Harry Potter - Poika, jonka vanhemmat elävät, K-11 (17. luku, 30.9.)

[Skars]

// K-11, 17. luku 30.9.2013 blogissa

Ficin nimi: Harry Potter – Poika, jonka vanhemmat elävät
Kirjoittaja: Skars
Tyylilaji: AU, draama
Ikäraja: K-11 //zougati muokkasi ikärajan vastaamaan uusia ikärajoja
Päähenkilöt: Harry Potter
Yhteenveto: Harryn vanhemmat ovatkin elossa, koska Voldemortin suunnitelmiin tuli muutos. Salama-arpea kantaakin siksi Neville. Pääasiassa ficissä käsitellään ns. tavallista elämää, jota Harry viettää aluksi perheensä kanssa ja myöhemmin Tylypahkassa, mutta mukaan mahtuu kommelluksia ja kömmähdyksiä, ehkä jopa kauhunhetkiä. En vielä tiedä ihan itsekään, koska tämä fic saa vielä jatkoa..

A/N: Ficilleni on blogi osoitteessa http://hpvanhemmat.blogspot.com, uudet osat ilmestyvät sinne.

LUKU 1 - Neville, joka elää

Lily ja James Potter istuivat keittiössä pöytänsä ääressä. He tuijottivat huolestuneina ulos ikkunasta käyden välillä katsomassa, että Harry oli turvallisesti nukkumassa omassa sängyssään. He olivat pelosta kankeina, eivätkä osanneet mennä nukkumaan, vaikka heillä ei olisi pitänyt olla mitään hätää. Sirius Musta oli heidän salaisuuden haltijansa, eikä heillä ollut mitään syytä olettaa, että Sirius pettäisi heidät. Voldemort oli kuitenkin hirmuinen velho, eivätkä he voineet tietää varmaksi, oliko olemassa mitään keinoa estää tämän aikeita.

”Kulta, en usko, että hän on tulossa. Hän olisi varmasti tehnyt sen jo, jos aikoisi. Dumbledorehan saattoi olla väärässä”, James ehdotti toiveikkaana, mutta Lily tunsi hänet liian hyvin ja erotti hänen otsallaan muutaman rypyn, jotka kielivät heti huolesta ja epäilyksestä.
”Enpä tiedä James. On ihan hänen tapaistaan odotuttaa tällä tavalla, se lisää pelkoa. Ja mistä me tiedämme, jos Sirius murtuukin lopulta? Tai mitä jos häntä kidutetaan, James? Tai entä jos hänet tapetaan?” Lilyn ääni murtui viimeisen lauseen kohdalla, ja hän pidätteli kyyneleitään.

James ei vastannut, tuijotti vain taas ikkunasta poissaolevana. Hän tiesi, ettei pystyisi rauhoittelemaan vaimoaan mitenkään. Heidän perheensä, tai oikeastaan heidän rakas ja ainoa poikansa, oli suuressa vaarassa. Oli huhuttu, että Voldemort aikoisi surmata Harryn juuri tänä nimenomaisena yönä. Dumbledore oli kyllä tehnyt kaikkensa suojellakseen Pottereiden perhettä, mutta vaikka Voldemort kuinka Dumbledorea pelkäsikin, eivät Potterit osanneet mennä nukkumaan ja toivoa, että kaikki vain sujuisi loistavasti. Niin moni asia voisi mennä pieleen, ja kaiken lisäksi heidän todella hyvä ystävänsä Sirius oli vaarassa. Suuressa vaarassa.

Tunnit kuluivat, eikä mitään tuntunut tapahtuvan. Välillä joku myöhäinen juhlija käveli jalat solmussa heidän talonsa ohitse katsomatta päinkään. Se nyt ei ollut mikään ihme, sillä eihän kukaan, paitsi Sirius, voinut nähdä heidän taloaan. James päätti, että voisi taas yrittää puhua vaimolleen.
”Kuule, ihan oikeasti. Minusta kyllä tuntuu, ettei tiedät-kai-kuka ole aikeissakaan tulla tänne. Kello on pian jo neljä, eikä häntä ole vieläkään näkynyt. Ehkä meidän pitäisi lähettää Dumbledorelle pöllö ja yrittää tavoittaa Si-”

Jamesin lause jäi kuitenkin kesken, kun kuului valtava pamahdus ja valon välähdys. He molemmat pelästyivät ja hyppäsivät ylös tuoleiltaan sauvakädet ojossa. He eivät nähneet enää mitään ikkunasta, koska kaikki valot olivat sammuneet. Tuli hiirenhiljaista, kunnes kuului askelten ääniä ja oveen koputettiin.
”Kuka siellä?” James huusi peloissaan, mutta yritti silti kuulostaa rohkealta.
”Minä, Albus Dumbledore. Sain tietää olinpaikkanne Sirius Mustalta, joka on Harryn kummisetä”, kuului rauhallinen ja tuttu ääni.

James vilkaisi Lilyä, ja Lily avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta ilmeisesti sanat takertuivat hänen kurkkuunsa. James kuitenkin arvasi, mitä Lily oli aikonut sanoa ja tokaisi sitten:
”En usko sen olevan tiedät-kai-kuka. Hän olisi vain rynninyt läpi ovesta kyselemättä, emmekä me varmaan edes seisoisi tässä enää, jos se todella olisi hän. Odota sinä tässä, niin minä käyn avaamassa oven.”

James hiippaili ovelle ja kurkisti ovisilmästä. Kyllä vain, ainakin sen takana seisova mies näytti Albus Dumbledorelta, mutta James tiesi liiankin hyvin, ettei velhomaailmassa voinut luottaa pelkkään ulkonäköön.
Hän raotti ovea hieman ja työnsi sauvansa ulos osoittaen sillä Dumbledorea.
”Miksi et pidä Bertie Bottin joka maun rakeista?” James kysyi häneltä. Joistakin se kuulosti varmaan todella oudolta tässä tilanteessa, mutta heidän kummankaan ilme ei värähtänytkään.
”Koska sain nuorena vahingossa oksennuksen makuisen”, Dumbledore totesi tyynesti ja James nyökkäsi tälle hyväksyvästi avaten oven kokonaan.
”Mitä oikein on tapahtunut? Miksi tiedät-kai-kuka ei tullutkaan? Missä Sirius on?” James kyseli peloissaan ja tiedonjanoisena. Lilykin oli jo ilmestynyt hänen taakseen ja odotti uteliaana vastauksia.

Dumbledore käveli rauhallisesti kohti keittiötä mutisten samalla, että asia kerrallaan, asia kerrallaan. Hän istuutui pienen pöydän ääreen ja kysyi sitten: ”Voisinko saada kupposen teetä? Pistää vähän janottamaan tämä ravaaminen sinne tänne.”

Lily ei hämmästynyt Dumbledoren pyynnöstä, sillä tämä ei koskaan noudattanut minkäänlaista järkevää kaavaa missään. Lily ei saanut päähänsä ketään muuta, joka olisi pyytänyt teetä tällaisessa tilanteessa.
”Tietysti, pieni hetki vain”, Lily totesi ja ryhtyi sitten teeveden keittoon.

