Vuosi ilman sinua, K11, George Weasley, 13/13 - Valmis 13.3.2017

[Dokumentti]

Ficin nimi - Vuosi ilman sinua
Kirjoittaja - Dokumentti
Beta - SparklingAngel
Ikäraja - K11
Genre - Angstia ainakin
Hahmot - George Weasley, vähän George/Angelina
Vastuuvapaus - Rowlingille kaikki kunnia kaikesta tunnistettavasta, en saa tästä korvausta.
Summary - ”Helpottaako se koskaan?”

A/N - Otsikko saatu Otsikko etsii tarinaa-haasteesta. Kerää kaikki hahmot haasteeseen kerään George Weasleyn.
Tämä on tosiaan 13-osainen raapalesarja, melkein kaikki rapsut on valmiina, joten toivottavasti julkaisu tahti on nopea. Kommentteja olisi ihana saada, nyt ollaan taas mulle uusilla vesillä.



Vuosi ilman sinua

1.
Toukokuu 1998

George tuijotti lautakattoa, jonka aika oli saanut kellastumaan. Etäisesti hän kuuli äitinsä sanat päivällisestä, mutta ei kääntänyt katsettaan. Charlien huoneen katon laudoissa oli enemmän tummia oksan kohtia kuin hänen ja Fre –.

George sulki silmänsä ja nielaisi. Kyyneleitä ei tullut, hän oli kuluttanut ne loppuun jo kaksi viikkoa sitten. Kipu rinnassa ei ollut hävinnyt. Kaikki muut aistit olivat turtuneet, hän ei tuntenut enää edes nälkää. 
Lämmin kosketus käsivarressa sai Georgen avaamaan silmänsä.

”Tule syömään. Äiti on huolissaan. Edes vähän?”, Bill puhui matalalla äänellä.

Miehen silmissä kimmelsi pidätellyt kyyneleet, kuten jokaisella perheenjäsenellä heidän katsoessaan häntä. Joka kerta möykky rinnassa pisti ikävästi.


2.
Kesäkuu 1998

Joka kerta, kun Harry vieraili George tiesi, että hänen olisi pitänyt sanoa ettei syyttänyt tätä. Hän ei vain pystynyt, hän olisi joutunut myöntämään ettei asiaa voinut enää muuttaa. Harry vain näytti niin syylliseltä ja vältteli Georgen katsetta. Hänen hengityksensäkin lähes salpaantui, kun näki Harryn kyyneleiset silmät katseiden kohdatessa. George ei sanonut mitään, hän ei muistanut koska viimeksi oli puhunut ja kenelle.

Hautajaisissa hän oli mutissut kiitoksen muutamille itkeville osanottajille, hän ei ollut itkenyt.

Harry oli itkenyt ja pyytänyt anteeksi, George ei ollut vastannut kuin halaukseen. Hän oli katsonut kuinka Harry oli siirtynyt lohduttamaan Ginnya ja katunut ettei ollut saanut sanotuksi. 


3.
Heinäkuu 1998

Kesän kuumimpana päivänä Ron pyysi Georgea pelaamaan huispausta takapihalle. George pudisti päätään. Ei, hän ei osaisi pelata yksin.

George katseli Charlien huoneen ikkunan läpi pelaavia sisaruksiaan. Bill, Charlie ja Ginny yrittivät saada kaatoa Ronin ohi salkoon. Charlie oli loihtinut sen heille jo vuosia sitten, he olivat jokaisen loman käyttäneet suurimmaksi osaksi huispauksen harjoitteluun. He ja Ginny sekä Ron.

He, heitä ei vain enää ollut. George vetäytyi ikkunasta sängylle ja keskittyi nyt katselemaan jo niin tutuksi tullutta kattoa. Juuri sängyn päädyn yläpuolella oli kaksi oksan kohtaa, aivan vierekkäin ja lähes saman muotoisia.

Kuin kaksoset.

