Title: Ja sehän oli silkkaa sattumaa...
Author: Gentleman
Beta: Ei ole.
Genre: Draama (?)
Rating: S //zougati muokkasi ikärajan vastaamaan uusia ikärajoja
Pairing: Erittäin tulkinnanvarainen Hermione/Severus
Disclaimer: En omista hahmoja, tapahtumapaikkaa tai mitään Potter-maailman juttuja. Omistan vain oman (erikoisen) mielikuvitukseni. En saa tästä rahaa.
Summary: Hirvittävä myrsky oli saanut Hermionenkin astumaan jalallaan Sianpäähän.
A/N: Tämä on siis ihan ihka ensimmäinen fikki, jonka julkaisen täällä (tässä kohtaa saa taputtaa) ja ihmettelen sitä suuresti, että yleensäkin uskallan julkaista jotain. Tarina sijoittuu aikaan Velhosodan jälkeen. Tämä kynäily on nyt tämmönen kynäily ja toivoisin saavani edes jonkilaista palautetta (: Ja suuri kiitos ja kumarrus Sinulle, joka tämän luet!
Ja sehän oli silkkaa sattumaa...
Hirvittävä myrsky oli saanut Hermionenkin astumaan jalallaan Sianpäähän. Ei sillä, että Hermione olisi niin siisti ja fiini nainen, ettei halunnut mennä sellaiseen paikkaan kuin Sianpää. Hänen ei ollut tarkoitus ensin lähteäkään Tylyahoon, mutta Ginny halusi tavata hänet, niin Hermionen oli niin sanotusti pakko suostua. Eihän hän ollut edes päässyt Kolmeen luudanvarteen, jossa Ginny häntä jo varmasti odotteli, kun hirveä ja raju myrsky oli saanut valtansa. Olisihan Hermione juossutkin Kolmeen luudanvarteen, mutta jokin sai hänet kääntymään Sianpään suuntaan. Hermionen yllätykseksi, Sianpää oli tupaten täynnä. Kukaan ei enää viitsinyt pitää typeriä rooliasuja Sianpäässä vieraillessaan, vaan kaikki olivat aivan tavallisia velhoja ja noitia. Hermione ei kuluttanut aikaansa sen enempää tutkaillakseen ketä hän sieltä tunsi, vaan käveli tiskille.
Hermione oli ottanut hieman epäilevänä kermakalja lasinsa vastaan ja maksanut kaavun taskun pohjalle jääneillä rahoilla. Hän tosin ei tajunnut, vaikka oli pistänyt sen merkille, että Sianpää oli tosiaan aivan täynnä. Ihmiset pursuisivat pian ikkunoista ulos. Hermione oli hetken neuvoton, mutta katsottuaan hetken, hän näki ihmeen, mikä oli siinä tilanteessa varsin ihmeellinen. Yksi vapaa tuoli, ihan kuin odotti Hermionea pimeässä nurkassa. Hermione oli jo lähtenyt painelemaan lähemmäs tuolia, kunnes huomasi ettei tuoli ollut yksin. Pöydän toisella puolella oli toinen tuoli ja siinä istui mies, jota Hermione ei tunnistanut. Hän ei silti antanut periksi. Jos joku istuu tuohon tuoliin, sehän on hän eikä kukaan muu! ”Anteeksi, olisikohan tässä vapaata?”, Hermione sanaili ystävällisesti huuliltaan. Mies hätkähti, ihan kuin kukaan ei ikinä olisi puhunut hänelle. ”Toki, neiti Granger”, mies tokaisi kylmästi, katsomattakaan Hermionea. Silloin hänelle valkeni kuka mies oli. ”Professori Kalkaros?”, Hermione kysyi ällistyneenä ja istui varautuen tuoliin.
”Oletteko te – ”, Hermione ehti hengähtää suustaan, kunnes mies jo heilautti kättään hermostuneesti. ”Mitä ilmeisimmin”, professori vastasi ja jatkoi huomauttaen:
”Ja olkaa hyvä ja jättäkää tuo professorittelu, en ole opettanut teitä muutamaan vuoteen”. Hermione punehtui hieman poskistaan ja nosti katseensa nyt ensimmäistä kertaa entiseen opettajaansa. Professori Kalkaros oli lähes samannäköinen kuin ennenkin, mutta entistä kalpeampi ja riutuneempi, kuin muutamaa vuotta aikaisemmin. Muutenkin jo hontelo mies oli laihtunut kasvoista, joten juonteet erottuivat selkeästi. Mistä johtunee, sitä Hermione ei tiennyt. Miehen käsissä oli pieni lasi, joka näytti sisältävän tuliviskiä.
”Te ette ilmeisesti vieläkään uskalla juoda muuta kuin tuota kermakaljaa”, Kalkaros jatkoi hetken hiljaisuuden jälkeen.
”En minä juo. En, en mistään hinnasta. En vaikka polttaisitte jästikirjallisuuden klassikkoni kiirastulessa”, Hermione vastasi protestoivasti. Professori naurahti, se jos mikä oli Hermionesta outoa. Mutta kaiken sen outouden summassa, kun hän kerran istui juomassa kermakaljaa entisen opettajansa seurassa, ei tuo pahentanut tilannetta sen koommin.
”Te olette tapoihinne pinttynyt”, Kalkaros huomautti asian, mikä oli Hermionelle jo vallan selvä. Kalkaros nappasi pieneltä tarjottimelta toisen lasin, täytti sen tuliviskillä ja katsoi Hermioneen, kohottaen samalla hienoisesti kulmaansa.
”No, minä saan ilmeisesti sen kunnian, että tarjoan teille ensimmäisen tuliviskilasillisenne”.
