Nimi: Vastatuulia
Kirjoittaja: Mustekehrääjä
Fandom: Sherlock (BBC)
Ikäraja: S
Tyylilaji: jokin draaman pikkuserkku
Paritus: ei oikeastaan paritusta, kukin nähköön mitä tahtoo (jos tahtoo)
Vastuunvapautus: hahmoset kuuluvat Doylelle ja BBC:lle, Mustis vain lainailee omaksi ilokseen
A/N: Tää idea pomppasi mieleen joskus myöhään yöllä ja kirjoitin erinäisiä muistiinpanoja vain kirjoittaakseni seuraavana aamuna tän. Hidasta ja tuskaa oli, mutta valmista tuli. Sitten teksti jäi lojumaan ehkä viikoksi, kunnes muistin tämän olemassa olon. Ja tässä tämä sitten on kaikessa yksinkertaisuudessaan. Nauttikaa, mikäli pystytte! Ja superkiitos
eräälle, joka potkas mua perseelle ja pisti oikeasti julkaisemaan tämän.
Yhteenveto: Johnin päivä tuntuu menevän täysin pieleen.
Vastatuulia
On taas yksi niistä päivistä, jolloin kaikki tuntuu olevan Johnia vastaan. Se alkaa jo yöllä, joten John ei voi syyttää edes väärällä jalalla nousemista. Hän herää keskellä yötä
kahdesti, sillä Sherlock ei viitsi lopettaa viulunsa vinguttamista, vaikka John käy sitä pyytämässä. Uni kun on niin levoton otus, ettei se kestä minkäänlaista häiriötä. Mutta puolen tunnin kuluttua viulunsoitto alkaa uudelleen, ja silloin on lähellä, ettei John riko koko soitinta suutuspäissään.
Kun John lopulta jaksaa nousta sängystään ylös, tummat silmänaluset kielivät kurjasta kohtalosta, jonka hän oli saanut kohdata. Yöllä oli nukuttu tuskin silmäystäkään levollisesti, eikä edes viileä suihku saa Johnia virkistymään. Hän viipyy suihkussa liian kauan nuokkuessaan vähintään puolet ajasta seisaallaan ja huomaa kellon rientäneen tarpeettoman edelle saapuessaan takaisin makuuhuoneeseen. Ärsyttävä kello. John joutuu kiskomaan vaatteet ylleen vauhdilla, niin ettei edes huomaa laittaneensa eriparisukat ennen kuin Sherlock vilkaisee niitä turhan pitkään sohvalta. Sherlock ei onneksi sano mitään, kaiketi mököttää öisestä riidanpoikasesta itsekin, vaikka mistäpä John toisen ajatuksia olisi voinut seurata.
Paahtoleipä palaa punertavanruskeaksi, eikä John kykene nielemään sitä edes lempiteensä kanssa. Ulkona sataa niin lujaa, että Johnin hiukset liimautuvat kiinni päälakeen ja taksit ovat harvassa. Hyvällä säällä vapaita kulkuneuvoja kulkee Baker Streetin ohitse mukavankin tiuhaan, mutta surullinen sää on kaiketi karkottanut taksikuskienkin innon pyörähdellä oikealla suunnalla. John joutuu kävelemään kolme ja puoli minuuttia askeleet loiskien ennen kuin viimein pääsee istumaan kuivalle takapenkille.
Työpäivä ei nostata Johnin mielialaa sen korkeammalle, päinvastoin. Asiakkaat koostuvat huonokuntoisista polvistaan itkevistä vanhuksista ja ylihuolehtivaisista äideistä, joiden lapset ovat onnistuneet telomaan itsensä. John joutuu huokaisemaan normaalia pidempään asiakkaidensa välillä, eikä jono tunnu loppuvan koskaan. Lounastunnilla John ei kykene edes ottamaan osaa keskusteluun vaan murjottaa ääneti syödessään lounastaan, jonka maku ei oikein ole mitään. Sarah kysyy, onko hän kunnossa, eikä John jaksa kuin nyökätä, vaikka vastaus on kaikkea muuta kuin uskottava.
John lähtee kotiin ylitöissä venähtäneen työpäivänsä jäljiltä nuutuneena ja nukahtaa taksiin, joten kuskin on pakko herättää hänet korottamalla ääntään. John tyrkkää pari rypistynyttä seteliä toiselle ja työntyy ulos autosta. Hän toivoo, että asunto on tyhjä ja Sherlock on lähtenyt selvittämään jotain uutta tapausta, mutta luonnollisestikaan päivän lävitse kestävän kohtalonlain mukaan hänen toivetta ei kuulla tai ainakaan toteuteta.