George nousi istumaan siirtäen tyynyn toiseen päätyyn.

[Dokumentti]

A/N - Pari raapaletta lisää! 


4.
Elokuu 1998

Charlie oli hoitanut kesän ajan pilapuotia. Georgen mielestä nauru oli kuollut, hän ei tiennyt tahtoiko enää omistaa puotia.

”Hän tahtoisi sinun jatkavan”, äiti oli sanonut kyynelsilmin.

Mistä sen tietää mitä hän tahtoi, kun ei ollut sitä sanomassa.

Pilapuoti oli kuten ennenkin, mutta kaikki oli kuitenkin muuttunut. Jokainen hylly toi mukanaan muiston, kaiun naurusta ja ilosta. Georgea ei naurattanut, hän oli nauranut viimeksi toukokuussa, ennen Naurun kuolemaa. Hän kompuroi takahuoneeseen, kun puodin ilma tuntui loppuvan. Itku saapui kysymättä, kyyneleet eivät olleetkaan loppuneet.
George oli vältellyt heidän huonettaan kotikolossa, pilapuoti kuristi rintaa yhtä pahasti.

Muistot vyöryivät päälle välähdyksinä, joita ei voinut pysäyttää.


5.
Syyskuu 1998

Ginny katsoi Georgea surullisesti lähdön hetkellä.

”Minä kirjoitan sinulle”, tyttö lupasi ja halasi häntä lujasti.

George tiesi, ettei Ginny olisi tahtonut palata sinne missä kaikki tapahtui. Linna oli vielä keskeneräinen, kuten velhomaailmakin.

Hän sulki siskonsa halaukseen, haistoi tutun kukkaistuoksun. Hän muisti kuinka he olivat vannoneet tytön ollessa parivuotias suojelevansa tätä aina, kaikella sillä viisivuotiaiden uhmalla mikä heillä oli.
Nyt tyttö lähtisi yksin, ensi kertaa kukaan veljistä ei ollut suojelemassa.

”Fred suojelee sinua”

George sanoi nimen ääneen ensimmäistä kertaa toukokuun jälkeen. Ginny henkäisi terävästi ja puristi kovempaa.
George sulki silmänsä, he rutistivat toisiaan kotikolon terassilla kunnes Ginnyn oli pakko lähteä. 

[Tomsessed]

Kommenttikampanjasta terkkuja!

Mun on myönnettävä, että oon vilkuillu tätä useemman kerran jo aiemmin, en oo vaan saanu aikaan mitään. Onneks tilanne korjaantuu nyt! En oo myöskään kommentoinu tai lukenu Pottereita puolikkaaseen ikuisuuteen, joten tää oli myös hyvää muistinvirkistystä, vaikkei varsinaisesti sijoitu kirjoihin.

Tunnelma näissä on tosi kirvelevä ja surullinen, mutta samalla välittävä. Rapsuissa on niin vähän sanoja käytettävissä, että saa kattoa tarkkaan, mihin ne vähät käyttää. Näin lyhyissä pätkissä oot onnistunu siinä loistavasti, isot propsit siitä.

Miehen silmissä kimmelsi pidätellyt kyyneleet, kuten jokaisella perheenjäsenellä heidän katsoessaan häntä. Joka kerta möykky rinnassa pisti ikävästi.

Tää on erittäin hyvä esimerkki. Sellasta tavallaan hienovaraista kuvausta, mikä kuitenki kertoo ihan tarpeeksi ja jättää myös lukijalle varaa täydentää.

Mun on vähän vaikee arvioida tätä, kun tästä on viel yli puolet jäljellä, enkä voi lukijana tietää, miten tässä loppujen lopuks käy. On lopputulos sit kuitenki mikä hyvänsä, voit jo onnitella itseäs onnistuneesta rapsusarjasta.

