku nojaa ulko-oveen käyden epätoivoissaan vielä kerran postin läpi, ja typerä olo valuu häneen hiljalleen. Lasku, lasku, poikien partiolehti, maksamattoman laskun viimeinen muistutus, lasku, uusimman Tukkimies-tavaratalon avajaisten mainos, lasku… Mitä hän oikein kuvitteli? Ettäkö hänen vanha ystävänsä ottaisi häneen yhteyttä saman tien, kun hän vain sattuu ajattelemaan tätä eräänä aamuna monen vuoden jälkeen? Pah! Aku paiskaa itseensä kiukustuneena nivaskan eteisen pöydälle ja asettuu olohuoneen upottavaan laiskanlinnaan. Jospa television katseleminen auttaisi.
– Kiitos!
Tupun, Hupun ja Lupun äänet kajahtavat keittiöstä, ja noudettuaan rullalautansa (sekä Akun käskystä kypäränsä) he pinkovat innoissaan matkoihinsa. Merimiesnuttuinen ankka huokaa raskaasti yrittäen kaivautua entistä syvemmälle nojatuoliin mutta ottaa lopulta itseään niskasta kiinni ja painelee keittiöön. Siellä häntä odottavat horjuvat tiskipinot. Osaansa alistuen Aku voihkaisee uudelleen, kantaa kaiken tiskipöydälle ja kaataa juomakelvottomaksi jäähtyneen kahvinsa viemäriin ennen kuin ryhtyy puunaamaan ja hinkkaamaan astioihin pinttyneitä likatahroja.
Pitäisi ostaa uusi tiskiharja. Tai suoraan tiskikone. Mutta millä rahoilla minä sellaisen? Roope-sedältä en voi lainata, koska entisetkin vekselit ovat vielä maksamatta, Hannulta ei taatusti liikenisi killinkiäkään, Iines meuhkaisi luonnonvarojen tuhlaamisesta. Entäpä Pelle? Pöh, tuskinpa moiselta nerolta liikenee aikaa kehitellä tiskikonetta.
Mummon rahat ovat muutenkin vähissä tätä nykyä, ja Veka…
Hitto.
Mikä ihme minua nyt riivaa? Ensin en ole ajatellut Vekaa moneen vuoteen, ja tänään ajatukseni eivät millään hellitä hänestä.
Ajattele jotain muuta.Aku sulkee lavuaarin alati vuotavan hanan, nappaa lakkinsa naulakosta ja astelee tarkoituksetta eteisen kautta siivouskomerolle. Hän tuijottaa hetken äänetöntä imuria, kunnes äyskähtää itselleen ja tuuppaa oven kiinni pyrstöllään. Mitäpä sitä turhia pakenemaan - jossain vaiheessa Veka ilmestyisi kuitenkin uudelleen hänen päähänsä. Ehkäpä olisikin paras tarttua härkää sarvista ja
selvittää mitä Vekalle todella kuuluu pelkän jahkailun sijaan.
Jollei Aku muista aivan väärin, haki hänen ystävänsä peruskoulun päätyttyä Hanhivaaran keskitasoiseen Kuikan lukioon - ja eikös tämä puhunut ala-asteella haluavansa junankuljettajaksi?
Toisaalta, Aku hymähtää johtopäätöksilleen,
haaveilinhan minäkin naperona astronautin ammatista, en suinkaan pätkätyöläisen paikasta Kattivaaran margariinitehtaalla. Ennen kuin tulisi katumapäälle, ankka tarttuu nopeasti puhelimeen ja näppäilee tunnetun numerotiedustelun numeron. Kolme kertaa hänen täytyy laskea luuri ja aloittaa numerosarja alusta painettuaan erehdyksessä väärää näppäintä tai jätettyään yhden välistä.
– Päivää, tässä Aku Ankka. Tiedustelisin erään henkilön puhelinnumeroa…
Tovin kuluttua miehellä on kädessään eilisen ostosreissun pitkä kuitti, jonka taakse hän on nopealla käsialalla sutaissut asiakaspalvelijan luritteleman puhelinnumeron. Vekan numeron.
Koko päivän hän yrittää saada soitettua vanhalle ystävälleen - ei ole kiinni siitä, etteikö Veka vastaisi, vaan ennemminkin siitä, että aina tartuttuaan puhelimeen uudelleen menee Akulta pupu pöksyyn. Iltapäivän aikana hän käyttää Pulivaria viidesti ulkona, haravoi lehdettömän takapihan, aterioi neljästi ja öljyääpä hän kellarin kolme vuotta natisseen oven saranat. Lopulta päivä kääntyy illaksi, eikä Aku ole vieläkään saanut näppäiltyä kymmentä kohtalokasta numeroa.