Hoikka vartalo lojuu sohvalla, ja Sherlock on painanut sormenpäänsä yhteen kuten usein miettiessään. Ainakaan hän ei puhu, John ehtii ajatella ennen kuin huojuu keittiöön keittääkseen rauhoittavaa teetä ja vetäytyäkseen sitten päiväunille. Keittiössä vallitsee kuitenkin kaaos, jota John ei voi olla noteeraamatta. Kaiken keskellä hän huomaa villapaitansa, johon liekit ovat saaneet tehdä tuhojaan.
”Sherlock!” John huutaa siepaten tuhkan peitossa olevan vaatekappaleen pöydältä.
”Mitä tämä oikein tarkoittaa?”
”Ai, tarvitsin villaa kokeiluuni, joten lainasin”, Sherlock tokaisee vastaukseksi tyynen rennosti, vaikka John on varma, että hänen päänsä yläpuolella on kiehumishöyryä.
”Et voi vain ottaa minun villapaitaani, Sherlock!” John tiuskaisee heittäen pilatun vaatteen roskakoriin.
”Miksen?”
”Koska se ei ole oikein! Minä pidin tuosta paidasta!”
John sieppaa teekuppinsa ja harppoo yläkertaan välittämättä siitä, että kiehunut vesi loiskuu hänen varpailleen ja rappusille. Eihän Sherlock’kaan korjaa omia jälkiään, joten miksi hänen pitäisi? John istuu sänkynsä päädyssä tuijotellen sukkiaan, joista toisen kulma on nyt kastunut, hörppii kupistaan teetä ja toivoo, että saa edes hetken aikaa unta käydessään makuulle.
Kun John herää, on taivas hieman selvennyt, aurinko tirkistelee pilvipeitteen rakosista hienoisesti kuin pohtien, pitäisikö vielä sinä päivänä näyttäytyä. Väsymys ei enää jomota pääkopassa, sen sijaan vatsa nurisee nälkäisenä. Noustessaan ylös John unohtaa teekuppinsa yöpöydälle, jonka reunalle on sen laskenut ennen nukahtamistaan.
Sherlock näpyttelee tietokonettaan kiihkeästi, naputus hakkaa taustalla Johnin huomatessa, ettei jääkaapissa ole mitään muuta kuin kolme vasenta korvaa ja muutama sormi. Niistä ei ikävä kyllä ole päivälliseksi. John tokaisee, että käy kaupassa, muttei saa mitään vastausta, edes tasaisen nopeasta naputuksesta ei ole vastaukseksi. John vetää takkinsa vetoketjun ylös, koska Lontoon ilma on sateen jäljiltä puhtaan kirpeä ja tuulinen, ja tarkistaa lompakkonsa olinpaikan.
Mieliala on noussut lyhyiden uinailujen jälkeen, mutta John huomaa varsin pian jälleen tuskastuvansa, sillä ihmiset tuntuvat vilkuilevan häneen turhan usein ja tarkkaan. John ei ymmärrä, mitä ihmeellistä yksinäisessä ostoskoria kanniskelevassa miehessä on, ja yrittää keskittyä kauppalistaansa. Hän käy listansa lävitse kohta kohdalta paperin yläreunasta alareunaan välittämättä siitä, että joutuu kävelemään kaupassa edes takaisin. Saa sentään kaikki ostokset käytyä, väliäkö muutamasta ylimääräisestä askeleesta.
Maksettuaan ostoksensa itsepalvelutiskiltä John kääntyy ottaakseen muovipussinsa, mutta ne ovat poissa. John ehtii jo melkein huokaista
hienoa, tietenkin joku idiootti keksi ottaa ne, ja kääntyy etsimään syyllistä. Kovin kauaakaan ei tarvitse etsiä, sillä ostokset eivät ole vielä edes päässeet ulkoilmaan vaan löytyvät nahkahansikkain verhotuista käsistä. John tunnistaa pitkän takin ja poskipäät, joita ylös nostettu kaulus ei kuitenkaan piilota. Hetkeksi aikaa heidän katseensa kohtaavat, kunnes Sherlock kääntyy ympäri lähtien ulos. Ja vaikkei kumpikaan sano mitään sinä aikana, kun he kävelevät takaisin kotiin, on sovitteleva tyyneys palannut kuin vaivihkaa takaisin.