Hän sulki siskonsa halaukseen, haistoi tutun kukkaistuoksun. Hän muisti kuinka he olivat vannoneet tytön ollessa pari vuotias suojelevansa tätä aina, kaikella sillä viisivuotiaiden uhmalla mikä heillä oli.
Nyt tyttö lähtisi yksin, ensi kertaa kukaan veljistä ei ollut suojelemassa.

Pikkunen typo oli eksyny tonne, mutta en mä sitä ainoastaan sen takia lainannut. Tää on varmaan paras osa koko tästä sarjasta tähän mennessä. On helppo kuvitella pienet kaksoset vannomaan tollasta, ja tässä tulee hienosti esiin myös Weasleyn perheen tiiviys. Kaunista <3.

Innolla odotan, miten tää vielä jatkuu. :}

[Dokumentti]

Tomsessed - Oi kiitos, että mielestäsi oon onnistunut käyttämään sanamäärä hyvin! Välillä on kyllä ollut ongelmia saada kaikki tuohon sataan sanaan ja viimeisestä tulikin jo 150 sanainen, kun kaikki ei mahtunut enää sataseen.
Korjaan tuon typon pois, kiitos kun huomasit. Tuon toisen lainaamasi kohdan näin itse lähes silmieni edessä, uhma isot viisivuotiaat kaksoset vannomassa suojaavansa siskoaan. <3
Jatkoa tulee nyt kolmen rapsun verran, kiitos paljon kommenteistasi!<

A/N - Nyt tulis neljä raapaletta lisää, sitten vielä puuttuisi neljä ja tää olisi päätöksessään.


6.
Lokakuu 1998

Lokakuussa George nauroi.

Ron ilmiintyi suoraan portin ulkopuolella olevaan kuralammikkoon, liukastui ja päätyi kasvoilleen mutaan George istui pihakeinussa ja naurahti veljensä hölmistyneelle ilmeelle tämän pärskiessä mutaa suustaan. Naurahdus kuulosti oudolta ja vieraalta, tuntui kuin hän olisi unohtanut miten nauraa. Se oli pieni naurahdus, mutta Ron näytti tyytyväiseltä toivuttuaan hämmennyksestä.

Arka hymy huulillaan hän istui keinun toiselle laidalle.

”Mitä olet tehnyt tänään?”

Sillä kertaa George kertoi, yleensä hän oli vain kohauttanut hartioitaan.

”Käydäänkö kermakaljalla?” Ronin ääni oli toiveikas.

George kohautti hartioitaan, laskien katseensa teemukiin kädessään.
Ei tänään, hän ei olisi vielä valmis. Hän ei ollut valmis kohtaamaan mitään talon ulkopuolella yksin.


7.
Marraskuu 1998

Naurava Fred oli kauneinta mitä George oli nähnyt. Hän istui Frediä vastapäätä suuressa salissa ja katsoi tämän hauskuuttavan Angelinaa nauraen. Tytön kikattaessa Fred väläytti leveimmän hymynsä Georgelle. Hän hymyili takaisin. Siipien kahahdukset saivat Georgen nostamaan katseensa veljestään ja samalla vihreä valo välähti.

George heräsi omaan huutoonsa.

Hän näki äidin pelästyneet kasvot sumeana yläpuolellaan, kyyneleet valuivat molempien poskilla. Äiti sulki hänet syleilyynsä. He istuivat pitkään hiljaa molempien itkiessä. George valui makaamaan lohdulliseen syliin, tämän silittäessä punaisia hiuksia.

”Helpottaako se koskaan?”

Äiti ei vastannut, silitti poskea ja puristi poikansa olkaa. Syli tuntui tyhjältä yksin, he olivat lapsuudessaan nukahtaneen usein käpertyneinä äitinsä syliin.


8.
Joulukuu 1998

Joulu oli ilottomampi kuin koskaan. Isä yritti hymyillä, pitää keskustelua yllä. Tyhjä paikka Georgen vieressä tuntui kuitenkin olevan musta aukko joka imi kaiken joulumielen. Ruoka ei maistunut yhtä herkulliselta, vaan tuntui kuivalta suussa. George nousi ensimmäisenä kykenemättömänä istumaan enää Tyhjyyden vieressä.