James istui Dumbledorea vastapäätä ja tuijotti tätä silmiin. Dumbledore olisi naurahtanut Jamesin uteliaisuudelle, jos tilanne ei olisi ollut niin vakava. Huokaisten syvään Dumbledore sitten viimein päätti paljastaa viimeaikaiset tapahtumat Pottereillekin.
”Voitaisiin sanoa, että Voldemort muutti suunnitelmiaan”, Dumbledore totesi ja muut odottivat kiihkeissään lisää tietoa, vaikka hieman vavahtivatkin Voldemortin nimen kuullessaan.
”Voldemort ei tullut tänne tänään, mutta se oli kyllä hänen aikeensa. Kuten tiedätte, hän halusi päästä eroon pojasta, joka ennustuksen mukaan tulisi nousemaan hänen rinnalleen. Kuten tiedätte myös sen, että Voldemort tietysti oletti pojan olevan Harry. Syntyy niille, jotka ovat uhmanneet häntä kolmasti, syntyy kun seitsemäs kuukausi kuolee”, Dumbledore selitti ja piti sitten pienen tauon, jotta Potterit saivat aikaa ajatella hänen sanojaan.
”Voldemort oli tosiaan aikeissa murhata Harry julmasti tänä iltana, mutta hän ei onnistunut siinä. Hän sai Siriuksen kiinni ja kidutti tätä”, Dumbledore selitti, mutta huomatessaan Pottereiden järkyttyneet kasvot, hän totesi välillä: ”Ei hätää, Sirius on hyvässä turvassa. Hän onnistui jotenkin pakenemaan, mutta sen sijaan paikalle ilmiintynyt Peter Piskuilan”, Dumbledore pudisti päätään, ”menehtyi. Emme ehkä koskaan saa tietää, miten Piskuilan edes löysi paikalle, mutta hän on joka tapauksessa kuollut.”

James pudisteli epäuskoisena päätään. Hänen oli vaikeaa sulatella tätä kaikkea. Että Piskuilan olikin kuollut, eikä Sirius? Ja miksi Voldemort ei sitten ollutkaan hyökännyt Harryn kimppuun?
”Niin hetkinen, miksi tiedät-kai-kuka vaihtoi suunnitelmaansa?” James kysyi ihmeissään yrittäen tajuta edes jotakin koko sekavasta tilanteesta.
”Ah, se onkin mielenkiintoinen juttu”, Dumbledore totesi.
”Minun pitäisi tietysti olla nyt iloinen, kun Voldemort ei enää jahtaa teidän perhettänne”, Dumbledore tokaisi, mutta joutui taas keskeyttämään itsensä nähdessään Pottereiden ällistyneet ilmeet, ”kyllä vain. Olette nyt täysin turvassa. Voldemort ei mitä luultavimmin aio tulla Harryn perään enää koskaan. Voldemort nimittäin vaihtoi kohdetta. Hän oletettavasti ymmärsi, ettei tänä iltana olisi mitenkään voinut tappaa Harrya, joten hän otti selville kaikki mahdolliset muut häntä uhkaavat, ennustukseen sopivat poikalapset. Hän ei ollut ennen tajunnut, että Harryn lisäksi muottiin sopi toinenkin poika, Neville Longbottom”, Dumbledore sanoi ja huokaisi syvään.

Nyt Lily oli saanut teen valmiiksi ja kaatoi heille jokaiselle kupillisen höyryävän kuumaa juomaa.
”Kiitos Lily”, Dumbledore totesi ja hörppäsi teestään, ”näin hyvää teetä en olekaan juonut aikoihin.”

Hetken ajan he kaikki vain joivat teetään hiljaisina, mutta sitten Dumbledore päätti jatkaa, sillä hänellä oli hieman kiire.
”Oikeastaan voin vain arvailla tapahtumia siitä eteenpäin, kun Voldemort päätti vaihtaa suunnitelmaansa, mutta uskon silti olevani oikeassa. Voldemort siis lähti Nevillen perään. Minä syytän tästä vain itseäni. Olin täysin varma, että Harry olisi hänen ainoa kohteensa, enkä ymmärtänyt suojata Nevilleä”, Dumbledore kertoi murheissaan ja hänen kirkkaat silmänsä kostuivat hieman. Pian hän kuitenkin pystyi taas jatkamaan.
”Voldemort ilmeisesti oletti, että Nevillen surmattuaan hän yksinkertaisesti vain surmaisi Harryn joku muu päivä. Hänestä oli parasta päästä eroon kaikista häntä uhkaavista lapsista. Hänen kohtalokseen kuitenkin koitui viimein se, että hän ei ollut kuullut koko ennustusta. Hän ei nimittäin tiennyt, että pimeyden lordi merkitsee hänet vertaisekseen. Eli uhkia hänellä oli todellisuudessa vain yksi ja sekin vasta sitten, kun hän itse syöksyisi surmaamaan viattoman poikalapsen.”

Lily hengähti kauhuissaan. Hän oli nyt vasta ikään kuin herännyt horroksesta ja tajunnut, että Nevillenhän täytyi olla Feeniksin killassa mukana olleiden Longbottomien poika. James näytti tajunneen saman ilmeestä päätellen, mutta Lily rohkeni lopulta kysyä sitä, mitä he molemmat varmasti miettivät.
”Mutta mitä.. Miten pojalle, Nevillelle sitten kävi? Entä hänen perheensä, meidän ystävämme, herra ja rouva Longbottom? Löysikö tiedät-kai-kuka heidät? Entä missä tiedät-kai-kuka nyt on?”
”Kysyt vaikeita kysymyksiä Lily, mutta kyllä, Voldemort löysi heidät kaikki. Poika tosin jäi eloon ainoana ihmisenä, joka koskaan on selvinnyt tappokirouksesta. Hän on yhä täysin kunnossa lukuun ottamatta pientä salaman muotoista arpea otsassaan. Hänen vanhempansa valitettavasti kuolivat, yrittäessään suojella lasta, mutta Neville on nyt vahvoin taioin suojatussa turvapaikassa mummillaan”, Dumbledore kertoi ja hymyili vihdoin hieman.
”Voldemort puolestaan.. Tämä onkin ehkä kaikkein mielenkiintoisinta, Voldemort nimittäin hävisi. Tuhoutui omaan iskuunsa. Siksi minä uskonkin, että jos hän joskus palaa, hän ei enää lähde Harryn perään, vaikka alun perin suunnittelikin murhaavansa molemmat pojista. Nimittäin, jos hän joskus nousee uudestaan valtaan, hän haluaa vain päästä eroon Nevillestä”, Dumbledore totesi ja siemaisi teestään.

 ”Asia on katsokaas niin, että vaikka Voldemort ei tietäisikään ennustuksen loppuosaa, olisi hänen mahdotonta olla toteuttamatta sitä. Hän ei voisi sietää ajatusta, että pieni poika selviytyi hänen jo käyntikortikseen muodostuneesta iskustaan. Niinpä hän tekisi kaikkensa murhatakseen Nevillen, eikä todennäköisesti kiinnittäisi Harryyn enää mitään huomiota”, Dumbledore kertoi ja piti sitten pienen tauon jatkaakseen, ”jommankumman on kuoltava toisen kädestä, sillä kumpikaan ei voi elää, jos toinen on hengissä”, Dumbledore viimein lopetti tarinansa dramaattisesti.

