Nimi: Kuuletko tähdet
Kirjoittaja: Gernumbli
Ikäraja: S
Genre: fluff, romance, angst, deathfic (tässä järjestyksessä)
Paritus: Tonks/Lupin
Vastuuvapaus: Kaikki hahmot ja muut tunnistettava kuuluu Rowlingille
A/N: Löysin vanhahkon ficin, joten miksei... Tunnelmaan: You choose - Pet Shop Boys
Kuuletko tähdet
Kaukaiset autonäänet ulvoivat toisessa maailmassa. Kerrostaloasunnon seinät natisivat ja vanhat putket huokailivat. Mies siirsi katseensa katon viehättävistä kuvioista viereiseen naiseen hieman hämmentyneenä, ujosti, mutta myös jossain määrin hajamielisesti. Hän tunsi naisen kuuman ihon ja kutittavat vaaleanpunaiset hiukset kainalossaan ja huomasi tarvitsevansa viileää ilmaa.
Sytyttäessään tupakan ja nojatessaan pikkuparvekkeen suloisen kylmään rautakaiteeseen hän hyräili jotakin. Se oli vanhan Capricus-nimisen velhorockbändin kappale, jota he olivat kuunnelleet Siriuksen kanssa joskus aikoja sitten ja puhuneet syvistä asioista. Sirius ei ollut useinkaan puhunut sellaisia, itseasiassa hyvin harvoin. Hänellä oli muutenkin ollut aina varjot päällään, ja se toi syvyyttä tavallisiinkin keskusteluihin.
Oli yksi niistä hetkistä, joina Remus kaipasi Siriusta: tuollainen alakuloinen aamuyö, joina pöllön huuto soi aina mollissa.
Sisältä kuului tömähdys. Remus käveli hymyillen sisään ja suru oli särkynyt. Tonks oli pudonnut lattialle, mutta nukkui yhä peitteiden punertavat painaumat alastomalla ihollaan. Vaaleanpunainen tukka oli hattaramaista haituvaa, ja naisen ilme oli lapsenomainen. Remus nosti tämän varovasti takaisin sänkyyn ja kömpi viereen. Häntä vilutti hiukan ja hän painautui liki vaimoaan, joka oli pienuudestaan huolimatta hänen ankkurinsa, kummallisella tavalla yhtäaikaa nainen ja viaton lapsi.
Tonks nousi aikaisin, vaikka uni veti vielä puoleensa. Remus nukkui yhä otsa kurtussa nähden levotonta unta. Tonks kiskoi tältä hiukan huvittuneena sukat ja karkeat farkut jalasta ja peitteli miehen. Tämä inahti tyytyväisenä kuin koiranpentu.
Parvekkeen ovi oli auki ja aamutuuli sai verhot lepattamaan. Tonks käänsi radion päälle, napsautti kahvin valumaan ja teki muutaman leivän valmiiksi, sillä ensimmäistä kertaa aikoihin talossa oli rauhallisuutta, jopa pysähtyneisyyttä. Muuton aikoihin työkiireet, Remuksen työnhaku, kaiken maailman ihmissusisotkujen selvittely, nuoret muistot ja sängyssä maatut mustat päivät olivat vieneet aikaa. Oli tyvenen hetki, mutta Voldemortin hiillos kyti yhä.
Radio oli hiljaa ties kuinka monetta päivää. Remus käveli talossa levottomana, sai raivonpuuskia ja oli onneton. Tonksin teki mieli käskeä tämän vain lähteä, mutta hän pelkäsi miehen holtittomuutta. Hän rakasti miestä! Siksi hänellä oli oikeus vihatakin, sillä tavoin rakkaudella. He huusivat toisilleen kuolleesta Siriuksesta ja lapsuuden eroista, rahasta ja hyödyttömyydestä, nauroivat hiljaa ja samalla kyynisyydellä purkaustensa jälkeen ja nukkuivat jalat toistensa lomassa.
Aurorivirastossa ihmiset juoksivat paikasta toiseen ja mulkoilivat toisiaan. He pelkäsivät äänettömyyttä yhtä lailla kuin muutkin, sillä ainahan se oli tyyntä myrskyn edellä.
Kun valo törmäsi Remuksen silmiin eräänä hämäävän kauniina päivänä, ilmassakin oli jännitystä. Radio huusi etsintäkuulutuksia, siitä puuttui mainostus, siirappisävelet ja turhat uutiset. Tonks oli poissa, töissä kai.
Remus virnisti ensimmäistä kertaa aikoihin. Huojentuneena, koska vasta nyt järjettömyydessä oli järki. Oli tekojen aika, eikä enää - vaiko vielä - surun vuoro, ei aikaa turhaantuneelle tallustelulle samojen huonekalujen ympäri.
Sota oli julistettu, ja hän lähes juoksi junaan, jossa ihmiset käänsivät kaikilta katseensa eivätkä enää pysähtyneet.