Äidin neulomia villapaitoja oli tänä vuonna yksi liian vähän, Georgen paidassa ei ollut kirjainta. Yksivärinen harmaa paita tuntui kuristavalta päällä. Lahjojen jako tuntui väärältä, Naurun kuoltua lahjomiseen ei ollut aihetta.

”Hyvää joulua Harry. Se ei ollut sinun vikasi.”

Kyyneleet näkyivät toisen silmissä, mutta George sai vihdoin sanottua sen. George hymyili ilottomasti ja ojensi pienen paketin miehelle taputtaen tämän olkaa.


9.
Tammikuu 1999

Tammikuun lopulla George ymmärsi, että muiden elämä hänen ympärillään jatkui. Hän tajusi Ronin ja Harryn työskentelevän auroreina, Billin jatkaneen jälleen Irvetassa. Lee oli vieraillut ja kertonut työskentelevänsä Vuotavassa noidankattilassa.

George päätti jatkavansa pikku hiljaa puodilla. Charlie ikävöi Romaniaan. Ei mies sitä ääneen sanonut, mutta astuttuaan hieman ulos kuplastaan George oli huomannut. Hän tiesi veljensä lähtevän, kunhan tietäisi hänen pärjäävän.

Puodilla olo kirpaisi, muttei tukahduttanut kuten ennen. Jotkin muistoista tuntuivat vain pienenä kaipauksena viiltävän kivun sijaan. Hän jaksoi jo hymyillä hieman ilotonta hymyä asiakkaille ja Charlien katse ei seurannut häntä ihan koko ajan.

Suru ei ollut poistunut, muuttanut vain hieman muotoaan.

[Fairy tale]

Nämä ovat koskettavia. Marraskuu 1998 taisi kolahtaa minuun kaikkein eniten.
Tuntuu varmasti todella tyhjältä kun kaksonen, veli ja ystävä ja kaiken yhteisen
naurun ja huumorin aikaansaanut ihminen on poissa.
Kiitos.

[Dokumentti]

Fairy tale - Kiitos paljon kommenteistasi! Mä muistan aina kuinka pahalta tuntui lukea Fredin kuolema ja kuvitella miltä Georgesta tuntui, nyyh.

A/N - Viimeiset raapaleet tulevat nyt tässä! Yksi näistä häiritsee mua kovasti, eikä ole niin onnistunut kuin olisin halunnut, mutta toivottavasti muut korvaavat sen puutteet. Tätä oli kiva kirjoittaa, vaikka pahalta tuntui Georgen puolesta! Kommentteja olisi taas ihana saada, varsinkin kun tämä on saanut viimeisetkin osansa. <3



10.
Helmikuu 1999

Ovi narisi ja pöly kutitti nenään. Kukaan ei ollut koskenut mihinkään, äiti ei ollut edes siivonnut.

”Tahdotko minun tulevan?”

Charlien katse oli huolestunut. George pudisti päätään, hän tahtoi tehdä tämän yksin. Hän astui sisään vetäen henkeä.
 
Huoneen vasemman puoleinen sänky oli petaamaton kuin joku olisi juuri herännyt siitä. He olivat viettäneet yön täällä, ennen taistelua. Huoneessa oli niin paljon muistoja, enemmän kuin Viistokujan huoneistossa pilapuodin yläkerrassa, johon George ei ollut vielä kyennyt menemään.

Huispausjulisteet liikkuivat seinillä, lattialla lojui keskeneräisiä tuotteita ja väsynyt suklaasammakko hypähti pakkauksestaan, Georgen käden viistäessä yöpöydältä pintaa tiputtaen rasian. Hän istui sängylle ja antoi kyynelten virrata jälleen.


