Nimi: Katoavia muistikuvia
Kirjoittaja: Onkonälkä
Beta: Ei ole
Genre: (Osittain)angst, Romance, Drama
Paritus: Neville/Cho
Ikäraja: S
Haasteet: Sana/Kuva/Lause10 sanalla kadottaa ja Rare10
Nuorena kadotin asioita usein. Olin hajamielinen ja unohteleva.Sain ensimmäisenä kouluvuotenani mummilta muistipallon, jotta muistaisin edes jotakin, mutta unohdin unohtamani asiat ja lopulta kadotin myös koko pallon.
Aikuisiällä muistini parantui hieman, erään taitavan noitaystäväni muistinvirkistysloitsujen ansiosta. Olen hänelle yhä kiitollisuudenvelassa siitä. Toki loitsujen vaikutus ajan myötä lakkasi, ja aloin taas hajamieliseksi, mutta jotenkuten pääsin esineiden kadottamisesta yli. Eräänä päivänä kadotin silti jotakin, mitä en uskonut edes voivani.
Menin naimisiin nelisen vuotta sodan päätyttyä, niin muistaisin. Vaimoni oli niin kaunis, tummat hiukset, lähes mustat silmät, aasialaisittain vinot. Sitä, miten hänen kanssaan yhteen päädyin, en muista, mutta hänen nimensä oli Cho. Ja tapasin hänet jo koulussa. Hän tapaili joskus jotakuta ystävistäni. Seamusia ehkä?
Me olimme onnellisia. Meillä oli kaunis talo, kaunis tytär, Lisa nimeltään, nyt jo aikuinen omine lapsineen. Ada ja Ben, mikäli oikein muistan. Eivät ole käyneet kylässä viikkoihin.
Vain viikkoja sitten hän katosi, vaimoni siis. Hän oli kotona, me menimme nukkumaan ja aamulla hän oli poissa. Minä vaellan yksin talossamme, ja välillä kuulen hänen äänensä. Hän nyyhkyttää ja kertoo kaipaavansa, mutta ei näy. Olen katsonut joka paikasta. Mutta hän on poissa.
En ole lähtenyt kotoa sen jälkeen, kun hän katosi. En ole kokenut tarvetta. Minä en ole syönyt, en juonut, enkä oikeastaan edes nukkunut. Minä käytän tavaroitani normaalisti, mutta talo ei sotkeennu ja näyttää oikeastaan tavallista valoisammalta. Katoamisen jälkeen ei ole ollut edes yötä. Mutta jostain syystä se ei ihmetytä minua. Olen jo unohtanut mitä pimeys on.
Makuuhuoneen ovi käy, kuulen sen kerrosta alempaa ja tiedän rakkaani palanneen.
"Neville?" Tuttu ääni kutsuu ovenpielestä.
"Cho." Vastaan ja käännyn halaamaan vaimoani. Aika ei enää näy tämän kasvoilla, hän on kaunis.
"Kaipasin sinua niin." Sanoin vaimolleni ja ymmärsin viimein, miten hänet kadotin.
"Menemmekö?" Cho kuiskasi ja tartuin häntä kädestä. Hänen ihonsa oli pehmeä, aivan kuten muistin.
Me astelimme ulko-ovesta yhtä matkaa ja siirryimme eräänlaisesta välitilasta ikuisuuteen. Yhdessä.
