Nimi: Sanomattomin sanoin
Kirjoittaja: Kuurankukka
Ikäraja: S
Paritus: Remus/Tonks
Tyylilaji: Kevyt, muisteleva ja pohtiva angst
Vastuunvapaus: Hahmot ovat Rowlingin omaisuutta, enkä tienaa tällä mitään
A/N: Neljän tuvan- haasteeseen piti äkkiä saada teksti Tonksista, siitä onkin pitkä aika kun olen kirjoittanut hettiä (saatikka Remus/Tonksia), hahah. En yleensä kirjoita näin suoran ja puhuttelevan oloista tekstiä, mutta vaihteluhan virkistää: Remuksen ja Tonksin ongelmia oli paljon helpompi lähestyä näin. Lopussa vilahtavasta Teddystä oli ihana kirjoittaa, ja niin. Lukuiloa :3
Remus, minä rakastan susia
Ensitapaamisestamme muistan parhaiten kultaisen kuutamon omistamat silmät, kiehtovan erilaiset kaiken sen lempeydenkin keskellä. Keskellä mätänevää pimeyden velhojen ja noitien pesäkettä janosin rauhaa ja rakkautta nuoruuteni parhaimpina päivinä, halusin tutustua kaikkeen monimutkaiseen – ehkä se ratkaisisi kaikki elämän suuret mysteerit. Tahdon edelleen löytää sen saman, tutkimisen, pohtimisen ja ratkaisemisen arvoisen palasen ihmisen sisältä: sen mysteerin joka kiehtoo vielä lukuisten yhteisten vuosienkin jälkeen (joita meillä ei koskaan tule olemaan). Olit uusista tutuista kiinnostavin moneen vuoteen, ihminen sudennahat sylissään ja silti niin hillitty. Entinen keppostelijakin, kuten sain myöhemmin tietää, myös sinun nuoruusvuotesi olivat siis villit mutta turvalliset läheisten ystäviesi takia. Olit myös oppinut ilman korkeampaa koulutusta, ehkä menestys odottaisi heti kulman takana, kunhan sudet hyväksyttäisiin kasteihin, eikä käytettyihin kaapuihin tarvitsisi enää koskaan tyytyä.
Kuu paistaa lähes täytenä verhojen kapeasta raosta, ilman sen luumaista valoakin tuntisin jokaisen arven selällä ja vatsallasi. Yksi on koko selän mittainen, sen Jamesin sarvipäinen muoto raapaisi joskus sydäntalvella. Toinen, lyhyempi viilto on melkein kuin jakanut kahtia navan, sen sait jo aivan nuorena. Vieressäsi on hyvin lämmintä, mutta paksut peitot eivät saattele piilon hyökyvää yksinäisyyttä jota tunnen: en tahdo herättää sinua vaikka tiedän, ettet pahastuisi – en vain kestäisi hiljaisia, rauhallisia kysymyksiäsi. Susi ilmestyy neljän päivän päästä esiin olematta enää koskaan vapaa, aina silloin tällöin toivon sen pääsevän pois ihmisyyden kaltereiden takaa ja ottavan edes hetkeksi vallan. Mutta niin ei koskaan tule tapahtumaan, sillä sinä olet aina niin varovainen, etkä unohda mitään, et minuakaan.
