Otsikko: Niin kaukana, mutta ei kuitenkaan (sydämessäni ikuisesti)
Tekijä: Haruka
Genre: Slash, draama, pieni angst, romance, oneshot yms.
Paritus: Eelis/ Jirko
Ikäraja: K-11
Varoitukset: Mainintana pari kuolemaa, alkoholin käyttöä, kiroilua ja miesten välistä rakkautta.
Vastuunvapaus: Omistan pojat, kaikki muu onkin sitten muiden omistuksessa. Mutta minun poikia ei saa viedä!
Haasteet: Slash10 #3, Originaali10 #2 toinen kierros.
A/N: No niin… Piti saada hieman pitämääni Slash10 – haastetta eteenpäin, joten tulin kirjoitelleeksi tällaisen. Eelis tulee jossain vaiheessa ”Kurkumaa” mukaan ja Jirko puolestaan on tuttu aiemmasta slash-painotteisesta Oneshotistani nimeltä ”Lumienkeleitä”. Halusin kirjoittaa Jirkosta jotain, mut hieman erilaisissa tunnelmissa.
Idea tähän lähti lenkillä ollessani. Mun mielikuvitukseni kehitti mielessään kohtauksen, jossa kaksi poikaa tapaa hautausmaalla. Tää teksti syntyi myös kuunnellessa Avenged Sevenfoldin biisiä "So Far Away", joka tässä tekstissäkin mainitaan ja josta vapaasti käänsin myös otsikon. Suosittelen kuuntelemaan sitä, jos haluaa virittäytyä tunnelmaan.
PoV on Eeliksen ja mikäli joku tätä lukee, olisi kiva kuulla kommenttia jälkeenpäin.
***
Mä nojaan hautausmaan muuriin vielä ennen kuin havahdun auringon laskiessa ja varjojen pidentyessä. Mä oon juoksennellut koko päivän ja heitellyt koripalloa koulun pihalla siihen asti, kunnes kyllästyin. Ja koulun jälkeen mä tulin hautausmaalle, minnekäs muuallekaan, sillä tää on ainoa paikka, jossa mä saan olla rauhassa uteliailta katseilta ja aikuisten helvetin rasittavilta kysymyksiltä siitä, kuka mä oon ja miksi mä oon tullut tänne, Mänttä- Vilppulaan.
Mun MP3-soittimeni toistaa vuoron perään neljää Avenged Sevenfoldin biisiä: sillä hetkellä mun korviini kantautuu ”So Far Away”, jota mä yritän nuotin vierestä muutenkin laulavalla äänelläni hyräillä mukana, vaikka en koskaan yllä laulutaidoillani M. Shadowsin tasolle. The Revin, Avengedin rumpalin kohtalo muistuttaa mua hieman siitä, mitä kotipuolessa, Kurkumassa, ehti tapahtua ennen kuin mut pakotettiin lähtemään tänne, mun isoäitini luokse käymään peruskouluni loppuun. Pakotettiin, ihan kirjaimellisesti, koska multa ei todellakaan kysytty, haluanko mä lähteä, isä raahasi mut autoon ja lähti ajamaan kohti Pirkanmaata.
Ja juuri ennen kuin aurinko ehtii kokonaan kadota puiden taakse, mä käsitän, etten mä suinkaan oo yksin muuten autiolta vaikuttaneella hautausmaalla: mun ohitseni vilahtaa kaistale mustavalkoraidallisen paidan selkämystä ja vihreä huivi päässään joku. Mä oon nyt viikon ajan nähnyt saman aina ennen pimeän laskeutumista ja mun aivoni ovat rekisteröineet kyseisen tyypin pojaksi, koska se on liian lihaksikas ollakseen tyttö ja jotenkin sen kävelytyyli vaikuttaa niin poikamaiselta. Sen vartalo ei kuitenkaan oo musta liian lihaksikas pojalle, pikemminkin jäntevä. Mä mietin, oonko nähnyt sitä koskaan aiemmin siinä surkeassa, sairaalaa muistuttavassa koulussa, mut en vaan saa päähäni millään mitään tilannetta.
