Title: Sydämetön
Author: Sleepless
Raiting: Sallittu
Genre: Angst, One-shot
A/N: Tähän ficciin sain idean Nightwishin kappaleesta While your lips are still red, vaikka itse tarina ei siihen liitykkään. Halusin kirjoittaa vaihtoehtoisen näkemyksen Fenriristä, ja kommentteja toivon. ^^
~
Se aamu oli aivan kuin mikä tahansa muu, lumi leijaili marraskuisen routaiseen maahan, ja minä heräsin tapani mukaan hiljaisuuteen. Hiljaisuuteen, jota vihasin enemmän kuin mitään muuta. Se oli tarinankertojana silloin, kun synkät ajatukseni valtasivat mieleni ja pakottivat minut elämään elämäni alusta, aina sen niin usein kuvittelemaani loppuun saakka.
Sinä marraskuun aamuna yksinkertaiset asiat, joita olin vuosia salannut muilta ja eniten itseltäni, olivat lopulta nousseet pintaan, enkä enää pystynyt estämään niitä. Olin jo vuosia ohjaillut oman pinokkioni naruja, ja yllättäen kaikki muuttui, kun elämältäni putosi kauan ja sinnikkäästi rakentamani pohja.
Eikä siihen tarvittu kuin kuvitellut kasvosi pölyiseen seinään ripustetussa enkelissä, raudanmakuinen veri ohimollani ja muisto siitä päivästä, joka kerran repi minut kappaleiksi.
Ihmisten silmissä minä olin murhaaja. Kuolonsyöjä, ihmissusi, tappaja. Mitä tahansa muuta, kuin ihminen, jolla on kyky tuntea myötätuntoa toista ihmistä kohtaan. Mutta miten väärässä he olivatkaan. Eivät he koskaan vaivautuneet katsomaan silmiini ja löytämään sitä tuskaa, joka ajoi minut niihin tekoihin. He eivät tienneet, että kerran minäkin olin aivan kuin he, onnellinen ja valmis uhrautumaan rakkaansa puolesta. Mutta minulle siihen ei koskaan annettu mahdollisuutta. Minä sain vain nähdä, kuinka veresi värjäsi lumen, kuulla, kuinka huutoni kiiri tyhjänä ja niin epätoivoisena erämaassa.
Sinun kuolemasi muutti minut. Minusta tuli se hirviö, jollaisena ihmiset minut näkevät. Sydämeni oli poissa, se ei ollut ruumiissani tai kurkussani kun kidutin tai murhasin, se ei ollut enää osa minua. Ilman sitä pystyin tekemään asioita, joiden vuoksi Voldemort arvosti minua ja uskoi minun olevan samankaltainen kuin hän, häikäilemätön ja julma päästäkseen tavoitteeseensa. Mutta vaikka minä vuosia olinkin vihatuin ja kunnioitetuin Kuolonsyöjä, en koskaan ollut kuin Voldemort. Olin vain turta, tekojeni ohjailema, eikä minulla ollut enää syytä avata silmiäni niille.
He sanoisivat, että olen heikko. Ettei rakkaani kuolema oikeuttanut minua muuttumaan tällaiseksi, että olin vain yksi heistä, jotka menettivät. Mutta minä muutuin silti, muutuin ihmiseksi jota halveksin ja vihasin, mutta joka oli liian suuri varjo ylläni voidakseni vastustaa sitä.
Minä petin sinut, enkä koskaan lakkaa pettymästä siihen, mitä tein. Mitä järkeä minun on yrittää, kun se ainoa ihminen, jonka takia sen olisin tehnyt, on mennyt? Miksi pelastaisin viattomia ja eläisin sankarina, kun en pystynyt pelastamaan edes sinua.
Minulla ei ole mitään syytä olla tuhoamatta tätä maailmaa, sillä sekin tuhosi minut.
Ja joka ilta, aivan niin kuin sinä marraskuisena aamuna, muistan kasvosi ennen kuolemaasi. Sanasi, jotka soivat korvissani joka kerta kun uhraan viattoman Voldemortille; ”Älä koskaan muutu samanlaiseksi kuin he, jotka tekivät tämän minulle.”
Anna minulle anteeksi.
Karkeat ääriviivat leikkivät lammen pinnassa, ruhjotut kasvot ja mustat silmät takkuisten hiusten takana.