Kolmen vuoden aikana olen ratkaissut ympyrät suoriksi ja vääntänyt kolmiot neliöiksi ja korjannut sen mihin sydän on riittänyt, enkä pidä siitä, mitä kaiken sen takaa löytyy. Rakastan edelleen monimutkaisuutta muodonmuutoksissa, liemissä ja loitsuissa, mutta ennen kaikkea ihmisissä. Olen silittänyt ihosi ryppyjä kymmenet kerrat, koskettamatta koskaan suden turkin takkuja. Erotan vaalean arpikudoksen eläimen karvasta, ihmissydämessäsi ei ole enää ratkaistavaa. Olet tasaisempi luonne kuin koskaan ennen, susi ei enää hallitse sinua kuten joskus ennen, enkä näe sinussa ja siinä mitään samaa. Kävimme kerran Ginnyn kanssa eläintarhassa ja jäimme katsomaan susitarhaa melkein tunnin ajaksi. Halusin oppia tuntemaan niistä sen, mitä sinussa ei enää ollut – tahdoin löytää taas sen, mihin sinussa ensimmäisenä rakastuin. Aavemaisen kutsun pienen, mutta sitkeän lauman pariin. Tavallaan se on toteutunutkin, sillä nykyään olemme kai perhe, ja lauma, vaihtunein osin vain. Melkein tunnen itseni enemmän sudeksi kuin sinä, jonka elämänhalu on koko ajan sammumaan päin: minä taas janoan itse elämää ja kaipaan vaaraa.
Remus, et sinä ole huono aviomies, enkä minä vihaa sinua. Olen vain rakastunut sinussa sellaiseen, mitä ei voi saada ja mikä ei ole edes olemassakaan. Sinä vihaat sitä mitä minä rakastan, minä vihaan sitä minä sinä rakastat – etkä ymmärtäisi, vaikka kertoisinkin siitä. Olet uupunut raato, joka ei uneksi enää mistään, olet sanonut sen itsekin. Mikä minä sitten olen?
Nymphadora, tapoin tänään armonanojan
Sota muuttaa kaikkia ihmisiä ja olentoja alkujuuria myöten, varsinkin niin pitkä ja pimeä kuin tämä: luulin joskus olevani itse sen muutoksen yläpuolella. Että olisin aina sama Remus, joka vain kiiruhtaisi turvaa kohti läheiset lähellään tullen itse viimeisimpänä perässä. Sota hämärtää kaiken, en ole pitkään aikaan tiennyt, kuka on vihollinen ja kuka liittolainen. Killankin jäsenet vakoilevat toinen toisiaan, vain Severus tuntuu pysyneen muuttumattomana – tiedän, ettei hän pidä siitä, mutten osaa istua enää kenenkään toisen vieressä täysin rauhallisena. En edes sinun, oman vaimoni kanssa: päivällä se tuntuu kaikista hankalimmalta.
Sirius ja James istuttivat meihin kaikkiin aikoinaan pienen jumalallisuuden siemenen, ja se kulki kylkiluiden alla suojaisessa rasiassaan melkein näihin päiviin asti. Olen siirtynyt muiden perässä harmaalle rintamalle, jossa mikään ei ole enää selvää tai suoraa – jäljellä on vain riisuttu totuus ihmisten julmuudesta ja ahneudesta, on tekopyhää edes kuiskata, etteivät kiltalaiset olisi koskaan syyllistyneet mihinkään sellaiseen, mistä kuolonsyöjiä tuomitaan. Joskus toivon, etten olisi edes syntynyt tähän aikaan ja paikkaan, vaan menneisyyden havinaakin kauemmas, vuosiin joita ajankääntäjä ei tavoita – siellä ei olisi mitään anteeksiannettavaa, tai pyydettävää.
En tiedä enää, mikä oma roolini koko sodassa on, aina tähän asti luulin olevani puolustaja, ehkä minussa olisi vielä rippeitä pelastajasta, minulla oli jopa pyhä tehtävä – suojella sinua, Harrya ja muita kiltalaisia. Aurorina tiedät täydellisesti, mitä tarkoitan, kuten myös uhrausten tarpeellisuuden aina silloin tällöin: Nymphadora, minä uhrasin tänään itseni. Todellisuudessa se oli pelkkää antautumista ajalle, josta oli yhä vaikeampi löytää tarvittavaa armoa. Typeryyden ja varomattomuuden hinta on valtavan kallis, pelkkää verirahaa ja hengitysteitä raastavaa katumusta, se polttelee niin pahasti, ettei ruoka maistu päiväkausiin. Muutos, jonka en halunnut koskaan tapahtuvan, on kohdannut minut tänään. Minusta on tullut tappaja.
