Tekijä: Haruka
Otsikko: Höyhenenkevyt, untuvanpehmeä
Paritus: Elina/ Heikki
Genre: Romance, het, fluffy, songfic
Ikäraja: S
Vastuunvapaus: Poets Of The Fall omistaa kappaleensa “Given And Denied”, jonka lyriikoita tässä tekstissä siteeraan. Kaikki muu kuuluu minulle.
Haasteet: Palapeli – haaste (ilma), ficlet300 ( 149. Harmaa), Yhtyeen tuotanto (Poets Of The Fall).
A/N: Heikkiä ja Elinaa jälleen kerran, sillä en pääse tästä parituksesta eroon millään muulla tavoin kuin kirjoittamalla. Ja viimeinen pala omalta osaltani Palapeli – haasteeseen, joka on ollut… Hmmm… Haastava, mutta todella ihana ja siksi onkin ollut ilo olla mukana kyseisessä haasteessa. Saa nähdä, saanko aikaiseksi vielä jatkaa näiden kahden tarinaa.
Ja olisi kiva kuulla kommenttia, jos luette tätä.
Iltapäivällä loppuneen sateen jälkeen illaksi nousi tuuli. Se hyväili lempeästi viilein henkäyksin ihoani vaalean fleece-puseroni läpi ja tunsin, miten käsivarsieni ihokarvat nousivat pystyyn katsellessani auringonlaskua.
”Oh, to see the sun’s eclipse on the horizon like ships sailing way away from here. Oh, just one more time, my dear”…
Poimin tien reunasta käteeni kasvunsa ohittaneen voikukan, jonka haituvat puhalsin ilmaan. Käänsin sitten katseeni Heikkiin, joka seisoi takanani painaen pääni nojaamaan hänen olkaansa, pehmeäksi kuluneeseen siniseen puseroon. Siniharmaat, vakavat silmät kohtasivat omani, tunnustelin huulillani hänen omiaan. Huokasin.
”Let me fly once again like I did way back when I would gamble and win”…
Vielä ennen Heikkiin tutustumistani minulla oli ollut siivet. Tai niin olin unelmissani monesti kuvitellut. Suuret, untuvaiset siivet, joiden väristä en ollut niin varma, oliko se valkoinen vai harmaa vai jotain siltä väliltä. Unessani olin lentänyt kauas, niin kauas, ettei minun tarvinnut kestää sitä tuskaa, joka repi sisintäni jokaisen yhden yön kestäneen suhteen jälkeen, otti palasen sydämestäni ja sai minut murtumaan kyyneliin. Heikki kuivasi ne ja sulki minut syliinsä pahalta maailmalta.
”Give me back my innocence ’cos I wish to dream again”…
Mutta Heikkiin tutustumiseni myötä jouduin luopumaan siivistäni, viattomuudestani. Luopumaan jälleen osasta sydäntäni, joka oli täynnä arpia.
”Like a leave in the wind, on the ocean of blue, like your eyes in the Twilight theater. With symphonies playing in the world without sound, we’re given and denied”…
Toisaalta minua eivät piinanneet samanlaiset painajaiset niin kuin silloin, kun en vielä ollut tuntenut Heikkiä. Hän sai ne painajaiset ajettua pois minua piinaamasta öisin, kun heräsin, otti minut kainaloonsa. Hänen rauhallinen kuorsauksensa vierelläni sai minut tuntemaan oloni turvalliseksi, vaikka minun oli ollut vielä aiemmin mahdotonta hyväksyä miesten kuorsausta, joka piti minua hereillä.
Nappasin käteeni uuden voikukan, jonka haituvien leijumista katselimme molemmat. Sitten Heikki otti minua kädestä hellästi kysyen, mitä mietin.
”Mietin sinua ja menneisyyttäni. Sitä, miksi jouduin luopumaan siivistäni.”
”Siivistä?”, Heikki ihmetteli, mutta ymmärsi hetken päästä, mitä tarkoitin.
”Niin. Unissani minulla oli siivet, joista en olisi halunnut luopua”, jatkoin.
”Mutta jos et olisi luopunut jostain, et olisi saanut minua luoksesi”, Heikki sanoi hiljaa matalalla, pehmeällä äänellään.
”En niin.” , myönsin hänelle hiljaa poimien tien varresta vielä yhden voikukan. Heikki puhalsi sen haituvat kädestäni lentoon ja painoi huulensa omilleni lämpimästi, omistavasti. Hänen suudelmansa kertoi, ettei hän päästäisi minua enää lentämään tuulen mukana karkuun.
