Tiilitalon seinillä kasvaa villiintynyttä murattia.
Nimi: Tiilenpunainen surutalo
Kirjoittaja: Avaruuspiraatti
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: alakuloinen draama
Hahmot: veljekset Arthur ja Reagan
Haasteet: Inspiraatiorohtoja (rohto)
A/N: Inspiroiduin FractaAniman jättämästä inspiraatiorohdosta. Kun sitten hain sellaisen ”random sana wikipediasta” -napin kautta jotain mielenkiintoista sanaa seuraavan finiläisen rohtoon, törmäsin surutaloon ja innostuin käyttämään sitä myös omassa tekstissäni. Tämän kanssa kokeilin myös erilaisten vuorosanamerkkien käyttöä, koska elämässä täytyy olla vähän jotain jännitystä! 
Tiilenpunainen surutalo
Arthur seisoo äidin surutalon pihalla ja katsoo ylöspäin. Ikkunat ovat likaiset, savupiippu on noen tahrima ja punaisilla tiilillä kiipeää villiintynyttä murattia. Piha on sekin villiintynyt, kukaan ei ole leikannut nurmikkoa koko kesänä ja myyrä on kaivanut koloja kukkapenkkiin. Arthur sormeilee hermostuneena talon avaimia vasemmassa kädessään. Hän ei ole käynyt lapsuudenkodissaan kymmeneen vuoteen, mutta nyt hän seisoo taas sen pihalla. Tunne on unenomainen, ehkä hieman haikeakin. Ehkä hänen olisi sittenkin pitänyt pyytää Simon hänen mukaansa. Miten hän edes ajatteli pärjäävänsä yksin?
Vaikka eihän hän ole yksin.
Reaganin vanha Volvo on parkissa sorapihalla, joka kasvaa jo paikoin heinää ja voikukkia. Arthur painaa kämmenensä auton konepellille ja toteaa sen olevan jo kylmä. Hän katsoo taas tiilitaloa ja sen suttuisia ikkunoita, muttei näe niissä liikettä. Lempeä tuuli havisuttaa puiden lehtiä. Arthurin vatsanpohjalla kipristelee kummallisesti ja hän huomaa ottavansa askeleen takaisin omalle autolleen. Hän on ajatellut, että pystyisi kohtaamaan Reaganin uudestaan jo näin monen vuoden jälkeen, mutta silti hän hieman hätääntyy ajatuksesta. Hänen olisi pitänyt antaa Simonin tulla mukaan. Simon on aina ollut häntä parempi ihmisten kanssa. Arthur hengittää syvään, puristaa avaimet nyrkkiinsä niin, että se vähän sattuu, ja lähtee kiertämään taloa ympäri. Jos hän perääntyy nyt, hän ei varmasti tule enää koskaan takaisin.
Reagan istuu äidin kasvimaassa ja nyppii rikkaruohoja palstalta. Reaganin kasvoilla on keskittynyt ja vakava ilme ja hänen paljaat sormensa ovat mullassa. Arthur katselee miestä omenapuun varjosta ja yrittää tasata kiihtynyttä hengitystään. Reagan on vanhentunut. Hän on antanut tukan ja parran kasvaa vähän samaan tapaan kuin isällä oli joskus 70-luvulla. Arthur nielaisee. Reagan näyttääkin ihan isältä, vain silmälasit ja öljyinen farkkutakki puuttuvat. Uusi tuulenvire pyyhkii takapihan yli, pusikossa kahisee, lintulaudalle istahtaa peippo. Reagan nostaa päätään ja heilauttaa hänelle rennosti kättään. Arthurin sydän lyö nopeammin, mutta hänen on pakko kävellä lähemmäs.
– Hei, Reagan tervehtii. Hänen äänensä on matala ja karhea, ja Arthur epäilee, ettei tämä ole koskaan onnistunut lopettamaan tupakointia, vaikka on yrittänyt kahdeksantoistavuotiaasta asti. Reagan ei hymyile, mutta hänen äänessään on tietynlaista lempeyttä, joka tekee Arthurin olosta hieman levollisemman.
– Hei, Arthur vastaa ja sormeilee taas avaimia. – Oletko ollut täällä jo pitkään?
– Ehkä tunnin verran.
Arthur nyökkää. Hän ei keksi mitään muuta puhuttavaa, vaikka puhuttavaa heillä pitäisi olla kymmenen vuoden edestä. Reagan laskee pitkän ajan jälkeen katseensa takaisin kasvimaahan ja jatkaa rikkakasvien nyppimistä. Arthur katselee takapihaa ja ympäröivää metsää. Lapsuudenmuistot tulvivat hänen mieleensä elävinä, vaikka ne eivät olekaan toivottuja. Häntä itkettää, mutta hän ei itke. Heidän perheessään ei ole itketty pitkään aikaan.