Tässä vaiheessa sotaa taistelut joka päivä sortuvien ja taas vähän heikompina nousevien joukkojemme ja kuolonsyöjien välillä olivat harvoin yhtä avoimia tai näkyviä kuin tänään – salamurhaamisessa oli tietyissä piireissä ruvettu näkemään eräänlaista kauneutta hiljaisuutensa ja näkymättömyytensä takia. Hämärtyvänä ja ikivanhana ympärillä keinuva metsä, jossain vaiheessa luulin nähneeni auringonkin laskevan, todellisuudessa se oli vain nopeasti vapaaksi riistäytynyt tulipalo idästä. Maasto oli hankalaa, se nousi ja laski kuin hengitykseni tahdissa, sammalmattokin oli paikoin pahasti upottavaa, eikä kukaan voinut olla kompastumatta edes kerran kiviin tai kantoihin. Oli siinäkin paikka niin suurelle henkilökohtaiselle taistelulle, vain Taikaministeriössä käyty kamppailu ennen Siriuksen kuolemaa on milloinkaan ollut yhtä kaoottinen. Se oli raja valosta pimeyteen, syyttömän murha heitti minut suoraan usvanväriseen puolivälitilaan, josta ainoa suunta on enää alaspäin. Ainakin tänä yönä se tuntuu siltä.
Loitsujen tarkoitus oli tappaa, kuolonsyöjätkin tahtoivat nopean lopun päästäkseen hakemaan pois omia kuolleitaan tai vain saadakseen heidät taas luokseen. Olin ajautunut muista kiltalaisista hieman syrjään, takavasemmalla rysähti ja kirkas välähdys läheni, kunnes näin hänet, jonka kasvoja en kai koskaan tule unohtamaan. Sauvani loitsi kuin itsestään, pelottavan nopeasti ja varmasti – en minä silti suunnitellut tappavani. Kuolonsyöjät omat loitsut olivat omituisen vaisuja, hyvin helppoja torjua adrenaliinin sekoittuessa yhä syvemmälle vereen, maahan heittäytyminen ja armonanominen tuntui lähes pettymykseltä. Kunnes tapahtui jotain, mitä en haluaisi enää nähdä, kuulla enkä tuntea unissani, joiden vangiksi olen jäänyt. Pahinta kaikessa on se, ettei minusta voi koskaan tulla arvoistasi, sinä olisit armahtanut.
Isä ja äiti, olitteko te onnellisia?
Koko elämäni ajan olen saanut kuunnella sankaritarinoista, aina joskus jopa elin elämääni niiden kautta ja aina te olette päärooleissa. Harry kertoi kaiken kelmien kullalla, hopealla, pronssilla ja liian varhaisella verellä silatuista elinvuosista ja äiti, auroritoverisi kuvailivat loputonta lojaaliuttasi tai taitoasi saada ihmiset nauramaan pahoinakin päivinä. Tiedän elämästänne kaiken mahdollisen, kaikki tuttavanne ovat lisänneet oman henkilökohtaisen osansa kasvavaan kokonaisuuteen tuoden teidät luokseni. Tietäminen ei silti tarkoita tuntemista, enkä kohta kahdenkymmenen vuoden iässäkään voi sanoa, missä valhe alkaa ja totuus loppuu. Kukaan ei ole koskaan sanonut teistä pahaa sanaa, satunnaisia kateellisia ivaajia huolimatta, eikä ollut sydänystäviä keneltä varmistaa asiat. Mitä enemmän mietin, sitä onnettomammalta kohtalonne vaikuttaa: kirkkaita, lämpimiä ajanjaksojakin on täytynyt olla kaiken mädän, lahon ja kauhun laitamilla, mutta olivatko ne todellisia?