Väsynyt, turta katse, jonka muut lukevat välinpitämättömyydeksi ja julmuudeksi. Fenrir Harmaaselkä, mies joka juoksi vaimonsa kuoleman jälkeen metsään ja antoi ihmissuden purra itseään, seisoo sillalla ja puristaa käsillään sen kaidetta, tyhjät silmät lampeen suunnattuina. Syksytuuli ravistelee kellastuneita puita, lehdet rapisivat kenkien alla, mutta nyt on jälleen hiljaista. Fenririn vierellä seisoo nuori, kalpea ja vaaleahiuksinen poika, jonka kerran ylpeä katse on jo saatu murrettua. Hän tärisee kuin haavanlehti, odottaa kokeneemman kertovan, miten ihminen tapetaan. Ja hän pelkää, mutta ei myönnä sitä, ei tämän Kuolonsyöjän kuullen, jolle pelko on pelkkä sana.
Lammen toisella puolella nököttää punainen talo, jota ihmissusi ja poika tarkkailevat. Talossa asuvilla jästeillä ei ole aavistustakaan siitä, että heidän kohtalonsa on näiden kahden hahmon käsissä, eivätkä ne kädet ole armeliaat.
Draco epäröi. Ei ole Harmaaselän tapaista viivytellä, tavallisesti hän olisi jo julmasti hymyillen jästien ovella, valmiina uuteen hauskaan leikkiin, jonka lopuksi jää aina ruumiita. Mutta nyt hän ei liiku, vaan tuijottaa lampea kuin se olisi avain kuolemattomuuteen.
Lopulta hän kuitenkin irrottaa otteensa kaiteesta, ja kääntää susimaiset silmänsä Dracoon, joka ei osaa katsoa pois niistä.
”Mitä sinä, Draco, tiedät tappamisesta?”
Draco seisoo hievahtamatta, tietämättä miten vastata miehen sanoihin. Tämän ääni kuultaa inhimillisyyttä, jota hän ei ole koskaan ennen toisen äänessä kuullut. Draco etsii pilkkaa Fenririn silmistä, mutta ei löydä sitä. Häpeä ja katumus täyttävät hänen mielensä, ensimmäistä kertaa hän tuntee olevansa täysin eksynyt, toisen avoimen kysymyksen äärellä.
Draco laskee katseena ja hiljaisuus vastaa hänen puolestaan.
Fenrir pudistaa päätään.
”Mene, lähde täältä.”
”Mutta-”,
”Mene! Vannon, että jos nyt tottelet minua, et tule koskaan katumaan! Mutta jos haluat samanlaisen elämän kuin minä, seuraa minua ja murhaa viaton ihminen! Sitä katuisit lopun ikääsi!”
Draco tuijottaa miestä, Kuolonsyöjää, joka nyt seisoo hänen edessään kiihtyneenä ja vihaisena, käskien
häntä pakenemaan. Ja sitten hän kääntyy, lähtee juoksemaan eikä katso enää taakseen, sillä hän ei halua nähdä, mitä oli aikonut tehdä.
Joka askeleella se turruttava pelko hellittää otettaan, ja Draco ymmärtää, ettei hän koskaan itsensä puolesta
pelännytkään. Punainen talo ja silta ja sillalla seisovat mies jäävät kauas taakse, ja vasta nyt hän tuntee käsiensä olevan puhtaat vuodatetusta verestä.
Ihmissuden taikasauva sulatti kuurankukat punaisen talon ikkunalasista, tämän seistessä jästien ovella, valmiina hetken kuluttua lausumaan sanat, jotka tuhoaisivat heidän elämänsä. Niin helppoa, niin yksinkertaista. Mutta enää se ei ollut. Fenririn käsi tärisi, ja ensimmäistä kertaa vuosiin hän tunsi sydämensä, joka löi hänen rinnassaan. Jokin näkymätön oli tarttunut hänen sauvakäteensä ja laskenut sen alas, kun ovi avautui ja portailla seisoi nuori nainen, jonka punaiset hiukset oli letitetty. Nainen katsoi Fenririä kysyvästi, mutta hymyili hämmennyksestään huolimatta kohteliaasti. ”Miten voin auttaa teitä, herra?”
Sanaakaan sanomatta Fenrir kääntyi ja käveli pois. Polun päässä hän katsoi ovelle, jolla nainen seisoi vieläkin. Tällä oli yhtä punaiset hiukset kuin hänen vaimollaan oli ollut.
Fenrir lähti, ohitti sillan, ohitti syksyn kellastamat lehtipuut ja vanhan lasten leikkipuiston, eikä pysähtynyt ennen kuin talo oli jo kaukana, turvassa häneltä.
Ja hän itkisi, jos enää osaisi.