Mä venyttelen päättäen suunnata kulkuni kotia kohti. Hautausmaalle on sytytetty kynttilöitä, vaikka illat alkaa olla jo melko valoisia. Mä oon joskus käynyt katsomassa mun isoisäni hautaa täällä isoäidin kanssa, mut siitä on jo aikaa sen verran, etten muista, missä se on. Mut Vilppulan hautausmaa ei oo onneksi mikään kovin suuri, että mulla olis vaikeuksia löytää sieltä etsimäni.
Puolivälissä matkaa mä huomaan maassa katulampun kohdalla jotain vihreää. Kumartuessani katsomaan sitä, tunnustelemaan pehmeää kangasta sormillani, mä käsitän, että se taitaa olla sen pojan, joka on käynyt hautausmaalla samaan aikaan mun kanssani jo viikon ajan. Mä poimin huivin mukaani, painan nenäni sitä vasten ja haistan siinä aavistuksen männyn tuoksua, ehkä jonkun shampoon tai muun pesuaineen. Toivon, että sen omistaja tulee seuraavanakin päivänä hautausmaalle, niin mä voin antaa huivin sille.
***
Isoäiti komentaa mua tulemaan aamiaiselle, vaikka mun silmäni eivät tunnu seuraavana aamuna lainkaan tottelevan käskyä herätä. Lopulta mä raahaan itseni kylmään suihkuun, vaikka suihkussa mun mieleeni tulee hetki kotikaupungissani, jolloin mä ja mun kanssani samalla luokalla ollut tyttö, Hannele, lojuttiin Pippuritien ojassa, keskellä jäätynyttä ruohoa ja hyistä vettä, jota oli meitä vähän säärien puoleen väliin. Mua osittain hävettää, kun mä muistan jotain sellaista, minkä mä oon vaan halunnut unohtaa tullessani tänne.
Aamiaisen syöminen kestää mulla ihan helvetin pitkään. Isoäiti ehtii hermostua mun viivyttelyyn ja nalkuttaa vaan enemmän. Mun tekisi mieleni ärähtää sille vitun noita-akalle, ettei oo mun syyni, ettei mua huvita mennä kouluun sinä aamuna. Paljon mieluummin mä juoksisin asfalttipäällysteisillä kaduilla ja pompottaisin juostessani koripalloa, jonka mä onneksi sain ottaa mukaani kotikaupungistani.
”Milloin mä saan palata takaisin kotiin?” kysyn isoäidiltä hetken hiljaisuuden päästä.
”Sitten, kun sä oot tarpeeksi kypsä ottamaan vastuuta asioistasi”, kuuluu vastaus.
Mä huokaan ja kohautan hartioitani. Se ojaan ajaminen ei ollut yksin mun syytäni, ei kyllä ollut mikään muukaan, mitä sinä kohtalokkaana iltana oli tapahtunut. Mä en vaan ollut tajunnut, että tytöt osaa olla hankalia ja haavoittuvaisia.
Mun lähtiessä kouluun, mun käteni osuu pehmeään kangaspalaan mun takkini taskussa. Mä nostan taskustani sen edellisenä iltana poimimani vihreän huivin toivoen, että löydän sen omistajan koulun jälkeen. Pakkohan mun on viedä huivi takaisin omistajalleen ja kysyä, mitä tekemistä sillä on hautausmaalla mun kanssani samaan aikaan.
***
Iltapäivästä mä nojailen taas hautausmaan kiviseen muuriin MP3-soittimen kuulokkeet korvissani kuunnellen tällä kertaa Apocalypticaa. Selloista kuuluvat surulliset, paikoitellen myös korvia raastavat sävelet, saavat mut vaan huokaamaan uudemman kerran ja katsomaan harmaalle taivaalle. Mä kaipaan kotiin. Mä kaipaan Mikeä, Jarkkoa, Teemua ja ennen kaikkea Minnaa, mun ihastukseni kohdetta.
Mä suljen silmäni, joita on jostain kumman syystä alkanut polttaa. Kyyneleet ovat tulossa. Mä en tahdo itkeä, en ainakaan täällä, surun ja rauhan tyyssijassa. Mä haluan mennä kotiin ja käpertyä peittoni alle, missä kukaan ei huomaa mun kyyneliäni. Lähden kulkemaan kohti porttia katse suunnattuna maahan, jotta kukaan mun ohitse kulkeva ei tajuais, että mä itken.