Olen kaivanut salaa teidän molempien päiväkirjat esille, ne olisi pitänyt polttaa ensimmäisenä eikä nostaa niin korkeaan asemaan, mitä ne joskus olivat. Harvoja rehellisiä arjenkuvauksia velhosodan keskellä, sillä nimellä niitä joku rahanahne jopa kauppasi eteenpäin. Isä, sinun päiväkirjasi paksujen, hyvältä tuoksuvien nahkakansien välissä juoksee vähemmän susia kuin äidin kaunokirjoitusriveillä vaikka olit susi itse – vai johtuiko se juuri siitä, et ehkä halunnut metsän kaarnaa ja myöhemmin kivuliaan liemen huurua kaltevien kirjainten väliin. Harry puhui minulle ensimmäisenä ihmissusista, jo kauan ennen kuin olin kosketusetäisyydellä Tylypahkan porteista, kuinka sinut oli heitetty sieltä pois erilaisuutesi takia katkeran koulutoverin takia. Välillä tunnut elävän vain menneisyyttä varten, muistelet lukemattomia pieniä yksityiskohtia Peteristä, Jamesista tai Siriuksesta: yksityiskohdathan saavat nopeimmin otteensa, ne ovat kai eräänlainen rakkauden esiaste. Eräässä kirjassa sanottiin niin, ja vasta viime viikkoina olen alkanut olla samaa mieltä. Kadut välillä hirvittävän raskaasti äidin naimista ja suorastaan pakenet tietoa siitä, että saat itsellesi perillisen: aivan kuin olisit laittanut alkuun jotain saastaista. Harry tuntuu tietävän asiasta jotakin, muttei puhu aiheesta mielellään, se on kai näkyvin tummista ja syvistä säröistä.
Äiti, sinun mustetahrojen, kyynelvalumien ja postikorttien sekoittamat päiväkirjan sivut kertovat niin erilaisia asioita kuin isän omat. Olet uhrannut aurorikoulutukselle paljon aikaa, se erottuu lähes aina päivittäisistä merkinnöistäsi ja kuinka rakastaisinkaan kokea saman. Juuri nyt en kuitenkaan ole edes Britanniassa, vaan vihreällä sumusaarella, Irlannissa yhden elämäni läheisimmän ihmisen kanssa, välivuosi on kohta puolessa välisssä enkä ole avannut vaadittavia oppikirjoja, en edes tiedä, mihin haen tällä kertaa. Kolea pikkuhuoneisto tuoksuu tupakalle ja merenpärskeelle, sylissäni makaavan ja viimeistä savukettaan polttavan nuorukaisen hymy on unelias – valkoinen kauluspaita on puettu huolimattomasti ja erotan hänen kapeat lantioluunsa. Yksityiskohtia, ajattelen itsekseni, aurorikoulutuskaan ei tavallaan ole mitään muuta. Se lohduttaa minua aikana, jolloin kaikki samanikäiset kaverit ovat jo jatkaneet eteenpäin pois Tylypahkasta: minä en osaa pysyä poissa koulusta vaan kuljen hänen rinnallaan tuttuja salapolkuja. Professorit tietävät sen mutteivät koskaan lavertele isoäidille, kai se on puoliksi tiedostamatonta sääliä orpolasta kohtaan.
Jos kokonaisuus on kerta kaikista tärkein (vaikka rakastunkin yksityiskohtiin yhtä uudelleen, erityisesti hänessä), miksi teidän menneisyytenne tuntuu niin kovin tärkeältä? Olen löytänyt teistä inhimillisiä piirteitä, en pelkkää sankaruutta jolla muistonne väritetään, mutta haluaisin silti tietää, olitteko todella onnellisia. Eräs ystäväni teki muutama kuukausi sitten itsemurhan, aina kaikin puolin sosiaalinen ja iloinen ihmisten edessä, nyt hänkin on poissa. Sitä kuolemaa ei kukaan aavistanut, hautajaisissa oli paljon ihmisiä ja tuhkat siroteltiin täällä Irlannissa. Minäkin haluan tuhkauksen sitten kun kuolen, ehkä se tekee minut vapaammaksi kuin teidät.