Hän antoi hiustensa valua lapsen otsalle. Ne koskettivat pientä hiustupsua lapsen päälaella, muuttuivat punaisiksi kuin viini ja veri, kuumuus, kiintymys ja huulet, jotka hän painoi pojan poskea vasten. Pienen lämpö hohkasi Tonksin kylmiin käsiin. Se tuoksui unelta ja halauksilta.
Saat rauhallisen elämän, pieni, sinä menninkäinen, puhpalleroiseni, suklaasammakkoni, Tonks kuiskaili ja nauroi. Lapsi äännähti. Tonks otti lapsen syliinsä, painoi sen tiiviisti sydäntään vasten, kuuletko kuinka äidin sydän lyö? Hän katsoi nukkuvan pienokaisen mustia silmäripsiä, jotka laskeutuivat poskille kuin verhoina kaikelta liian suurelta ja pahalta.
Raa-raa-rakastan sinua, hän hyräili. Hän jäi tuijottelemaan kellertävän valon sävyttämiä iltaseiniä, kuunteli kelloa, syleili lasta ja ajatteli Remusta, joka unohti kellonsa yöpöydälle lähtiessään.
Sitten suojelius livahti sisään kissanluukusta, painautui hengästyneenä takkaa vasten ja soperteli. Hiukset muuttuivat siniharmaiksi. Hän sieppasi mukaansa pienen peiton lapselle, Remuksen kello, hemmetti, juoksi kadulle ja kaikkoontui.
Raa-raa-rakastan sinua...
Mies ohitti hätäiset huudot, juoksuaskeleet ja juoksevat ihmiset. Hän katsoi vain ajatuksiinsa vaipuneena tällipajua, jonka pahkaiset oksat heittelehtivät sinne tänne. Se oli kuin joku niistä entisistä opettajista, jotka joidenkin vuosien kuluttua eivät enää muistaneet ennen tuttuja kasvoja, vaan hymyilivät haaleasti ohikulkiessaan. Remus käänsi katseensa taivaalle.
Näetkö, Anturajalka, elämä menee eteenpäin. Aika on lumetta, hän kuiskasi kohti näkymätöntä tähteä. Muut niistä tuikkivat iloisesti vastaan… Ei, ne olivatkin taikoja – nyt ne törmäsivät suojaukseen, nyt – nyt – nyt tähdet lensivät – Remus kuulosteli vielä hetken sitä hiljaisuutta, joka vallitsi ennen taistelua.
Ja sitten repaleinen esirippu romahti ja huppupäiset hyökkäsivät lavalle, huusivat, tämä oli yleisömenestys… Mies kohensi ryhtiään ja puristi silmänsä nopeasti kiinni, puri hampaansa yhteen – ja juoksi vastaan.
Tähdet kohisivat korvissa ja välkkyivät silmissä. Ne lensivät lähelle kasvoja kirkkaina ja valaisivat Tonksin jähmettyneet kasvot. Ne räjähtelivät jaloissa ja veivät tunnon, ne tunkivat sydämeen ja polttivat sen riekaleet. Remus tiennyt enää, mitä näki, olivatko ne tähdet kipua vaiko värikkäitä taian säteitä vai ehkä vain sietämätöntä menetyksentunnetta.
Hän oli tuntenut kuoleman tähdet usein, joten nämä olivat oikeastaan jo aika lempeitä. Ne olivat kaukaisempia kuin aikaisemmat, tiesihän hän, että ne olivat viimeiset. Siriuksen tähdet olivat olleet polttavia ja nujertavia, äidin tähdet kylmiä ja sillä tavoin etäisen hämmentäviä, Jamesin ja Lilyn tähdet taas lämpimiä, voimattomia ja pitkäkestoisia.
Remus ei jaksanut enää analysoida. Hän ajatteli surullisesti Teddyä, poikamaisen katuvasti joitakin henkilöitä ja hiukkasen myös viimeisiä riitoja niiden ihmisten kanssa, joita hän oli eniten rakastanut. Hän käveli pää sumeana Tonksin luokse ja kosketti yhä kuumia käsiä, hattaraa joka oli tahrautunut vereen ja ruohoon... Hän suuteli lempeästi auenneita huulia ja sulki viimeisetkin äänet päästään, nousi ja hyökkäsi sudennopeasti mustakaapuisen miehen kimppun.
Vihreä valo osui rintaan tai otsaan, tai ehkä se meni suoraan läpi. Hetkessä mies tunsi ruohikon kosteuden, joka tuli hänen vaatteidensa lävitse. Se kylmäsi, mutta itse Kuolema oli lämmin. Se pudisteli värit pois nostaessaan Remuksen painottomuuteen, poisti ruohon ja hien ja linnasta tulleen pölyn hajun. Se poisti tunnottomuuden ja toi pehmeyden tilalle.
Viimeisenä, kun kaikki oli jo valotonta, eikä mikään noista aisteista toiminut, Remus kuuli yhä tähdet ja niiden riemukkaan pauhun.