– Äiti jätti sinulle vanhan Aston Martininsa, Arthur puhuu jälleen, – ja isän vanhat kitarat.
– Niin jätti, vastaa Reagan, eikä nosta katsettaan mullasta. – Sinä et tullut perunkirjoituksiin.
– En.
– Äiti jätti sinulle talon.
– Tiedän. He lähettivät minulle kirjeen ja avaimet postissa.
Reagan nousee ylös ja pyyhkii multaa polvistaan. Hänen ryhtinsä ei ole yhtä suora kuin joskus aikaisemmin, mikä muistuttaa Arthuria sitäkin enemmän isästä. Hän puree alahuultaan.
– Miksei äiti jättänyt taloa sinulle? Ajattelin, että te olitte läheisiä.
– Minä pyysin vain autoa ja isän kitaroita. Mitä minä tällä tekisin?
Arthur kohauttaa olkiaan. Mitä hänkään talolla tulisi tekemään? Hän luultavasti pistää sen heti myyntiin, kunhan pääsee ensi töikseen eroon irtaimistosta.
– Sinun olisi pitänyt tulla katsomaan äitiä joskus, Reagan jatkaa. – Äiti puhui sinusta paljon.
– Äiti vihasi minua.
– Ei hän omaa poikaansa osannut vihata.
– Hän toivoi, etten olisi koskaan syntynytkään.
– Samaa hän sanoi minulle, kun tein jotain typerää. Ei se mitään tarkoittanut.
Arthur pudistaa päätään. – Sinä et vain tajua.
– Totta kai tajuan. Olen pahoillani, etten minä puolustanut sinua silloin, kun…
Reaganin sanat hiipuvat hiljaisuudeksi. Arthur hymähtää. Hänestä vanhoja haavoja on turha avata enää uudestaan. Siitä on jo kymmenen vuotta.
– Minun olisi pitänyt tulla edes katsomaan sinua, Reagan jatkaa.
– Mutta sinä et tullut, eikä sille voi enää mitään. Puhuisin mieluummin nyt jostain muusta. Vaikka siitä, mitä helvettiä minä teen tämän talonrotiskon kanssa.
– Vieläkö te olette Simonin kanssa yhdessä? Reagan kysyy.
Arthur naurahtaa kuivasti. Reagan ei aio tehdä tästä hänelle helppoa.
– Me menimme naimisiin viisi vuotta sitten.
– Onnea. Olen pahoillani, etten päässyt häihinne.
– Minä en kutsunut sinua, Arthur sanoo ja ristii kätensä rinnalleen. – Älä näytä noin yllättyneeltä, me emme ole puhuneet kymmeneen vuoteen.
– Olisin kyllä soittanut sinulle, mutten tiennyt numeroasi.
– En olisi vastannut.
– Mikset?
– Mitä itse luulet?
Reagan pohtii asiaa pitkään, eikä lopulta vastaa. Arthur puristaa taas avaimet nyrkkiinsä ja pudistaa päätään. Tämä oli virhe. Reagan ei ole muuttunut mihinkään suuntaan kymmenessä vuodessa. Hän on yhä idiootti ja tahditon, eikä Arthur halua pahoittaa mieltään tämän enempää. Hän kääntyy lähteäkseen, mutta silloin Reagan pyytää häntä odottamaan.
– Kävitkö jo sisällä?
– En.
– Mikset?
– Liikaa kipeitä muistoja.
Reagan katselee kenkiensä kärkiä. Ne ovat mullassa. Arthur katsoo tämän olan yli pihaa ja sään kuluttumaa puutarhapöytää ja lintulautaa, jonka maali näyttää aika uudelta. Ehkä Reagan on maalannut sen.
– Olen oikeasti pahoillani, että sinun on pitänyt olla niin kauan yksin, Reagan sanoo hiljaa.
– Minä en ole ollut yksin. Minä menin naimisiin.
– Tiedät kyllä, mitä minä tarkoitan, Arthur. Älä ala hankalaksi.
Arthur hengittää syvään. – Minä lähden nyt takaisin hotellille ja tulen Simonin kanssa takaisin joku toinen päivä. En pysty tekemään tätä nyt, enkä varsinkaan sinun kanssasi.
– Minä lähden kyllä pois, jos sitä haluat. Tämä on nyt sinun talosi.
Hän heilauttaa vähätellen kättään. – Tee, mitä tulit tänne tekemään. Olet täällä enemmän kotonasi kuin minä.
– Tämä oli sinunkin kotisi.
–
Oli.Reagan huokaisee ja raapii partaansa. Hän on kuin ilmetty isä, ja Arthurin sydämestä kivistää.