Ja siinä samassa mä törmään johonkin pehmeään, joka parahtaa yllättyneenä ja ehkä hieman loukkaantuneena ”Ai!” Kun mä kohotan katseeni maasta, mun edessäni seisoo vaaleahiuksinen poika, jolla on yllään mustavalkoraidallinen, pitkähihainen pusero ja jalassaan vihreät Converset. Niiden kenkien sävy on täsmälleen sama kuin sen mun edellisenä iltana löytämäni huivin.
”Älä vittu törmäile tolla tavalla”, se poika kivahtaa mulle.
”Ai, mäkö törmäilen? Se olit sä, joka juoksi mua päin”, mä ärähdän katsoen kiukkuisesti leimuaviin sinisiin silmiin.
Hetken aikaa me seistään vaan silmäillen toisiamme kiukkuisina, sitten vaaleampi poika pyytää nolona anteeksi. Se perustelee kiirettään sillä, että kohta alkaa sataa ja mä uskon sen selityksen, koska samassa taivaalta mun paljaaseen kämmenselkääni tipahtaa pieni vesipisara, sitten toinen ja lopulta meidän on molempien etsittävä suojaa jostain. Mä muistan huoltorakennuksen vähän matkan päässä ja kehotan poikaa seuraamaan mua sen katoksen alle.
Siellä me istutaan kuunnellen sateen ropinaa, kunnes mä yllättäen muistan edellisen illan.
”Hei! Mulla on jotain, mikä taitaa kuulua sulle.”
Mä näytän puolimärän takkini taskusta kaivamaani vihreää huivia, joka on onneksi säilynyt kuivana. Huivin nähdessään pojan synkkä ilme kirkastuu.
”Mistä sää tän löysit? Mää nimittäin tulin etsii just tätä tänne.”
”Se lojui tuolla katulampun luona”, mä selitän ja jatkan vielä, kun poika aloittaa ylitsevuotavan kiitospuheensa:
”Eipä tuo mitään. Mä oon muuten Eelis.”
”Mää oon Jirko”, poika esittelee itsensä.
Mä katson Jirkoa sen esiteltyä itsensä: se on tosiaan pojaksi oudon siro ja sen kasvonpiirteet muistuttaa mua enemmän tytöstä. Kuitenkaan se ei oo liian tyttömäinen, mikä saa mut vaan hymyilemään ja toteamaan, että Jirko on erikoinen nimi.
”Ei Eeliskään oo sieltä tavallisimmasta päästä”, Jirko heittää mulle ja me molemmat naurahdetaan. Jirko kuitenkin vakavoituu hetken päästä, kun mä uskallan kysyä:
”Mitä sä muuten teet täällä?”
”Mä käyn katsomassa mun kaveriani, joka on haudattu tänne.”
Jirkon ääni on todella hiljainen, niin hiljainen, että mun pitää viedä kasvoni sen omiin kiinni, jotta saisin selvää sateen ropinan lävitse, mitä se sanoo.
”Oho… Kuis nyt niin?” mä oon ihmeissäni kuullessani Jirkon surulliset sanat.
”Tule… Mää näytän ja kerron sul, miten siin kävi.”
Jirko tarttuu mun käteeni ja johdattaa meidät hiljalleen laantuvassa sateessa harmaan hautakiven luokse. Kiveen on kaiverrettu nimi: Pyry Jaakko Johannes Luukkonen. Mä katson nimen alla olevia syntymä- ja kuolinvuosia ja käsitän, että kaveri on ollut kuolleessaan muakin nuorempi, vasta 13-vuotias.
”Mitä oikein tapahtui?” mä haluan tietää, vaikka en tunnekaan Jirkon ja Pyryn tarinaa.
”Pyry oli mun paras kaveri ja mää olin tietääkseni ainoo, joka sitä koskaan rakasti. Me tehtiin aina kaikki yhdessä, meirän perheet ei tienneet meirän edes seurustelevan, kunnes nyt talvella tapahtui jotain todella ikävää…” , Jirko aloittaa värisevällä äänellään sytyttäen samalla haudalleen tuoman kynttilän, joka on lyhdyssä sammunut.
Mä katson kynttilää, joka palaa heikolla liekillä, taistelee pitääkseen sen.