Lily ja James vilkuilivat toisiaan. Hekö olisivat nyt oikeasti turvassa? Voisivat jatkaa elämäänsä ihan normaalisti, murehtien ainoastaan ystäviensä kuolemaa, oman poikansa kuoleman sijasta? Lilyn kasvoille levisi hymy, vaikka hän tiesi, että se oli vähän kohtuutonta viimeaikaisten tapahtumien valossa.
”Anteeksi”, Lily sanoi Dumbledorelle, ”olen vain niin onnellinen, että kaikki on nyt hyvin ja tiedät-kai-kuka on poissa!”
James ei kuitenkaan ollut samaa mieltä Lilyn kanssa. Hän oli ollut tarkkaavaisempi.
”Mutta sinähän sanoit, että jos tiedät-kai-kuka joskus nousee uudestaan. Mitä sinä oikein sillä tarkoitit, Dumbledore?”

Dumbledore päästi taas syvän huokauksen.
”Niin. Tällä hetkellä velhot ja noidat kaikkialla juhlivat Voldemortin kukistumista, mutta itse en olisi siitä niinkään varma. Veikkaan, että Voldemort on yhä jossain, joskin olemattomaakin olemattomammassa muodossa.”

Lily ja James vain tuijottivat ihmeissään Dumbledorea, ymmärtämättä kunnolla sanaakaan. Lopulta he kaikki vain istuivat vaitonaisina pöydän äärellä teetään juoden, kunnes yläkerrasta kuului vaimea vauvan parku.
”Minä menen”, Lily totesi nopeasti ja lähti juosten ylös portaita.
”Senpä taidan tehdä itsekin”, Dumbledore sanoi, ”minulla on hirveästi tekemistä, mutta kiitos teestä.”
”Ymmärrän ja kiitos vain itsellesi kaikesta”, James totesi ja lähti saattamaan Dumbledorea ovelle.

Dumbledore oli juuri lähdössä, kun vielä totesi hymyillen:
”Teinä juhlisin vain muiden mukana. Eikä ole sitten hyvä kertoa muille minun epäilyksistäni, ja voinhan minä hyvinkin olla väärässä. Enkä oikeastaan usko, että Voldemort ihan noin vain palaa takaisin, saamme taatusti viettää monta helppoa vuotta nauttien rauhasta. Sinuna siis menisin nyt vaimoni perässä yläkertaan ja viettäisin aikaa oman perheeni kanssa. Nyt kun se kaiken kauhun ja pelon jälkeen on sittenkin vielä olemassa.”
”Niin aion tehdä, mutta minulla olisi kyllä vielä yksi kysymys. Pitääkö meidän sinusta kertoa tästä Harrylle, siis sitten kun hän on vanhempi?” James kysyi vielä ja Dumbledore katsoi häntä tutkivasti puolikuulasiensa alta.
”Tuntuuko se sinusta hyvältä idealta?”
”Minä.. Niin no tuota.. Minusta on turhaa kertoa Harrylle, ellei sitten selviä, että tiedät-kai-kuka saattaisi sittenkin lähteä uudelleen hänen peräänsä”, James totesi.
”Aivan. Luotan sinun harkintakykyysi, James. Se on varmasti Harrylle parasta”, Dumbledore sanoi ja lähti matkaan sytyttäen vielä pimeyttimellään valot takaisin kadulle.

James sulki vaisusti oven hänen perässään ja hymyili sitten hieman. Hän ei tiennyt, miten tämä kaikki oli mahdollista ja miten se oli sattunut juuri hänelle, mutta kaikesta huolimatta hän oli saanut pitää perheensä ja tekisikin siksi kaikkensa, ettei varmasti joutuisi enää koskaan menettämään sitä.

[Skars]

LUKU 2 - Dudleyn syntymäpäivä

Kun Harry oli vihdoin saatu nukutettua uudelleen, James ja Lily istahtivat väsyneinä sohvalle. Kumpikaan heistä ei osannut sanoa oikein mitään, eivätkä he toisaalta olisi edes jaksaneet. Viimein James kuitenkin nousi ylös ja rikkoi hiljaisuuden.
”Menen lähettämään pöllön Dumbledorelle”, James totesi ja lähti kävelemään työhuoneeseensa. Siellä hän kaivoi esiin pergamenttikäärön sekä sulkakynän, ja alkoi kirjoittaa.

Dumbledore,

Ymmärrän, ettet voi paljastaa Siriuksen olinpaikkaa, mutta pystytkö silti välittämään minun viestini hänelle? Tämä on tärkeää, sillä tahtoisin kuulla tapahtuneen myös hänen suustaan – tai edes kynästään. Jos on mitenkään mahdollista, voisitko pyytää häntä kirjoittamaan minulle heti, kun hän saa tämän kirjeen, sillä haluaisin lykätä kaiken tapahtuneen pois mielestäni mahdollisimman pian.

Kiitos. James.

James taitteli vielä kirjeen hieman epäsiististi ja kiinnitti sen sitten pöllönsä jalkaan. Lopuksi hän vielä avasi ikkunan, jotta pöllö pääsi lentämään tiehensä. Hän katseli pöllön lentoa ja mumisi: ”Tule sitten nopeasti takaisin”.

Päivittäin James istui ikkunan ääressä odottaen kärsimättömänä vastausta, tai edes lisää tietoa, mutta kului kokonaiset kaksi viikkoa ennen kuin Jamesin odotus palkittiin. Kun pöllö siis viimein lehahti ikkunasta, James suorastaan syöksyi sen kimppuun ja ryhtyi lukemaan kirjettä.

Terve James,

kaikki on ok. Tämä paikka, jossa olen, on upea. Ruokaa on yllin kyllin ja minusta pidetään parempaa huolta kuin koskaan ennen. En taida oikeastaan lähteä täältä koskaan, vaikka Dumbledore ei näyttänyt kovin ilahtuneelta, kun ilmoitin sen hänelle. No, joka tapauksessa, kysyit minunkin versiotani tapahtumista, enkä voi kertoa sinulle yhtään enempää kuin Dumbledorellekaan. Mutta jos siitä huolimatta haluat tietää, niin tässä sitä tulee sitten.

Olin sinä nimenomaisena (karmivana, hyytävänä ja pimeänä) iltana yksin kotona. Osasin odottaa, että tiedät-kai-kuka tulisi vierailulle. Siitä Dumbledore oli kyllä pitänyt huolen. Harmi vain, että hänen mielestään ei ollut viisasta järjestää minulle suojaa, sillä pimeyden lordi olisi tavoittanut minut kuitenkin. Ehkä hän olikin oikeassa, mutta ainakin minulla olisi vielä ulko-ovi, jos olisin saanut edes vaihtaa paikkaa.

No, kuitenkin, niin siinä sitten lopulta kävi. Herra iso paha vinosilmä tuli sisään talooni (eikä vaivautunut edes koputtamaan, voitko kuvitella) ja kidutti minua. Hän teki selvästikin kaikkensa, jotta olisin paljastanut teidän olinpaikkanne, mutta minäpä pidin pintani, enkä kertonut mitään. Siitäpä hän sitten vähän menetti hermonsa ja uhkasi lopulta tappaa minut, mutta silloin Peter Piskuilan (kaikki kiitos ja kunnia hänelle) ilmaantui paikalle. Tiedät-kai-kuka oli ymmällään ja kiinnitti sekunnin murto-osan liikaa huomiota häneen. Silloin minä ajattelin, että olisi varmaan hyvä hetki ottaa hatkat. En tiennyt, olisiko Dumbledore halunnut minun jäävän sinne, mutta olisitko sinä jäänyt? Onneksi en voi kuulla vastaustasi, koska pahoin pelkään, että olisit. Älä kuitenkaan pidä minua surkeana pelkurina. En olisi mitenkään voinut selvitä sieltä hengissä, enkä myöskään auttaa Peteriä. Anteeksi.

