Nimi: Metsästäjä
Kirjoittaja: Vlad
Ikäraja: S
Paritus: Aada/Mikael
Genre: drama
A/N: Tämä teksti on ollut kesken pidempään kuin olisi ollut tarvis. Tämän kaksikon aikajanalla tämä teksti sijoittuu jonnekin ehkä ennen Joulutarina-tekstiä, koska tämä on aloitettu kauan ennen kuin se teksti näki päivänvalon ja olen nämä Aadan ja Mikaelin tarinan osat kirjoittanut melkolailla kronologisessa järjestyksessä, vaikka ne ovatkin vain pieniä sirpaleita paljon isommasta tarinasta (joka ansaitsisi saada hahmon kokonaisuudessaan). Tämä teksti muhi pöytälaatikossa pahnan pohjimmaisena pitkään, mutta ilmeisesti vasta nyt tämä tarina oli kypsynyt niin paljon että oli aika ottaa se esille, saattaa se loppuun ja julkaista se.
Sadepisaroiden tanssi rummuttaa ikkunoita hiljaa. Pienet vesipallot iskeytyvät lasiin, muodostavat isompia jokia ja valuvat lopulta kylmää pintaa pitkin niin, että ikkunalasi itkee. Aada istuu mukavasti nojatuolissa Mikaelin sylissä ja eriparisilmät tarkkailevat herkeämättä taivaan kyyneliä. Mikael leikittelee Aadan kellanruskeilla hiuksilla, jotka virtaavat tytön selkää pitkin. Karheat hiukset ovat kasvaneet häkellyttävän pitkiksi, pidemmiksi kuin tytöllä on koskaan aikaisemmin ollut. Hymy huulillaan Aada nauttii hiuksia harovien sormien lempeistä otteista, kun kampaus toisensa jälkeen suljetaan pois laskuista. Letti, poninhäntä, nuttura, saparot; ainutkaan ei sovi, näytä kauniilta. Aada on Aada vai hiukset villisti auki ja eksynyt katse silmissään. Mikael ei pysty muuttamaan Aadaa eikä hän taida edes haluta.
”Sade on kaunista”, Aada kuiskaa, kääntää hiukan päätään voidakseen kohdata Mikaelin katseen, nauraa käheästi kun poika suutelee hänen huuliaan.
”Niin. Äiti sanoi aina, että sateella enkelit itkee.”
Aada on hetken hiljaa. ”Uskotko sä siihen?”
”Aada, se on vaan sadetta.”
Aada tietää sen, vaikka haluaakin ajatella uskovansa kauniita sanoja, jotka tekevät sateesta surullisen ja hauraan – kuten Aada itsekin on. Hän nousee vaieten Mikaelin sylistä ja vavahtaa, kun jalat osuvat lattiaan. Se tuntuu kylmältä paljaiden varpaiden alla, varpaita on pakko heilutella ettei niille tule vilu. Aada kipristelee ja nykii valkoista yöpaitaansa alaspäin. Paita ei ylety peittämään polvia ja vasemman polven alapuolella on mustelma, jota Aada ei muista saaneensa. Sudenhetkien jälkeen uusia muistamattomia mustelmia löytyy aina. Mikael on siinä paras, hän löytää kaikki mustelmat ja painaa lempeästi niille huulensa, suutelee kivun pois hellästi kuin aave. Aada punastuu muistaessaan Mikaelin kysyvät suukot ja polttavat katseet, jotka saivat suden Aadassa levottomaksi.
Aada painaa kämmenensä ikkunalasia vasten, lytistää nenänsä kylmään lasiin kuin voidakseen pusertua sen läpi ulos vesisateeseen. Eriparia olevissa silmissä on kaihoisa katse, kun nuori tyttö katselee ulos. Aada ja susi rakastavat sateen tuoksua ja Aada haistaa vahvimpana tutun ja kutittelevan myskisen tuoksun, kun Mikael tassuttaa lattian poikki hänen viereensä.
”Mä haluan metsään”, Aada kuiskaa, melkein kuin Mikaelin reaktiota peläten.
Mikael ei reagoi muuten kuin hymyilemällä ja kietoo sormensa Aadan sormien lomaan ja painaa pehmeän suudelman tytön hiuksille. Hän tietää kyllä, mitä Aada tarkoittaa. Hän tuntee tyttöystävänsä sen verran hyvin, että tietää ettei tämä koskaan puhu metsästä ellei halua olla susi. Mikael hymyilee ajatukselleen ja sille, kuinka kutsui Aadaa mielessään tyttöystäväkseen. Hymy kutittelee suupieliä ja yksi hiljainen suudelma painuu Aadan kaulakuoppaa, korvalle, poskelle, olkapäälle, kyljelle, paidanhelmalle, aina vain alemmas ja alemmas kunnes Aada punastelee rajusti Mikaelin kopatessa tytön syliinsä. Aada ei paina juuri mitään, tytön hätkähdyttävä keveys on jotain, joka järkyttää Mikaelia enemmän kuin mikään muu koskaan aikaisemmin. Aada on hauras, hauraampi kuin Mikael haluaisi kuvitella.