11.
Maaliskuu 1999

Tuliviski turrutti. Se lämmitti sisältä ja puudutti tarpeeksi. George oli muodostunut vakioasiakkaaksi. Tuliviski helpotti nukahtamista, hukuttaen piinaavat unet, jotka vainoavat heti silmien sulkeutuessa.

Angelina istui Georgen viereen surullisesti hymyillen. Surullinen hymy tuntui olevan nykyisin muodissa Georgen lähettyvillä. Tarjoilija toi uuden lasillisen pyytämättä.

”Sinäkin ikävöit häntä.”

Se oli toteamus, mutta Angelina nyökkäsi vastaukseksi. George tutki tyttöä, tulinen luonne, Fred oli sanonut virnistäen.
Hiljaisuus ei ollut kiusallista, se oli lohdullista. Yhteisymmärrys heidän välillään toi turvaa. Hiljaa kuin muistolle juoden he istuivat tunteja tiskillä, molemmat muistoissaan. Tuskaiset irvistykset vaihtuivat kyyneliin, kyyneleet muistojen tuomiin haikeisiin hymyihin.

Haikeat hymyt vaihtuivat itkuisiin suudelmiin, turrutukseen, lohdutukseen, helpotukseen.


12.
Huhtikuu 1999

George tunsi syyllisyyttä, jos nauroi. Nauru ei enää ollut iloista tai huoletonta, mutta naurua se oli.
Jokainen kerta se katkesi lyhyeen ja sydäntä pisti, naurun kaiku puuttui. Yksinäinen nauru kuulosti kolkolta.

”Hän tahtoisi sinun nauravan.”

Mistä sen tiesi mitä hän tahtoi, kun ei ollut sitä sanomassa. George mietti sitä usein. Angelina hymyili surullisesti hänen kysyessään. Ei sitä voinut tietää, mutta hän tahtoisi sinun parastasi kaikki sanoivat.

Miten mikään voisi enää mennä hänen parhaakseen, kun puolikas hänestä puuttui.

Vuosi sitten kaikki oli synkkää ja pelko oli ollut alituisesti läsnä. Georgelle kaikki oli yhä synkkää ja pimeää. Pelko oli poissa, jäljellä turtumus.


13.
Toukokuu 1999

Hautausmaa kylpi auringossa, linnut lauloivat iloisesti sitä reunustavissa puissa. Georgen mielestä se oli ironista, rankkasade ja ukkosmyrsky olisivat sopineet hänen mielialaansa paremmin.

Hän oli tullut haudalle jo ennen auringonnousua, saamatta nukuttua silmäystäkään. Siitä oli nyt päivälleen vuosi, kun Fred oli kuollut. Hauta näytti edelleen tuoreelta, multakumpu oli kuin vasta myllätty. Muutamia kukkaseppeleitä oli aseteltu kiveä vasten.

”Arvelimmekin löytävämme sinut täältä.”

George oli painanut päänsä polvien ympäri kiedottuihin käsivarsiin ja kohotti katseensa kuullessaan Charlien rauhallisen äänen.
Koko Weasleyn jäljellä oleva perhe tuli miehen takana. Äidin kasvot kiiltelivät kyyneleistä, muiden näyttäessä synkiltä.

Charlie istui risti-istuntaan Georgen viereen, aivan haudan reunalle laskien kätensä hänen polvelleen.
Äiti kumartui ottamaan Georgen halaukseen, pudottaen kyyneleitä tämän hartialle. Hän puristi äitinsä paidan selkämystä ja antoi omien kyyneleidensä valua. Ron laski kätensä hänen olalleen, käsi tärisi hiukan. Loput Weasleyt muodostivat tiiviin rykelmän heidän takanaan.

Hiljaisuudessa he istuivat haudalla kunnes hautakiven sanat hävisivät illan pimeyteen.


