Kirjoittaja: Pähkinäinen
Beta: Saa lukea toisella kertaa. Eli betaamaton.
Fandom: BBC!Merlin
Genre(t): Angstahtava(?) drama
Ikäraja: S (maininta tappamisesta)
Päähenkilöt: Arthur, Merlin
Summary: Merlin on muuttunut, mikä hämmentää Arthuria.
Tästä tuskin saa paljoakaan irti, jos ei ole katsonut sarjaa loppuun (tai ainakin myöhemmille kausille). Tavallaan tämä saattaa spoilatakin.Vastuunvapaus: Sarja kuuluu tekijöilleen. En omista hahmoja, taustalla olevaa tarinaa enkä mitään muuta tästä kuin oman pohdintani/tulkintani.
A/N: Kirjoitin tämän, kun olin katsonut Merlinin loppuun. Jatkoin nimittäin sarjan katsomista, koska kaipasin sentyyppistä kevyttä huumoria, jollaista se oli aiemmin tarjonnut, mutta viimeisimmät kaudet eivät ihan täyttäneet tätä tarvetta. :S En voinut olla ihmettelemättä, miten sarja yhtäkkiä muuttui niin paljon synkemmäksi - ja samoin Merlin, enkä voinut olla huomaamatta, miten Arthur edelleen puhui tälle samalla tavalla kuin ennen ja ihmetteli sitten, kun vastaanotto olikin erilainen, eikä tuntunut millään osaavan sopeutua "uuteen Merliniin". Purin sitten ajatuksia tällä tavalla, ja kun nyt myöhemmin lukaisin tämän läpi, ajattelin että ei tämä niin kamala ole (vaikka tässä olisi hiomista paljonkin jos motivaatio riittäisi), ja päätin julkaista tämän, vaikka en ollut uskonut koskaan enää julkaisevani mitään Finissä (saati sitten Merliniä). : D Kaipa sitä saa vielä jotain aikaiseksi, vaikka jonkinlainen pysyvä blokki/kuiva kausi on kestänyt jo parikin vuotta... Lyhykäinen on, mutta niinhän ne aina.
Aikuistunut
Kuninkaalliseksi Arthur oli aina ollut siitä erikoinen, ettei pitänyt itseään rahvasta arvokkaampana – hän ei ollut koskaan sisäistänyt ajatusta, että aateliset olisivat jotenkin enemmän ihmisiä kuin muut. Hän teki eron itsensä ja alamaistensa, palvelijoidensa ja ritariensa välille, mutta vain, koska sitä häneltä odotettiin. Jos hän olisi oikeasti vaatinut palvelijaltaan tiettyä kunnioitusta ja käyttäytymistä kuten isänsä, ei Merlin olisi kestänyt palatsissa päivääkään.
Tietenkin hän saattoi selittää asiaa normaalien palvelijoiden pitkäveteisyydellä, ja oli totta, että Merlinin kanssa kinatessa ja seikkaillessa oli aina paljon hauskempaa kuin vaikkapa Georgen, jonka epäluonnollinen, mukisematon alistuvaisuus tuntui Arthurista kiusalliselta varsinkin, koska hän oli tottunut piikittelyyn ja töistä luistamiseen kyseenalaistamattomuuden ja täsmällisyyden sijaan. Arthurin oli kuitenkin pakko myöntää itselleen, ettei hän ollut voinut olla kiintymättä Merliniin niin pitkän ajan ja kaikkien yhteisten kokemusten saatossa. Toisen oppi tuntemaan. Siltä ei varmasti aina vaikuttanut, mutta Arthur kiinnitti väkisinkin huomiota Merlinin mielenliikkeisiin ja tajusi kyllä, kun poika oli poikkeuksellisella tuulella. Hän ei useinkaan sanonut mitään. Se ei vain... kuulunut asiaan.
Arthur oli kovin tottunut aina hyväntuuliseen, hölmöön Merliniin, joka pakoili työtä ja vastuuta minkä kerkesi. Jossain vaiheessa hänen oli kuitenkin pakko huomata, ettei se Merlin enää seisonut hänen vierellään.
Jotain oli tapahtunut. Korvasta korvaan yltävä virne haipui, naiivi auttamishalu muuttui laskelmoinniksi. Vanha Merlin ei olisi koskaan suuttunut Arthurille siitä, ettei tämä ollut tappanut Mordredia. Vanha Merlin oli kyllä inttänyt vastaan, mutta ei niin hämmentävällä tavalla, toistellen Arthurin tietämättömyyttä palvelijansa piilevistä kyvyistä, sävy vaatien lisää arvostusta ilman entistä leikkisyyttä. Merlinistä oli tullut... synkkä.
Edelleen oli hetkiä, jotka saivat Arthurin unohtamaan, millaiseksi mieheksi palvelijapoika oli kasvanut. Kun hän näki tutun, typerän virneen valaisevan ystävänsä – kyllä, ystävänsä, ei vain palvelijansa – kasvot, hänestä tuntui, että Merlinissä asui vielä iloa huolimatta siitä, miten paljon ankarammaksi tämä oli muuttunut. Mutta Merlinistä ei ollut tullut ainoastaan synkkä vaan myös paljon hämmentävämpi. Arthurista tuntui, kuin hän ei enää oikeasti tuntisi Merliniä, vaikka hän uskottelikin itselleen toisin.
Tavallaan hänestä tuntui, ettei hän halunnut tietää, kuka Merlin oikeasti oli. Mistä se viisaus, joka satunnaisesti löysi tiensä pintaan, tuli, ja miksi hän yhä useammin löysi palvelijan tuijottamasta kuningastaan näyttäen siltä, kuin olisi kantanut kaikkea mahdollista vastuuta harteillaan.
Toisinaan Arthur kaipasi vanhaa Merliniä.