Kuitenkin aiheeseen palatakseni.. Heti kun olin kaikkoontunut, olisin halunnut tulla teidän luoksenne. Mutta jokin minussa sanoi (varmasti kauan kadoksissa ollut viisaampi puoleni), ettei se olisi hyvä ajatus. Niinpä yritin tavoittaa Dumbledoren ja jotenkin ihmeessä onnistuinkin siinä. Kerroin hänelle heti, mitä oli tapahtunut, mutta tapansa mukaan hän vain mumisi jotain outoa ja katosi.

Siihen minä sitten jäin yksin tönöttämään tietämättä mitä tehdä tai mihin mennä. Ja juuri kun aioin ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti käyttää aivojani, joku ilmiintyi luokseni ja nappasi minut mukaansa. Ja tänne minä sitten päädyin, tähän mukavan kotoisaan turvapaikkaani.

Eli valitettavasti minun kertomani ei ole kummoinen. En osaa sanoa miksi tai miten Peter tuli luokseni, mutta olen hänelle ikuisesti kiitollinen. En osaa myöskään sanoa, miksi tiedät-kai-kuka ei sitten vieraillutkaan teidän luonanne. Enkä osaa sanoa, miksi se toinen poika saikin surmansa Harryn sijaan, vaikka minusta kyllä tuntuu, että Dumbledore saattoi kertoa sinullekin arveluistaan.

Mutta se siitä tarinasta. Kun tässä lähiaikoina joudun lähtemään turvapaikastani (jotenkin minusta vain tuntuu siltä, että minut potkitaan ulos vaikka väkisin), tulen käymään ensimmäisenä teidän luonanne. Minulla on Harrylle yllätys (valitettavasti se ei ole tiedät-kai-kenen hiustupsu, vaikka ajatus minua vähän houkuttikin). Olen varma, että hän pitää siitä.

Pysykää yhtenä kappaleena,

Sirius

James tuijotti viestiä hymyillen. Hän tiesi nyt varmasti, että Sirius oli täysin kunnossa, koska ei tämä muuten olisi pystynyt vitsailemaan tuttuun tapaansa, ei etenkään Voldemortista. Jamesia tosin myös harmitti hieman, koska Sirius ei sittenkään osannut kertoa enempää tapahtumista.  Toisaalta se oli myös hyvä asia, sillä hän tiesi nyt sen, ettei Sirius ollut joutunut kestämään kauan kidutusta tai ylipäätään Voldemortin seuraa.

James taitteli kirjeen takaisin kasaan ja harppoi sitten portaat ylös työhuoneeseensa. Hän nosti varovasti yhtä huoneen lattialaudoista paljastaen salakätkön, ja veti sieltä esiin epämääräisen laatikon.

James tuijotti rasiaa hetken ja avasi sen sitten huokaisten. Hän asetti juuri saamansa kirjeen muiden papereiden joukkoon ja sulki sitten kannen. Hän toivoi, että tämä olisi viimeinen kerta, kun hän joutuisi katsomaan laatikkoa. Että tämä olisi viimeinen kerta, kun hän joutuisi edes miettimään mitään, mikä liittyi laatikon sisältöön. Syvällä sisimmässään hän kuitenkin aavisti, että vielä koittaisi päivä, jolloin hänen olisi pakko kertoa Harrylle kaikki ja silloin laatikosta olisi enemmän kuin hyötyä.

***

”Harry, oletko nähnyt isän työsalkkua missään?” Jamesin ääni kantautui Harry Potterin korviin, kun hän vielä nukkui tyytyväisenä ja unisena omassa huoneessaan. Hän ei millään jaksanut avata silmiään ja vastata. Isi löytäisi laukun ihan itsekin muutamalla hassulla loitsulla, Harry ajatteli. Niinpä hän vain käänsi kylkeä, veti peiton tiukemmin ympärilleen ja etsi käsi haparoiden pehmoleluaan, joka oli täydellinen kopio kultasiepistä, joskin tietysti paljon pehmeämpi ja isompi.

Pian Harryn unet kuitenkin taas keskeytyivät, kun Lily koputti hänen oveensa ja avasi sen raolleen. Harry veti tyynyn tiukasti korviensa ympärille. Hän ei halunnut herätä vielä.
”Harry kulta, nousisitko jo ylös?” hänen äitinsä kysyi lempeästi oven raosta. Harry nousi väkisin istumaan, silmät umpeen muurautuneina ja katsoi sitten äitinsä suuntaan.
”Äiti kiltti, vielä viisi minuuttia”, hän mutisi.
Lily katseli hetken poikaansa, muttei voinut olla taas heltymättä. Harry osasi olla syötävän suloinen halutessaan.
”Hyvä on, mutta sen jälkeen raahaan sinut alas vaikka korvasta roikottaen”, Lily totesi ja sulki oven perässään.


Häntä odotti alhaalla valtava pyykkivuori, joten hän suunnisti saman tien kodinhoitohuoneeseen. Ikävä kyllä hän ei päässyt eteistä pidemmälle, sillä hänen miehensä puki siellä työvaatteita kauhealla kiireellä puoliksi kiroillen, eikä Lily voinut olla naurahtamatta näylle. Silloin James kohotti katseensa.
”Minulla on hirveä kiire. Oletkohan sinä sattunut näkemään laukkuani?” James kysyi toiveikkaana.
”Ei, en ole”, Lily sanoi Jamesin harmiksi, mutta virnisti sitten, ”mutta saatan kyllä osata muutaman ihan hyödyllisen loitsun.”

James katseli häntä hetken ihmeissään ja tajusi vasta sitten itsekin typeryytensä. Nolona hän heilautti kerran sauvaansa ja mumisi samalla ”tulejo työsalkku”, eikä mennyt kuin muutama hassu sekunti, kun laukku jo liihotti ilman halki suoraan Jamesin syliin.
”Kiitos”, James sanoi kiireesti ja antoi pusun vaimonsa poskelle, ”mutta nyt minun on oikeasti kiiruhdettava.” Ja niine hyvineen James olikin jo kadonnut ulos ovesta.

Lily suuntasi askeleensa pesukoneelle. Taaskaan ei tarvittu kuin sauvan heilautus, kun vaatteet olivat jo sisällä koneessa peseytymässä. Tyytyväisenä itseensä Lily lähti keittiöön. Hän tekisi hänelle ja Harrylle oikein maittavan aamiaisen ennen kuin he menisivät käymään hänen siskonsa luona.

Lily ahersi aikansa ja oli saanut juuri katettua pöydälle pekonia ja munakasta, sekä jogurttipurkin, kun Harry löntysti keittiöön laahaavin askelin. Hän istahti tuolille edelleen väsyneenä, eikä ollut jaksanut edes vaihtaa pyjamaa päältään. Lily katseli häntä hymyssä suin ja totesi sitten: ”Olet ihan kuin isäsi aamuisin. Harmi, että olet perinyt häneltä kaikki hänen huonoimmat piirteensä.”

Harry nosti katseensa äitiinsä ja vastasi tälle ääni vielä käheänä.
”En minä ole perinyt häneltä kaikkia huonoja piirteitä, äiti. Kuten isä, minäkin olen maailman paras lentäjä, vaikka olenkin vasta kuusi!” Harry tuumasi innoissaan ja katseli sitten ulos ajatustensa saattelemana. Hän tosiaan oli ikäisekseen hyvä lentäjä ja lensikin siksi aina kun sai siihen mahdollisuuden. Hänen luutansa tosin oli lastenmallia, eikä noussut kuin muutaman metrin korkeuteen.
”Voinko mennä kohta taas lentämään?” hän kysyi äidiltään vilkuillen pihalle toiveikkaana.