FRED WEASLEY
1.4.1978 – 2.5.1998

[maigaro]

Voi George-parka Näistä kaikista pätkistä välittyy Georgen suru ja kaipaus. Onneksi hänellä on välittävä perhe, joka huolehtii hänen jaksamisestaan ja auttaa pilapuodin kanssa. George saa surra rauhassa ja vuoden aikana hän kokee pieniä/suuria edistysaskelia, kuten Fredin nimen mainitseminen ja heidän yhteiseen huoneeseen meneminen.

Nämä oli kyllä kauniisti kirjoitettuja pätkiä ja itselleniki meinasi tulla tippa linssiin

[Virhrearvio]

Todella kauniita ja koskettavia raapaleita.
En oikein tiedä, mitä sanoisin. Olet saanut hienosti vangittua  Georgen surun ja ikävän takertumatta liikaa mihinkään. Kun luin raapaleita, mulla oli koko ajan tunne, että luen jotain hentoa ja haurasta. Tunnelma oli niin käsinkosketeltavissa (mielikuva, että kääntäisin kirjan sivuja _erittäin_ varovasti, on hyvin osuva).
Liikutuin, kiitos.

[Dokumentti]

maigaro - Itse olen aina ollut kovin surullinen Fredin kuolemasta ja siitä, että George jäi yksin. Kuten tässäkin näkyy, niin uskon perheen olleen paljon apuna surutyössä, vaikka tietysti surevat myös itse. Georgelle se vain oli vaikeinta. Hieman edistymistä tuli tosiaan vuodessa, vaikka tuskin koskaan George pääsee menetyksestä yli.
Kiitos paljon kommentista!<3

Virhearvio - Tuntuu hyvältä, että tekstini on liikuttanut ja saanut tunteita aikaan. Hauras oli yksi munkin fiiliksistäni näitä kirjoittaessa, kiva että se välittyy näistä.
Kiitos paljon kommenteistasi!<3

[Tomsessed]

Jos mä nyt vihdoin saisin kommenttia tännekin. Sait tän valmiiks, woohoo, onnea!

Nämä loputkaan ei kyllä pettänyt. Tuossa edellisessä kommentissahan mainitsin tunnelmasta, ja se pysyi loppuun asti samanlaisena. Tietysti se vähän muuttui Georgen päästessä hieman yli surustaan, mutta mun pointti on se, että olet onnistunut sanavalinnoissa hienosti ja sitä kautta vähäiset sanat eivät ole menneet hukkaan mihinkään turhanpäiväiseen lätinään. :}

”Hyvää joulua Harry. Se ei ollut sinun vikasi”

Pisteen olet tuolta unohtanut. :} Mutta lainasin tämän myös siksi, että nyt kuuluu helpotus pitkälle! Ihanaa, että George sai sen sanottua, ja ihanaa, että hän pystyy pieni askel kerrallaan jatkamaan eteenpäin, vaikka tuska veljestä tuskin koskaan kokonaan häipyy. Ja tuo rapsu numero 9 kuvaakin sitä hienosti. Pikkuhiljaa, pala palalta.

Musta on kiva lisä, että George löytää lohtua Angelinasta. Vaikka tää rapsusarja ei periaatteessa saanut mitään onnellista loppua, niin ei se täysin päinvastainenkaan ole. Oikeastaan se kuvaa tosi hyvin Georgea Fredin kuoleman jälkeen, kuten jo tuolla aiemmin mainitsinkin: askel askeleelta eteenpäin, vaikkei suru häivy kokonaan. Nyt, kun tarkastelee kokonaisuutta, voi vaan nostaa hattua. Sulla on kiva tyyli, tää ei ollut yhtään liian pitkä tai lyhyt ja olet rakentanut hienon tarinan. Kiitos tästä. :}

[Dokumentti]