– Minä lähden nyt, hän sanoo, mutta epäröi sanojensa kanssa. Reagan katsoo häntä surullisena silmiin ja Arthurista tuntuu, että hänen oma surunsa on yhtä harmaata. Se pyörteilee jossain silmien takana, ajatusten reunoilla.
– Tule sisään kahville, Reagan pyytää. – Äidin vanha kahvipannu… Kyllähän sinä muistat sen? Minä voisin keittää sinulle kahvia ja voisimme jutella hetken. Tiedän, että tämä on sinulle vaikeaa, mutta –
– Niin se onkin.
Reagan nyökkää. – Tämä on minullekin… hieman hankalaa. Mutta ehkä me voisimme… jutella. Sinä voisit kertoa minulle häistänne. Ehkä sinulla on kuvia puhelimessasi.
– Minä en näytä sinulle hääkuviamme.
– Minä haluaisin nähdä ne.
Arthur hengittää syvään ja hieroo otsaansa. Hän ei suostu tähän. Hän ei aio suostua tähän.
– Minä keitän sinulle kahvia äidin vanhalla pannulla ja sinä näytät minulle teidän hääkuvianne, Reagan sanoo varmemmalla äänellä, – ja sitten minä voin näyttää sinulle kuvia minun pojastani.
Arthur painaa käden suulleen. – Onko sinulla poika?
– On. Hänen nimensä on James ja hän on viiden vanha.
– James, Arthur toistaa. Hänen suupielensä nykivät alaspäin ja hän pyyhkii silmiään, ennen kuin kyyneleet valuvat poskille asti. Reaganin alahuuli vapisee.
– Niin. James Arthur.
– Helvetti, Arthur itkee ja pudistelee päätään ja katsoo villiä takapihaa saadakseen jotain muuta katsottavaa kuin itkevän Reaganin, joka näyttää pelottavan paljon isältä silloin, kun tämä kertoi heille syövästä. – Miksi helvetissä sinä nimesit hänet minun mukaani? Se on aivan kamala nimi.
– Minä en tiennyt, näkisinkö sinua enää.
– Helvetti, Reagan. Se ei ole mikään tekosyy.
– Sinä olet minulle tärkeämpi kuin kuvittelet.
– Helvetti.
Helvetti!– Älä kiroile, Arthur.
– Luulitko, että ilahtuisin tästä? Poika joutuu kantamaan lopun elämänsä sellaisen ihmisen nimeä, jota ei ole koskaan edes tavannut.
– Hän voisi tavata.
Arthur hieroo otsaansa niin, että siihen jää punainen jälki. Hän hengittää syvään. Avaimet ovat jossain vaiheessa tippuneet hänen kädestään heinikkoon, mutta hän ei halua nostaa niitä ylös.
– Minä en pysty siihen, Arthur sanoo. – Minä en halua nähdä sinun poikaasi. Olisit edes nimennyt hänet isän mukaan…
– Kyllä sinä pystyt ja kyllä sinä haluat. Sinä olet vain yllättynyt.
– Totta helvetissä olen yllättynyt. Minä en ole nähnyt sinua kymmeneen vuoteen ja nyt kerrot, että sinulla on poika.
– Sinä et kutsunut minua teidän häihinne.
– Ja sinä et sanonut mitään, kun äiti löi minua ja heitti minut ulos! Arthur karjuu. Peippo lentää säikähtäen lintulaudalta piiloon ja koko takapiha hiljenee muutaman sydämenlyönnin ajaksi. Vain tuuli suhisee. Reagan raapii surullisen näköisenä partaansa ja siirtää hiussuortuvia korviensa taakse. Arthur hengittelee ja rauhoittuu. Hän poimii talon avaimet pitkästä heinästä.
– Mennäänkö sisälle? Reagan kysyy. – Jääkaapissa on varmaan pelkkää pilaantunutta maitoa, mutta ehkä me voisimme juoda kahvin mustana. Tai sitten voin keittää teetä, jos sinä juotkin sitä mieluummin.
– Kahvi käy.
Reagan nyökkää ja laskee kätensä vähän epäröiden Arthurin olkapäälle, kun he lähtevät kävelemään kohti taloa. Arthur yrittää olla niin kuin ei olisi huomannutkaan. Hän kääntää avainta kolmesti, ennen kuin saa terassin oven auki. Kukaan ei ole näköjään vieläkään korjannut jäykkää lukkoa. Sisällä on aavemaisen hiljaista, mutta siellä tuoksuu erehtymättömästi lapsuudelta. Arthuria itkettää taas. Reagan puristaa hänen olkaansa ja sulkee sitten oven heidän perässään kiinni.