”Me oltiin laskettelemassa ja päätettiin hieman kokeilla uusia temppuja. Mentiin K-15 mäkeen, jonne mentiin hiihtohisseillä. Ja Pyry putosi puolivälissä rinnettä hissistä. Vauhti oli tosi kova, kun se tuli alas sitä rinnettä ja sillä meni taju. Mun vanhemmat näki tilanteen ja soitti ambulanssin, mut Pyry kuoli sairaalassa kalloonsa saamiin vammoihin. Mää suutelin sitä vielä viimeisen kerran ennen kuin sen hengitys pysähtyi”, Jirko päättää kertomuksensa pyyhkien kyyneliään.
”Kurja juttu.” Se on ainoa, mitä mä saan sanottua ja tartun Jirkoa kädestä puristaen sitä lujasti.
Mä annan toisen surra oman surunsa ja menetyksensä rauhassa. Jirko kysyy multa rauhoituttuaan, mistä mä oon kotoisin ja mä kerron Kurkumasta. Mutta ennen kuin mä ehdin kertoa, miksi mä oon päätynyt Vilppulaan, mun puhelimeni soi.
”Eelis. Voi… Onks mun pakko?`No, okei. Älä nyt kiihdy siellä, ajattele sitä sun verenpainetta. Joo, joo. Mä oon ihan kohta kotona… Moi.”
Mä napsautan puhelimeni kiinni ja kiroan puoliääneen:
”Vittu sitä ämmää. Koko ajan se on kyttäämässä.”
”Kenen luona sää asut?”
”Mun mummoni.”
Jirko hymyilee pahoittelevasti. Mä en tiedä, hymyileekö se siksi, että mä en kestä mun isoäitiäni vai siksi, että mun on mentävä. Vielä ennen mun lähtöäni Jirko halaa mua ja sanoo hiljaa:
”Kiitos, että toit mulle mun huivin takas.”
”Ei mitään. Joku olis löytänyt sen joka tapauksessa”, mä vakuuttelen vaalealle pojalle.
***
Meidän ensitapaamisen jälkeen me aletaan hengailla toistemme kanssa enemmän. Jirko ei käy samaa koulua kuin mä: se on vielä peruskoulussa seiskalla. Meitä yhdistää kuitenkin rakkaus koripalloon ja me käydään sitä pelaamassa välillä mun koulun kentällä. Välillä me vaan heitellään palloa toisillemme ja kuljetetaan sitä kuin oikeassa katukoriksessa. Jirko kertoo mulle Pyrystä ja siitä, miten ne teki talvisin lumienkeleitä. Mä katson ystäväänsä surevaa poikaa. Oonko mä koskaan aiemmin itse surrut noin paljon mun ystävieni vuoksi, niiden, jotka jäivät Kurkumaan? Mun ystäväni sentään ovat hengissä vielä. Tai ainakin mun poikaporukkani on vielä hengissä.
Me levätään hetki vesipullojen äärellä ennen kuin jatketaan peliä. Se tauko kuitenkin venähtää ajateltua pidemmäksi ja mä käsitän halaavani Jirkoa, silittäväni sen hiuksia ja kuiskaavani sen korvaan, että mäkin oon menettänyt yhden ihmisen, joka ei tosin ollut mulle kovin läheinen, vaikka sen menetyksen takia mä jouduin Vilppulaan. Jirko tuijottaa mua hetken kummissaan ja mä alan kertoa omaa tarinaani.
”Mä tulen tosiaan Kurkumasta, pikkupaikkakunnalta, joka on Päijät-Hämeessä lähellä Lahtea ja Hollolaa. Mulla oli siellä tiivis kaveriporukka, jonka kanssa me räpättiin ja pelattiin korista aina, kun voitiin. Tai ei Mike pelannut, se vaan soitteli kitaraa ja oli meistä neljästä se, joka kiinnitti tyttöjen huomion soittotaidollaan ja ulkonäöllään. Mike peri sen isältä ja veljeltä hyvän ulkonäön.
Me juotiin yks ilta meidän valtaamalla talolla neljän tytön kanssa. Yks niistä tytöistä oli Puistolan Sanelma, tuttavallisemmin Sane, muut oli Minna, Pinja ja Hannele. Sanelma oli Lahdesta muutettuaan ihastunut Mikeen, koska ne oli naapureita keskenään. Mike oli kuitenkin kiinnostuneempi yhdestä toisesta tytöstä, mut se tuli ilmi meille muille vasta jälkeenpäin….