Mikael avaa ulko-oven välittämättä siitä kuinka Aada kietoutuu pieneksi palloksi hänen sylissään, välttelee vesipisaroita, jotka piirtävät tummia läiskiä valkoiselle yöpaidalle. Aada vapisee pisaroiden osuessa, ne tuntuvat kalmankylmää ihoa vasten kylmiltä, jäävedeltä, eikä Aadan hauras keho jaksa lämmittää niitä – se ei jaksa edes lämmittää ihmiskehoa. Mikael huomaa, kuinka Aada värisee ja poika yrittää kietoa kätensä suojelevammin tytön ympärille tätä lämmittämään. Lopulta Mikaelin voimat ehtyvät ja hänen on pakko laskea lastinsa maahan, vaikka joku puoli hänen sydämestään huutaa vastaan.
Aada vetäytyy välittömästi metsän varjoihin ja tuijottaa sieltä himmeästi hehkuvin silmin Mikaelia, väistää tämän katsetta ja nuolee silmillään hahmoa, joka on saanut suuren merkityksen sekä Aadan että suden elämässä. Vähitellen noiden silmien katse himmenee ja muuttuu, suden vietit ja aistit nostavat päätään, kun nuori tyttö pakenee hulluuteensa ja kietoutuu suden harmaaseen nahkaan. Mikael ei voi kuin katsoa kuinka hänen rakastamansa tyttö katoaa jälleen kerran ja tämän paikan ottaa susi, jolle inhimilliset tunteet ovat vieraita. Susi ei tunne Mikaelia ja aina Aadan livahtaessa suden hahmoon Mikaelista tuntuu siltä kuin hänelle niin tärkeä ihminen kuolisi tai katoaisi. Aadaa ei yksinkertaisesti ole, on vain susi ja susi ei ole Aada. Mikaelia satuttaa nähdä hänen ystävänsä karkaavan kerta kerralta kauemmas, vaikka samalla hän haluaisi vain pidellä tätä aina vain tiukemmin. Se ei kuitenkaan ole mahdollista, sillä aina kun poika yrittää, susi murahtaa vastaukseksi Aadan suulla ja varoittaa läheisyydestä.
Mikael ei kuitenkaan välitä siitä, että susi ei päästä ihmistä lähelleen, hän vain istuutuu maahan kylki sutta kohden ja odottaa. Hän on valmis odottamaan vaikka ikuisesti, sillä se on ainoa keino voittaa metsästäjän luottamus. Poika ei tunne susien tapoja, mutta tukahdutettuja vaistojaan kuuntelemalla oikeat teot eivät ole vain tuuria. Vähitellen susi lähestyy askel kerrallaan ja istuutuu ensimmäistä kertaa aivan Mikaelin viereen. Poika pidättelee hengitystään, ei kykene uskomaan tämän olevan totta, mutta koska susi ei katoa kun silmät sulkee, sen on oltava todellisuutta.
Mikael ojentaa toisen kätensä, odottaa kun susi vavahtaa kauemmas, mutta vähitellen hän saa laskettua kätensä eläimen karkealle turkille. Sähköinen väre juoksee Mikaelin lävitse, tämä on ensimmäinen kerta, kun Aada sallii kosketuksen suden hulluuteen eksyneenä. Tuo hiljainen kosketus muuttaa kaiken heidän välillään, mikään ei ole enää kuin ennen, sillä Aadan susi on tähän mennessä ollut koskematon. Metsästäjä, joka ei päästä saalistaan iholleen. Nyt saalis on metsästäjän ystävä eikä sitä sovi vahingoittaa. Jopa eläinten maailmassa ystävyys on pyhä liitto, jonka rikkomista ei suvaita. Vähitellen Aadan susi laskeutuu makuulle ja lepuuttaa raskasta kuonoaan uuden ystävänsä sylissä. Vähät välittää siitä, että käyttäytyy kuin lemmikkikoira ja vain nauttii rapsutuksista ja hiljaisella äänellä supistuista rakastavista sanoista, jotka kutittelevat sekä suden että Aadan korvia.
Suden silmät painuvat hiljaisuuden vallitessa kiinni, Mikael kuiskaa ”hyvää yötä, rakas” ja painaa lempeän suudelman suden karvaiseen otsaan jonnekin silmien väliin. Heidän välillään vallitsee sanaton luottamus ja turvallisuuden tunne – ja tuohon turvallisuudentunteeseen susi nukahtaa nähdäkseen täysikuun värittämiä unia.