Lilyä harmitti, että hänen täytyi tuottaa pojalleen pettymys. Hän tiesi, että Harry vihasi Dursleyn perhettä ihan yhtä paljon, kuin Dursleytkin vihasivat heidän perhettään. Petunia oli silti hänen siskonsa, eikä hän halunnut katkaista suhdettaan tähän kokonaan, vaikka Petunia puolestaan olisikin tehnyt sen oikein mielellään.
”Ei Harry. Me menemme tänään minun siskoni luo”, Lily totesi Harrylle ja yritti katsoa tätä oikeasti pahoillaan.

Harryn silmät pullistuivat päästä.  Hän vihasi Dudleyta, eikä Petuniakaan kuulunut hänen suosikkeihinsa. Vernoniakin Harry sieti vain siksi, että pelkäsi joutua tämän kanssa vastakkain.
”Äiti, huijaatko sinä?” Harry yritti epätoivoisena, vaikka tiesi, ettei äiti huijannut. Sen näki hänen ilmeestään.
”En Harry, valitettavasti. Tänään on Dudleyn syntymäpäivä ja me viemme hänelle lahjan, koska -”
”Koska Dudley on niin mukava ja kiltti poika ja minäkin saan heiltä aina lahjan. Kuten viime vuonnakin, kun sain pussillisen Dudleyn vanhoja vaatteita, jotka kaiken lisäksi sopivat paremmin isälle kuin minulle”, Harry valitti katkerana keskeyttäen äitinsä. Lilyn kasvoilla käväisi huoli ja sitten hän katsoi Harrya sympaattisesti.
”Minä tiedän, että he kohtelevat sinua ja meitä muitakin huonosti, mutta Petunia on minun siskoni ja sinun tätisi”, Lily sanoi nuhtelevaan sävyyn, ”ja sinä tiedät, että me emme ole samanlaisia kuin he. Vaikka he kuinka tekisivät kaikkensa pysyäkseen meistä erossa, me emme anna periksi. Me olemme heille ystävällisiä niin kauan, että hekin vielä joskus ovat ystävällisiä meille. Ja sinun ei sentään tarvitse asua heillä, Harry. Vain yksi vierailu pari kertaa vuodessa”.

Lily katsoi vielä lopuksi Harrya kuin painottaen, ettei asiasta enää keskusteltu, ja kääntyi sitten takaisin lieden puoleen nostaakseen loputkin pekonista pöydälle. Harry irvisti ja mutisi sitten itsekseen: ”Jos minä joutuisin asumaan siellä, tekisin kyllä heti selväksi, että minua ei mitkään jästit pompottele”. Ikävä kyllä Lily kuuli sen ja kääntyi sitten oikeasti vihaisen näköisenä ympäri.
”Minä kuulin tuon, Harry, joten katsokin, että se oli viimeinen kerta, kun sanot noin. Tässä talossa ei haukuta jästejä. Ja kun olet syönyt tarpeeksi, voitkin sitten lähteä vaihtamaan vaatteesi, jotta pääsemme joskus lähtemään. Ja katsokin sitten, että laitat jästivaatteet”.

Harry tuijotti Lilyä kiukkuisena ja nousi sitten pöydästä.
”Söin jo ihan tarpeeksi”, hän totesi päättäväisenä ja lähti omaan huoneeseensa tömistellen rappuset ylös tarpeettoman kovaäänisesti. Jos hän ei saisi jäädä kotiin, hän ainakin varmistaisi, etteivät he viipyisi kauan.

 

Lily odotti Harrya ulkona, sillä tämä oli vielä syöksynyt sisälle hakemaan Dudleyn lahjaa. ”Täytyyhän minunkin serkulleni jotain antaa”, hän oli vain huudahtanut ja kadonnut sitten ovesta. Lily ei edes viitsinyt kysyä, mitä Harry oli aikeissa kääriä lahjapakettiin. Todennäköisesti Harry ei kuitenkaan sitä hänelle kertoisi, eikä se voinut olla mitään kovin järkyttävää.

Pian Harry jo tulikin takaisin ja sulki oven perässään. Hän tunki jonkin siniseen lahjapaperiin käärityn pitkulaisen paketin viittansa alle ja totesi sitten: ”No niin, valmiina ollaan!”
Lily katseli poikaansa hymyillen, mutta päätti sitten kuitenkin huomauttaa tälle ties kuinka monennen kerran, että Dursleyt eivät pitäneet mistään velhomaailmaan liittyvästä, joten Harryn olisi parasta käydä vaihtamassa velhonkaapunsa jästivaatteisiin.

Harry vain kohautti olkiaan vastaukseksi ja lähti kävelemään tottuneesti syrjäiseen nurkkaan, josta he yleensä ilmiintyivät muualle. Lily ei viitsinyt palata asiaan sen enempää, sillä hän tiesi, ettei se kuitenkaan auttaisi mitään. Huokaisten ja päätän pudistellen, hän lähti poikansa perään ja otti tätä sitten kädestä, jotta he voisivat yhdessä kimppailmiintyä.

Pian he jo seisoivatkin Dursleyn talon lähellä pimeällä kujalla, josta kukaan ei voinut nähdä heitä. Lily varmisti vielä, ettei kukaan katsonut ja hoputti sitten Harrya seuraamaan perässä. He kävelivät pisin puhdasta katua, jota reunustivat monet hienot ja melko uudet talot. Nurmikot olivat lähes moitteettomassa kunnossa ja autot olivat kuin suoraan tehtaalta tuotuja. Lily tuhahti itsekseen niin, ettei Harry kuullut ja sitten he olivatkin jo Dursleyden oven takana soittamassa ovikelloa.

Ovi avattiin niin nopeasti, että olisi voinut luulla Petunian olleen sen takana odottamassa. Lily väänsi kasvoilleen hymyn ja töytäisi Harrya kevyesti kylkeen, jotta tämä tekisi samoin. Harrya ärsytti tällainen turha teeskentely, mutta äitinsä mieliksi hän kuitenkin hymyili. Petunia toivotti heidät tervetulleeksi hieman kolkosti ja arasti ja väistyi sitten tieltä, jotta he pääsivät ojentamaan Dudleylle lahjansa.

Lily meni ensimmäisenä ja yritti halata Dudleyta, mutta tämä astui monta askelta taaksepäin ja katseli sitten peloissaan äitiään. Petunia ei edes yrittänyt rohkaista Dudleyta, vaan tokaisi tylysti: ”Lahjat voi jättää keittiön pöydälle”. Lily ei viitsinyt väittää vastaan vaan lähti viemään lahjaansa pöydälle. Harry kuitenkin totesi virne naamallaan: ”Minä annan lahjani vain suoraan Dudleylle. Ehkä voisit näyttää minulle uusia tavaroitasi Dudley, niin voisin antaa lahjani siinä samalla?”