Tomsessed - Kamala, kun oon unohtanut vastailla kommentteihin! Ihanaa, kun tulit vielä kommentoimaan tätä valmiiksi saatuanikin. Sanavalinnat tuottivat välillä tuskaa, rapsuja on välillä niin vaikea kirjoitta, kun sanamäärä on rajallinen ja tarkka. Kiva siis kuulla, että olen niissä onnistunut.
Muokkasin pisteen tuonne, mistä oli unohtunut, kiitos kun bongasit!
George tosiaan etenee hitaasti, mutta ei kai muuta voi olettaa, kun niin iso pala elämästä on kadonnut, toinen puolisko. Lopetus ei tosiaan ole onnellinen, mutta ehkä antaa pientä toivoa siitä kuinka George pystyy elämään asian kanssa. Oi, kiitos kehuista, olen otettu!
Kiitos kommentistasi! Ilahdutti jo silloin ja uudestaan nyt, kun muistin vastailla!<3

[Fredu]

Kommenttikampanjasta hellurei!

Nappasin tämän sun listauksesta, koska yksinään jo ficin nimi ja aihe raastoivat sydäntä, enkä pelkää itkeä silmiäni puhki tai altistaa kärsinyttä sydänparkaani tuskalle, jota tämä eittämättä aiheuttaisi. (Plus tykkään kirjoittaa fiilistelykommentteja!) Niin kuin aiheuttikin. Georgen suru oli käsin kosketeltavaa ja juuri tapahtuneen jälkeen jopa invalidisoivaa. Harva meistä pystyy edes etäisesti pääsemään lähelle sitä tuskaa, mitä kaksosensa menettänyt ihminen kokee. Se konkretisoitui heti ensimmäisen raapaleen kohdassa, jossa George vertasi Charlien huoneen kattoa hänen ja Fredin huoneen kattoon. George on niin tottunut olemaan osa kahden ihmisen pakettia, että on vaikeaa pudottaa se toinen siitä pois. Eikä sitä halua, koska se tarkoittaisi toisen kuoleman hyväksymistä.

--Edes vähän?”, Bill puhui--

Pilkkua ei tule silloin, kun repliikin päättää huuto- tai kysymysmerkki.

Kuvasit hienosti sitä, miten yksin jokainen perheenjäsen surun kanssa jäi. Tavallaan kaikilla oli toisensa, mutta niistä puhuminen oli hankalaa. Georgen eristäytyneisyys on todella realistista, koska aikaisemmin hän on tehnyt ihan kaiken yhdessä Fredin kanssa. Ei mitään yksin, aina kaikki yhdessä. George oli varmasti tottunut siihen, että vieressä oli koko ajan toinen joka tekee tavallaan puolet asioista. Niin kuin vaikka huispauksessa! Ajatus yksin pelaamisesta on varmasti pelottava, vaikka se tuleekin esille hienoisena katkeruutena. Kuten myös pilapuodissa käyminen ja sen ajatteleminen. Suru ja ikävä saa katkeruuden sävytteitä, mutta ei kuitenkaan liikaa että se myrkyttäisi tekstin ja muuttaisi sen raskaaksi.

Vitosraapale sai ehkä pahiten kyyneleet pintaan. Se, miten surun läpi tulee kuitenkin se suojelevuus. Se, miten toista lohduttaakseen saa viimeinkin sanottua nimen, jonka sanomista on vältellyt. Ginnyn ja Georgen jäähyväisten hetki on kaunis, haikea, mutta silti suuri harppaus eteenpäin surutyössä. Tietynlainen turtumus on alkaa hävitä ja paljon viiltävämpi kipu astuu tilalle, kun on pakko seurata elämän jatkumista. Tulee joulu, perheen yhteinen tärkeä juhla, jonka kuuluisi olla iloinen ja onnellinen, mutta siinä on jotain vääristynyttä. Silti elämä jatkuu ja mennään eteenpäin, kunnes pärjäämättömyyden pelkoon alkaa turtua. Todella hyvin kirjoitettua, kuin elävää elämää.