Mä olin juonut sinä iltana varmaan neljä olutta, eli olin siis aika humalassa, vaikkakin yrittänyt selvitä ennen kuin lähdin ajamaan kotia kohti mun mopolla. Hannele pummasi multa kyydin kotiin, koska se asui Pippuritiellä, aika lähellä mua. Ja mä onnistuin jostain kumman syystä menettämään sen mopon hallinnan niin, että me päädyttiin tien vieressä olevaan ojaan. Säikähdyksellä, murtuneella ranteella ja naarmuilla ja mustelmilla siitä selvittiin, mut mun vanhemmat takavarikoi mun moponi ja passitti mut tänne. Ennen mun lähtöäni tänne mä kuulin Jarkolta puhelimessa, että Sanelma oli kuollut samana iltana, kun me oltiin päädytty ojaan. Jarkko ei osannut ihan tarkkaan kertoa, mitä oli tapahtunut, mut sen verran mä käsitin, että Sanelma oli tappanut itsensä.”
Jirko katsoo mua enkä mä osaa lukea sen ilmeestä, onko siinä järkytystä vai jotain muuta. Hetken päästä se tarttuu mua kädestä yhtä lujasti kuin mä tartuin sitä sinä iltana, kun me tavattiin ensimmäistä kertaa. Se painaa huulensa hellästi mun huulilleni ja suutelee mua epävarmasti, vaikkakin hellästi enkä mä työnnä sitä pois, vaikka musta on hassua suudella poikaa. Suudelman jälkeen mä totean:
”No, onpahan ensisuudelma nyt sitten koettu jonkun sellaisen kanssa, josta ei tiedä paljon mitään.”
”Miltä susta tuntui?”
”Hassulta, mut ei ollenkaan hullummalta.”
Mä suutelen Jirkoa hetken päästä uudemman kerran. Sillä kertaa meidän suudelma on varmempi. Jirkon hiukset kutittavat mun poskiani kivasti, mä tunnen nenässäni taas sen saman männyn tuoksun, jonka haistoin sen huivista. Mä ajattelen, että se taitaa olla se shampoo, jota Jirko käyttää. Meidän irtauduttua toisistamme uudemman kerran, mun on pakko puuskahtaa:
”Hitto, että mulla on outo olo.”
”Millä tavalla outo?” Jirko haluaa tietää.
”Tältäkö ihastuminen oikeesti tuntuu?” mä kysyn vaalealta pojalta, jonka hiuksia peittää taas vihreä huivi.
”Tältä. Ihanalta, mut kipeältä”, Jirko tunnustaa ja me kaadutaan yhdessä nurmikolle koripallokentän viereen.
”Mä kaipaan kotiin, mut toisaalta taas en. Sä oot siinä ja täyttänyt sen kaipuun jättämän tyhjiön.”
”Ja sää oot täyttäny mun syrämmen toivolla paremmasta Pyryn kuoleman jälkeen”, Jirko vastaa suudellen mua uudelleen ja silittää mun selkääni.
”Teitkö sä koskaan Pyryn kanssa mitään muuta kuin suutelit?” mä uskallan kysyä, vaikka mun poskilleni nousee puna.
”En mää tehny. Me oltiin niin nuorii ja viattomii viel silloin.”
”Haluisiks sä, että mä…?”
”Mää en tierä… Me ei tunneta kuitenkaan vielä niin hyvin toisiamme… Mut jos sää oot tääl vielä ens syksynäkin, niin sit mää uskallan luvata jo jotain enemmänki.”
Mä virnistän Jirkolle ja me molemmat noustaan istumaan. Koripallo eksyy mun käsiini, mä pompautan sitä kerran maassa, vaikkakin huonolla menestyksellä ja kehotan Jirkoa jatkamaan peliä yhdessä mun kanssani. Meillä tulee varmasti olemaan kesä aikaa yhdessä tutustua toisiimme paremmin ja ehkä maisemanvaihdos ei sittenkään ollut mulle niin huono vaihtoehto kuin mä aluksi luulin. Ja mitä meidän kavereihin tulee, ne pysyy ikuisesti meidän sydämissä, vaikka mä myönnänkin, että Jirkosta on ehtinyt tulla mulle lyhyessä ajassa ehkä tärkein ihminen pitkään aikaan.