Harry nautti siitä, kun Dudley vinkaisi kauhuissaan ja katseli taas äitiään. Ennen kuin Petunia kuitenkaan ehti sanoa mitään, Lily vastasi kiireesti: ”No mutta sehän on loistava idea! Menkää te pojat touhuamaan omianne, niin me jutellaan mukavia Petunian kanssa. Vai mitä, sisko?” Petunia katsoi Lilyä hirmuinen ilme kasvoillaan, mutta jostain syystä hän ei uskaltanut väittää vastaan. Ehkä hän näki taikasauvan pilkistävän Lilyn kaavun alta ja päätti siksi pitää suunsa kiinni.

Aikuiset lähtivät olohuoneeseen ja Harry kuuli Lilyn sanovan tekopirteästi: ”Hei Vernon, kuinkas ovat bisnekset sujuneet?”
Harry ei kuitenkaan kuunnellut enempää vaan lähti muina miehinä kävelemään ylös portaita Dudleyn huoneeseen. Hän tiesi Dudleyn seuraavan perässä, sillä tämä ei päästäisi häntä yksin sörkkimään tavaroitaan.

Harry avasi varovasti Dudleyn huoneen oven ja astui sitten sisään sekaiseen ja tavarantäytteiseen huoneeseen. Hän tuhahti Dudleyn alkeellisille leluille ja seinällä oleville liikkumattomille kuville. Sitten hänen silmiinsä osui monenlaisia rikkinäisiä tavaroita.
”Kuule, minun äitini korjaisi tuollaiset hetkessä”, Harry totesi ja katsoi sitten Dudleyta, joka oli saanut hieman lisää rohkeutta tietäessään, että Harry ei osannut vielä taikoa, eikä tällä ollut edes taikasauvaa.
”Kyllä minunkin isäni osaa tuollaisen korjata, mutta hänen ei tarvitse, koska hänellä on rahaa ostaa ihan uusi”, Dudley vastasi uhmakkaasti ja Harry vain naurahti.
”Niinpä kai”, hän sitten totesi ja istahti maahan.

Dudley katseli häntä osin vihaisena, osin pelokkaana, mutta toisaalta myös uteliaana. Hän ei saanut silmiään irti Harryn taskusta pilkottavasta lahjakääreestä. Harrykin huomasi sen ja otti lahjan taskustaan heittäen sen serkulleen.
”Hyvää synttäriä Duddeli”, Harry toivotti ja odotti pojan reaktiota.

Dudley vetäisi kääreen lahjan päältä ja otti sitten käteensä sieltä ilmestyneen kuivahtaneen ja pienen puunoksan. Hän tuijotti sitä tyrmistyneenä.
”Onko tämä sinusta hauskaa vai?” hän totesi uhmakkaasti, kun Harry hymyili tyytyväisenä.
”Ei, se on taikasauva”, Harry sanoi ja iloitsi, kun huomasi Dudleyn järkyttyvän ja heittävän risun menemään. Tästä se alkaa, Harry ajatteli ja oli oikeassa.
”Äitiiiiiii! Äiti! Tule heti tänne!” Dudley huusi kauhuissaan, ja pian kuuluikin jo askelia, kun kaikki rynnivät yläkertaan.

Petunia saapui ensimmäisenä ja kahmaisi Dudleyn hysteerisenä syliinsä.
”Mikä hätänä pikku Duppelipuppeli?” hän kysyi huolissaan ja sai hädin tuskin selvää Dudleyn vastauksesta.
”Harry toi minulle taikasauvan”, Dudley itki kauhuissaan. Petunia loi Harryyn murhaavan katseen, muttei silti sanonut mitään.
”Toitko tosiaan, Harry?” Lily kysyi sitten väsyneenä. Harry katsoi häntä viaton ilme kasvoillaan.
”Toin vain ränsistyneen kepin. Ajattelin sen sopivan hänen terraarioonsa, mutta hän luuli sitä taikasauvaksi!” Harry selitti kaikille, muttei kukaan tuntunut uskovan häntä.

Lilykin tiesi Harryn valehtelevan, muttei jaksanut väittää vastaan. Dudleyn itkiessä Petuniaa vasten ja Vernonin heilutellessa vihaisena nyrkkejään Lily päätti, että oli aika lähteä.
”Kiitos vain kahvista ja anteeksi”, hän totesi ja veti sitten Harryn perässään alakertaan ja suoraan ulos talosta.

Lily ei puhunut mitään koko sinä aikana, kun he kävelivät ilmiintymispaikalle ja päätyivät kotiin. Harry pelkäsi hänen olevan todella vihainen, eikä siksi uskaltanut sanoa itsekään mitään. Viimein Lily kuitenkin avasi suunsa.
”Harry, se oli todella, todella typerästi tehty. Sinä tiedät, että he vihaavat kaikkea taikuuteen liittyvää”, Lily aloitti ja keskeytti Harryn tietäen, mitä tämä aikoi väittää vastaan, ”Ja sinun on ihan turha väittää, ettetkö olisi sanonut Dudleylle sen olevan taikasauva. Dudley ei olisi muuten osannut aavistaakaan mitään sellaista.”

Harry katsoi maahan syyllisenä, vaikka toisaalta hän olikin iloinen, että hän oli päässyt näin pian takaisin kotiin. Lily ei ilmeisesti aikonut torua enempää, joten Harry kohotti varovasti katseensa ja sanoi sitten: ”Anteeksi äiti. En tee niin uudelleen.”

Lily katsoi häntä ensin vihaisena, mutta pörrötti sitten hänen hiuksiaan ja huokaisi syvään: ”Minun olisi vain pitänyt antaa sinun jäädä kotiin. Voit mennä nyt lentämään jos tahdot, mutta tule sitten ajoissa syömään.” Harryn kasvoille levisi hymy, kun hän syöksyi vaihtamaan vaatteitaan ja etsimään luudanvarttaan. Hän tiesi olevansa hieman ilkeä, muttei voinut olla ajattelematta, että Dudley oli saanut vain ansionsa mukaan. Kerrankin näin päin.

[Skars]

LUKU 3 - Viistokuja

”Miten niin en saa vieläkään tulla mukaan?” Harry kyseli isältään lähes kymmenettä kertaa. James polvistui hänen eteensä, laski kätensä hänen olkapäälleen ja loi häneen sitten turhautuneen katseen.
”Koska Viistokujalla liikkuu kaikenmaailman epäilyttäviä voroja. Se ei ole noin pienten lasten paikka”, James yritti selittää pojalleen, mutta tämä vain vänkäsi vastaan.
”En minä ole mikään pieni poika. Täytän pian seitsemän ja minä kuulin, kun te puhuitte äidin kanssa, kuinka näit viimeksi jonkun Weasleyn herran ja tämän nuorimman pojan siellä!” Harry intti päättäväisenä ja irrottautui Jamesin otteesta.
”Harry, Weasleyn herralla sattuu olemaan hieman enemmänkin kuin vain yksi poika, eikä nuorimmainen silloin välttämättä tarkoita pientä. Sitä paitsi -” James aloitti huokaisten, mutta Lily keskeytti hänet yllättäen.
”Minusta Harry voi lähteä mukaasi”, Lily totesi ja jatkoi ennen kuin James ehti väittää vastaan, ”mitään vaaraa ei ole ollut kuuteen vuoteen. Viistokujalla on taatusti turvallista ja jos ei olisi, meitä olisi varoitettu.”

James katseli vaimoaan kiukkuisesti, kun tämä sillä tavalla asettui häntä vastaan. Sitten hän katsoi Harrya, jonka silmät olivat yhä kosteat, mutta myös uteliaat keskustelun saaman käänteen takia. Harry ei tosin ymmärtänyt Lilyn puheesta mitään muuta kuin sen, että hän taisi sittenkin saada mahdollisuuden, mutta se riitti hänelle.