Raapaleissa näkyy selkeästi se prosessi, minkä läheisensä menettänyt käy läpi, kuitenkaan liikaa painottamatta jokaista vaihetta. Georgen elämää käydään läpi hyvin todentuntuisella tavalla. Tykkäsin tästä, vaikka paikoitellen mua vähän itkettikin. :'D Kiitoksia tästä lukukokemuksesta!

[Vendela]

Uh mitä rapsuja! Kylläpä näissä oli tunnetta ja fiilistä.

Otsikko oli se mikä kiinnitti huomioni ja halusin kurkata mitä nämä ovat ja hienojahan nämä olivat. Pidin siitä, miten olit jaotellut tarinan kuukausien mukaan ja nämä pienet pätkät kertoivat riittävästi. Olen usein miettinyt, että kuinka George pärjää ilman Frediä ja tämä oli hieno vastaus asiaan.

Tässä tuli myös ihanasti esiin Weasleyn perheen sisäinen voima ja se kuinka he tukevat toisiaan. Charlie luopui hetkeksi jostain hänelle tärkeästä ja muutenkin koko perhe oli Georgen tukena. Pidin myös siitä, kun tuolla oli muutaman kerran maininta naurusta, sillä sitä Fred oli <3

Kiitos tästä,
Vendela

[Hazyel]

Kommenttivaihdosta moi! Kamala kun tämä kommentointi on nykyään niin hurjan vaikeaa, vaikka tekstin jaksaisikin lukea, niin se itse kommentointi... Mutta nyt olen täällä!

Tämä on minusta hyvin koskettava kuvaus siitä, miten George selviää kaksosensa kuolemasta pikkuhiljaa, miten ensimmäinen vuosi menee toipuessa hyvin hitaasti. Kiinnitin huomiota erityisesti siihen, miten George tuntee olevansa hyvin yksin, vaikka ympärillä on muitakin - onhan hän aiemmin ollut koko ajan kiinni Fredissä. Erityisesti lokakuun raapaleen maininta, kun Ron pyytää Georgea ulos, ja George ei ole valmis lähtemään yksin. Vaikka eihän hän oikeasti yksin olisi, mutta kun ei kukaan voi korvata Frediä.

Tässä tekstissä lisäksi tulee tosi hyvin ilmi se, miten tuollaisen surun käsittelyssä on eri vaiheita. Yhdessä vaiheessa tuntuu, että George on jo pääsemässä ylitse, se on jo pikkuhiljaa helpottamassa, mutta sitten tulee joulu ja kaikki tuntuu taas lohduttomalta ja epätoivoiselta. Ja lopulta tavallaan kai jonkinlaiseen hyväksymiseen päätyminen, vaikka kipu ja turtumus ei lakkaakaan. Hieman silmään pisti tosin se, että Harry ja Ron työskentelivät auroreina jo niin pian tapahtumien jälkeen - eihän he olisi mitenkään ehtineet opiskella :3

Mitä tulee tekstin tekniseen puoleen, se toimi minusta vähän hassusti. Välillä toistettiin asioita, jotka ei (minun mielestäni) oikein toimineet tehokeinotoistona, vaan jotka olisi ehkä (edelleen minun mielestäni) kaivanneet vähän tarkempaa betaamista. Samoin esimerkiksi Kotikolo oli kirjoitettu yhdessä kohtaa pienellä ja joitain pieniä muitakin kirjoitusvirheitä pisti silmään, ja esimerkiksi nauru oli hämmentävä - välillä se oli kirjoitettu isolla, joskus pienellä, enkä oikein saanut kiinni siitä miksi. Mutta tarinallisesti teksti oli hyvinkin toimiva, itse ehkä pyytäisin betaa tarkemmin seuraamaan tällaisia mainitsemiani asioita, mutta eipä ne kaikkia häiritse Kiitos kuitenkin tästä tekstistä, oli oikein koskettava kertomus Georgen vuodesta :3