Ankanpojat palaavat kotiin polvet ja kyynärpäät mustelmilla, itkukin kuristaa kurkkua eikä poraaminen ole kaukana. Yksitellen Aku tarkastaa jokaisen kolhut, puhdistaa haavat ja laittaa laastarit, mikäli tarvetta, sekä lämmittää heille lohduksi kaakaota ja valmistaa voileipiä. Poikien istuutuessa keittiön pyöreän pöydän ääreen päättää heidän setänsä äkisti liittyä seuraan kahvikupillisen kera.
Kauaa ei kuitenkaan mies pysy nassikoiden kyydissä. Puhe kääntyy esinuorille tuttuun slangiin; suissa vilahtelevat sellaiset sanat kuin
frontside ollie,
kick flip ja
grindaus. Muutama Akulle tuntematon Pera ja Joonaskin puheissa esiintyy, joten hän sallii ajatustensa eksyä Vekaan ties monetta kertaa sinä päivänä. Tummanpuhuvan paidan taskussa lepäilevä lappunen tuntuu nihkeältä sormissa.
Ehkäpä hän soittaisi Vekalle heti seuraavana aamuna. Jos tämä yhä muistaisi hänet, he voisivat luultavasti tavatakin, jos toinen ei ole muuttanut kovin kauas - he voisivat käydä entisillä kotikonnuillaan, katsastaa vanhan puumajan Vekan lapsuudenkodin lähellä kasvavasta metsiköstä, pulahtaa raikkaaseen Myllylampeen, piipahtaa ostamassa karkkia kahdella markalla, loikoilla Mummon navetan ylisheinillä ja tehdä jos jonkinlaista jäynää Naskilan sedälle…
Äkisti Aku herää todellisuuteen. Ei se ole Veka, jota hän todella kaipaa, vaan ennemminkin pojan kanssa viettämänsä lokoiset kesäpäivät ja huoleton lapsuus ylimalkaan. Pyytämällä tämän numeroa hän ei oikeasti halunnut yhteyttä ikätoveriinsa vaan palata iäksi menetettyihin poikavuosiinsa ja siihen tunteeseen, että joku piti huolen hänestä eikä toisinpäin. Jostain syystä tilanteen tajuaminen on Akusta sekä helpottavaa että kiusallista.
Ankan ympärillä kolmikko keskustelee yhä kuluneesta päivästä, ja ikkunoiden takana yö lankeaa kulkijoiden ylle hoputtaen heitä koteihinsa. Kuu loimottaa päivällä taivasta vallinneiden pilvien tilalla, se vartioi koko Ankkalinnaa kaikennäkevältä paikaltaan.
****
– Aku-setä, eiiii!
– Tämän kerran!
– Haluatko kaikkien ottavan meidät silmätikuikseen? Lupu vänkyy roikkuen ovensuussa sormet karmeilla. – Antaisit meidän katsoa
Lainalainen kelmi riitillä -elokuvan, tämän kerran!
– Turha toivo, mukulat, Aku toistaa jämptisti ja nappaa mattoon epätoivoisena liimautuneen Tupun kainaloonsa. – Jos elokuva on pilteiltä kielletty, se on kielletty, piste. Minun tehtäväni on pitää rajoista kiinni.
Hupu protestoi istumalla ääneti portaikossa ja näyttämällä pitkää naamaa. Lupun valitus yltyy miltei kirkunaksi, kunnes Aku saa tuupattua pojan toiseen huoneeseen ja tämä ymmärtää, että peli on menetetty.
– No niin, pankaahan jo maata, mies patistaa lippalakkipäitä. Kolmikko lähtee myrtyneenä laahustamaan portaita yläkertaan, mutta Tupu ei malta olla kääntymättä ja lätkäisemällä setäänsä viimeisillä sanoilla:
– Aku-setä, et viitsisi aina olla noin tiukkapipoinen
aikuinen!
Puhuteltu jähmettyy, mutta sitä eivät ankanpojat enää näe, sillä viimeinenkin räpyläpari on jo kadonnut ylätasanteelle. Hetken ajan Akua melkein kaduttaa käytöksensä, hänen tekee mieli huutaa pojat takaisin ja antaa näiden katsoa elokuvaa, antaa tehdä puoliöille mitä mieli lystää, ihan mitä vain kunhan nielevät sanansa aikuisuudesta!
Mutta niinhän se on. Hän on aikuinen, hänen lapsuutensa on jo ohitse, eikä siinä ole mitään kiukuttelemista. Mies napsauttaa tyynenä television kiinni, painaa alakerran valot sammuksiin ja kapuaa poikien perässä yläkertaan. Päästyään omaan huoneeseensa Aku vaihtaa nuttunsa raidalliseen pyjamaan, ja ennen kuin hän käy vuoteeseensa, hän kätkee lapun puhelinnumeroineen yöpöytänsä alimmassa laatikossa sijaitsevaan lippaaseen, ajan haurastuttamien valokuvien väliin.
