A/N: TÄÄLLÄ SE ON VIIMEIN, WOHOO! Viimeinen osa novellia "Äiti, oletko sä enkeli?"
Mä tosiaan olen vähän ylpeä tästä tarinasta, tästä tuli suurimmalta osalta tosi onnistunut, mun mielestä, tai ainakin sellainen minkä olin halunnutkin tehdä, vaikka suunitelmia muuttui matkalla. Tämä siis todellakin on viimeinen osa, en usko, että jatkoa kirjoitan vaikka pyydettäisiinkin. Tähän olin alusta asti suunnitellut tämän loppuvan
Mutta kiitos kaikista kommenteista, niitä on aina ihana saada (vaikka kaikkiin en henkilökohtaisesti olekaan vastannut), joten niitä saa heitellä edelleen, kaikki kyllä luen
Ja seuraavaksi *rumpujen pärinää* 19. OSA!
19. osaMieleni oli samaan aikaan surullinen mutta kuitenkin hyvin selkeä. Riensin portaat alakertaan nopeasti, mutta ääneti. Eteisen poikki, keittiön kautta vessaan. Lukitsin oven yrittäen olla hiljaa.
Katsoin itseäni peilistä. Ilta Alexin kanssa oli hyvin erilainen kuin olin pystynyt arvaamaankaan.
En oikein tiennyt mitä ajatella. Mieleni oli kirkas ja siellä täällä välähteli kuvia terästä, Alexista, lammesta, äidistä, Alexin äidistä...
Kuulin oven avautuvan hiljaa eteisessä. Alexin isä oli tullut kotiin.
Loin vielä viimeisen katseen omiin silmiini peilin kautta ja astuin ulos vessasta.
"Miten ilta meni?" Alexin isä kysyi kun tulin oviaukkoon.
"Hyvin", vastasin yksinkertaisesti. En halunnut alkaa selittää illan tapahtumia.
"Puhuiko hän paljon äidistään?"
Epäröin, mitä kertoisin.
"No hieman. Mainitsi hänen-," jouduin nielaisemaan palan pois kurkustani,
"-kuolleen."
Isä nyökytteli päätään.
"Niin. Kai se... krhm... Kai se on normaalia. Purkaa tunteitaan ja, niin..."
Yritin hymyillä, mutta suupieleni tuntuivat kivettyneen.
"Mutta hienoa, että pääsit tulemaan, kiitos siitä! Asiat ovat nyt toistaiseksi kunnossa."
Meinasin sanoa automaattisesti ilon olevan puolellani, mutta tajusin onneksi ajoissa, että se saattaisi olla tahditonta.
"Eipä kestä."
Aloin vetää kenkiä jalkaan.
"Hei, odotahan, minulla on sinulle..." isä sanoi ja kaivoi taskustaan rypistyneen kaksikymppisen. "Palkkioksi tästä illasta."
Tuijotin rahaa.
"Mutta... enhän minä ollut täällä kuin muutaman tunnin, enhän minä... sitä paitsi, se on vähintä mitä voin tehdä tässä tilanteessa."
Isä huitaisi kädellään kärsimättömästi.
"Älähän nyt, pitäähän lapsenvahdille palkkaa maksaa!"
Vedin takin päälleni ja onnistuin jopa hymyilemään.
"Ihan totta, en tarvitse, haluan vain toivottaa teille kaikkea hyvää."
Isäkin hymyili.
"No jos kerran vaadit", tämä sanoi ja työnsi setelin taskuunsa rypistymään entistä enemmän.
"Kiitos vielä kerran."
Nyökkäsin ja astuin ulos voimistuvaan syysviimaan.
Tuuli puhalsi suoraan kasvoilleni ja salpasi hetkeksi hengitykseni. Jatkoin kuitenkin kävelyä ripeästi eteenpäin. Pihasta käännyttäessä oikella pääsisin kotiin mutta oikean sijaan käännyin vasemmalle, rantaa kohti.
Tällä kertaa en antaisi ajatusten vallata mieltäni. Keskityin vain korvissani humisevaan tuleen, askelteni rahinaan soratiellä ja syksyn ensimmäisten lehtien tippumiseen puista.
Tänä iltana ei pitäisi sataa, taivaalle kertyneet pilvet eivät olleet niin tummia. Tuuli sen sijaan voimistui voimistumistaan kun vihdoin saavutin rantaan vievän metsätien.
Kävelin tuttua metsäreittiä jonkin matkaa kunnes poikkesin polulta kanervikkoon ja siitä pienemmälle polulle, jota pitkin pääsi kallioille. Niillä kallioilla kaikki nuoret aina kesäisin hyppivät uhkarohkeasti syvään veteen hienoilla uimahypyillään.
Metsä loppui ja kallio alkoi. Pysähdyin metsän reunaan. Katsoin pilviä ja tummenevaa horisonttia. Täällä minäkin olin monia kesiä kavereiden kanssa kilpaillut siitä, kuka hyppäsi komeimman voltin.
Pudistin päätäni ja miltei juoksin tuulta vastaan kallion reunalle.
Katsoin vastarannalle samalla tavalla kuin ennen uimahyppyjänikin ja laskin sitten katseeni alas.
Aallot löivät kuohuvapäisinä siihen missä kallio leikkasi pystysuorana alas veteen.
Tuolla oli se kivi johon Elisa oli toissakesänä murtanut kätensä hypättyään huolimattomasti.
Astuin askeleen lähemmäs reunaa.
En voinut olla ajattelematta kesää monia vuosia sitten, jolloin oli äitini kanssa piknikillä tällä samaisella kalliolla. Olin seissyt samassa kohtaa katsoen auringon kimallusta vedessä kunnes äiti oli kauhuissaan käynyt nykäisemässä minut pois. Odotin jo tuntevani äidin kädet olkapäilläni ihan niinkuin silloinkin.
Heiluin tuulen mukana edestakaisin. Tuijotin sokeana aaltoja ja tummaa vettä.
Alexin äiti oli viiltänyt ranteensa auki.
"Vain enkelit satuttavat itseään, koska eivät pidä elämästä maan päällä. Tämä maailma tuhoaa heidät, joten he yrittävät palata kotiin."Suljin silmäni ja hengitin kosteaa ilmaa syvälle keuhkoihini.
- THE END -