Kun kukaan ei sitten vähään aikaan sanonut mitään, Harry päätti rikkoa hiljaisuuden: ”Niin isä, siinäs kuulit. Meitä olisi varoitettu.”
Jamesin ilme muuttui väkisinkin huvittuneeksi, kun hän katseli pientä poikaansa, joka piti määrätietoisesti käsiään puuskassa ja yritti näyttää vaikutusvaltaiselta.
”Hyvä on, lupaan harkita asiaa, mutta puhun ensin äidin kanssa”, James sitten viimein totesi ja huikkasi päällään olohuonetta kohti, jotta Lily ymmärtäisi seurata häntä sinne.

Lily ehti hädin tuskin sulkea ovet perässään, kun James jo aloitti: ”Sinun ei olisi pitänyt sanoa noin. Harry olisi antanut viimein periksi.”
Lily katsoi miestään kasvoillaan yhtä päättäväinen ilme kuin Harrylla oli hetki sitten ollut.
”Entä sitten, vaikka olisikin? Sinä kuulit kyllä, mitä Harry itsekin sanoi. Hän on kohta jo seitsemän, eikä ole vielä kertaakaan käynyt Viistokujalla. Tuo sinun suojelusi menee ihan överiksi”, Lily selitti jääräpäisenä.
”Miten niin överiksi? Minä en vain halua, että menetän hänet vain siksi, että otan hänet mukaan Viistokujalle tarpeettomille reissuille”, James väitti vastaan ja kohotti hieman ääntään. Lily pudisti päätään epäuskoisena.
”Kuuntele nyt itseäsi. Mihin ihmeeseen olet kadottanut kaiken entisen rohkeutesi ja hauskuutesi? Tiedät-kai-kuka ei ole tulossa takaisin vain sormia napsauttamalla, eikä hän varmasti syöksy ensimmäisenä Harryn kimppuun. Ja vieläpä Viistokujallako? Minusta Harry on tarpeeksi vanha lähtemään mukaasi ja sinunkin olisi jo aika tajuta se.”

James katseli vaimoaan mietteliäänä ja istui sitten tuolille. Kului pitkä tovi ennen kuin James oli saanut ajatella asiaa tarpeeksi, eikä kumpikaan puhunut sinä aikana mitään.
”Olet kai oikeassa. En minä voi ikuisesti häntä piilotella tai suojella”, James totesi viimein, mutta hänen kasvoiltaan pystyi yhä aistimaan huolestuneisuuden.
”Niin juuri”, Lily nyökkäsi ja hymyili, ”ja olethan sinä sentään aurori, vaikkei sitä sinusta kyllä aina uskokaan, joten etköhän sinä ole kyllin pätevä katsomaan Harryn perään olitte te sitten missä tahansa.”

James nousi taas seisomaan ja nyökkäsi sitten itsekin: ”Joo, näin on. Mutta taidan silti kysyä Siriusta mukaan.”

 

Hetken päästä Harry jo astelikin omahyväisenä isänsä ja tyylikkäästi pukeutuneen kummisetänsä välissä Vuotavaan Noidankattilaan. Hän katseli innoissaan ympärilleen ja olisi tarvinnut lisäsilmiä, jotta olisi pystynyt näkemään kaiken ympärillään, eivätkä he olleet vielä päässeet edes Viistokujalle asti. Tämän siitä sai, kun hänen maailmansa oli tähän asti rajoittunut vain sukulaisten ja ystävien koteihin, ja joskus vahingossa jopa muutamaan lähikauppaan.

Seuraavaksi Harry kohdisti katseensa baaritiskiin. Sen takana seisoi kumararyhtinen mies, jonka hymyillessä Harry vavahti hieman. Hän tarrasi Siriusta hihasta ja kysyi ihmeissään: ”Miksi tuolla miehellä ei ole hampaita?”
Sirius katsahti häntä huvittuneena ja raapi sitten lyhyttä mustaa tukkaansa kuin miettien jotakin ankarasti.
”Koska Viistokujan portilla vartioi paha peikko ja Tom sai siltä kerran turpiinsa. Sitä ei katsos kannata suututtaa, sillä siitä se aina hermostuu ja lyö valtavalla -”, Sirius selitti lopulta ja näytti käsillään valtavan kokoa, mutta vaikeni huomatessaan Jamesin murhanhimoisen ilmeen.
”No älä nyt James, mihin sinun kaikki hauskuutesi on kadonnut?”
”Ei mihinkään, minä vain muistelin sitä yhtä kertaa, kun se melkein löi sinua nuijallaan”, James ryhtyi mukaan leikkiin ja virnisti.

Harry katseli heitä kumpaakin silmät pyöreinä. Hänestä tuntui, että he valehtelivat, mutta miksi he olisivat niin tehneet? Hänen pitäisi varmaankin olla varuillaan ja niin hän sitten tekikin, kun he viimein pääsivät Vuotavan Noidankattilan takapihalle ja naputtivat taikasauvalla kolmatta tiiltä vasemmalta.

Harry jäi kauas muiden taakse ja kurkki sitten pelokkaana heidän eteensä muodostuvan holvikaaren läpi. Hänen hämmästyksekseen Sirius ja James räjähtivät molemmat nauramaan, mutta Harry ei ymmärtänyt miksi. Oliko peikko huumorimiehiä? Harry päätti, että oli, ja alkoi sitten itsekin nauraa kovaäänisesti, mikä tietysti vain yllytti Jamesia ja Siriusta.

Kun he kaikki kolme olivat vihdoin päässeet naureskellen läpi portista, Harry huomasi, ettei mitään peikkoa ollutkaan missään. Häntä harmitti, kun häntä oli sillä tavalla huijattu ja hän aikoi myös näyttää sen, mutta vilkaistessaan kerran ympärilleen hän unohti jo päätöksensä.

Hänen eteensä avautui värikäs ja eloisa kuja, jota reunustivat monet mielenkiintoisen ja myös pelottavan näköiset kaupat ja kojut. Harry pysähteli välillä tuijottamaan erivärisissä liemissä lilluvia silmiä, välillä kokoa vaihtavia vaatteita ja välillä omituisia eläimiä, joita hän ei ollut koskaan ennen nähnyt, mutta silti hän ei ehtinyt näkemään kaikkea haluamaansa.

Hän ei voinut ymmärtää, miten häneltä oli voinut jäädä niin paljon näkemättä, vaikka hän olikin elänyt taikamaailmassa koko pienen ikänsä. Hän arveli, että jästisyntyiset varmasti pyörtyisivät siellä ensimmäistä kertaa.

Hän yritti vähän väliä saada isänsä tai edes Siriuksen mukaan erikoisiin ja hauskoihin kauppoihin, mutta turhaan. Hänelle ei edes suostuttu kertomaan, mihin he olivat menossa. Se oli varmasti taas vain hauskaa Siriuksen ja hänen isänsä mielestä, mutta Harrya se ärsytti. Hän kuitenkin aikoisi vaatia oman osansa reissusta heti tilaisuuden tullen, joten hän ei hoputtanut ketään vaan käveli kiltisti perässä.

Pian he olivat kävelleet kadun päähän ja heidän eteensä kohosi valtava valkoinen marmorinen rakennus.
”Vau”, Harry henkäisi ihastuksissaan, ”onko tuo Irveta?”
”Jep. Ja sinne me ollaan menossa”, James vastasi hänelle johdattaen heitä sisälle ja mennen sitten suoraan tiskille.

Harry ja Sirius jäivät seisomaan taka-alalle, josta Harry vain tuijotti ihmeissään suunnilleen hänen mittaisiaan otuksia, joiden täytyi olla maahisia. Hän oli luullut, että Sirius oli huijannut häntä, mutta ne olivat sittenkin todellisia.
”Sirius! Mikset sinä sanonut, että maahisia on oikeasti olemassa?” Harry huudahti ihmeissään, kun he hetkeä myöhemmin odottivat Jamesin tuloa.
”No sanoinhan minä, mutta sinä et vaan uskonut minua. Se on kummallista, koska yleensä minä kyllä puhun totta”, Sirius vastasi hänelle mietteliäänä ja Harry naurahti hänen sanoilleen.
”No etkä puhu”, Harry väitti sitten vastaan ja jatkoi nyrpeänä, ”huijaat aina.”

Sirius yritti vastata hänelle, mutta silloin joku vihaisen näköinen maahinen käveli heitä kohti ja ilmoitti kovaan ääneen, että heidän tulisi pitää pienempää ääntä. Se alkoi naurattaa heitä vain enemmän ja viimein maahinen menetti lopullisesti hermonsa ja patisti heidät pihalle.
”Nähdään ulkona James”, Sirius huikkasi vielä naurunsa lomasta, vaikka James olikin jo kadonnut maanalaisiin tunneleihin.

”Ihmeellisiä tiukkapipoja nuo maahiset. Ehkä ne ei tykänneet siitä, että luulit niiden olevan taruolentoja”, Sirius pohti ääneen, kun he olivat päässeet ulos rakennuksesta. Sitten hän katsoi Harrya, mutta hänen tilallaan olikin enää vain tyhjää.
”No voi hemmetti, mihin se nyt jo katosi?” Sirius ihmetteli ja katseli hätääntyneenä ympärilleen. Ei häntä itseään pelottanut, Harry oli viisas poika, mutta James saattaisi tappaa hänet siihen paikkaan, kun kuulisi Harryn kadonneen.

Sirius lähti juosten alas portaita, jotta ehtisi mahdollisimman nopeasti Harryn perään. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut mennä kuin portaiden alapäähän, kun hän jo tavoitti Harryn vähän matkan päässä tutun velhon seurassa. Sirius hidasti askeliaan ja käveli sitten parin luokse.
”Hei Remus”, hän totesi pirteänä ja jatkoi sitten, ”minä vähän ajattelinkin, että Harry lähtisi luoksesi, niin en sitten viitsinyt juosta turhaan perään.”
Remus Lupin katseli häntä naureskellen tietäen tämän valehtelevan, ja laski sitten hänen syliinsä syöksyneen Harryn takaisin maahan.
”Niin varmasti”, Remus sanoi ja kysyi sitten huolestuneena, ”missä James on? Ja mitä Harry edes tekee täällä? Ymmärsin, että häntä ei päästetä tänne. Oletko sinä kidnapannut hänet?”
”Kidnapannut? No jo on sinulla ideoita, luuletko sinä, että minä voisin kidnapata Harryn vain siksi, että hän pääsisi näkemään Viistokujan?” Sirius kysyi naureskellen.

Ennen kuin Remus ehti vastata mitään, Harry avasi suunsa mietteliäs ilme kasvoillaan: ”Kyllä siinä minusta on perää, Sirius. Sinä varmaan olisit tehnyt sen, jos isä ei olisi päästänyt minua.”
Sirius ja Remus alkoivat nauraa, ja sitten Sirius totesi vielä: ”Saatat olla oikeassa, mutta sitähän varten kummisedät ovat.”

Harry katseli miehiä ihmeissään. Miksi kaikki alkoivat aina nauraa, kun hän keksi omasta mielestään jotakin viisasta? Hän ei kuitenkaan ehtinyt miettiä sitä kauempaa, koska James tuli heidän luokseen ja alkoi puhella kavereidensa kanssa. Harry kadotti mielenkiintonsa saman tien ja tyytyi vain katselemaan kaikkea, minkä hän oli ennen jättänyt huomiotta.

Melkein ensimmäisenä hänen silmiinsä osui huispausliike, ja sinne hän tahtoi mennä ensimmäisenä. Hän yritti saada äänensä kuuluviin miesten puheensorinan keskeltä, muttei onnistunut siinä. Hän mietti, voisikohan hän mennä edes ikkunan eteen katselemaan tuotteita, koska isä näkisi hänet siitä koko ajan. Eihän siitä voisi koitua mitään vaaraa? Niinpä hän yritti vielä kerran kertoa, mihin oli matkalla, mutta kun kukaan ei taaskaan kuunnellut, hän päätti lähteä yksin.

Hän vilkuili aina välillä taakseen, mutta kukaan ei tuntunut huomaavan hänen lähteneen. Siitä hän sai lisää rohkeutta jatkaa matkaansa, eikä mennyt kauaakaan, kun hän jo seisoi nenä kiinni lasissa ihastellen uusia luutia ja kaiken maailman vempaimia, jotka jotenkin liittyivät huispaukseen. Olisipa hän jo niin vanha, että saisi lentää oikealla luudalla.

Harry kuuli vierestään huokauksen ja katsoi sitten ääntä kohti. Se tuli jostakin suunnilleen hänen ikäisestään, punatukkaisesta pojasta, jolla oli paljon pisamia. Harrystä oli hauskaa tavata omanikäisiään velhoja, joten hän päätti rohkaista itsensä ja puhua pojalle.
”Eikö olisikin hienoa saada tuollainen?” Harry kysyi ihastellen tuliterää luutamallia. Poika hänen vieressään kohotti ihmeissään katseensa ja totesi: ”Joo. Meillä ei kyllä ole rahaa tuollaisiin.”

Harry katsoi poikaa surullisena. Heillä kyllä olisi rahaa, koska hän sai melkein aina kaiken haluamansa. Kunnon luutaa isä ei kyllä ollut vielä hänelle ostanut, kuulemma turvallisuussyistä.
”Ai, harmi juttu. Minä taas en saa lupaa oikeaan luutaan. Joudun lentämään lastenmallilla”, Harry totesi tympääntyneenä.
”Minä saan lennellä joskus veljieni vanhoilla luudilla, mutta ne on kaikki ihan huonoja”, poika tuumasi itsekseen ja jatkoi sitten, ”minä olen muuten Ron. Ron Weasley”.
Harry katsoi poikaa hetken. Hän tiesi, että oli kuullut nimen jossakin aiemmin. Sitten se yhtäkkiä pälkähtikin hänen mieleensä.
”Hei! Sinä olet varmasti sen herra Weasleyn poika, josta isäni kerran puhui! Minä olen Harry Potter”, Harry esittäytyi innoissaan.
”Saattaa olla, mutta minulla on kyllä viisi muutakin veljeä”, Ron sanoi omituisen alakuloisesti. Harry oli juuri vastaamassa hänelle, kun hänen isänsä ilmestyi vihaisena hänen taakseen.
”Miksi sinä sillä tavalla lähdit omille teillesi? Tiedät, etten mielelläni edes ottanut sinua mukaan ja sitten vielä karkaat tuolla tavalla”, James melkeinpä huusi hänelle. Harrya alkoi suututtaa.

”Mutta kun kukaan ei kuunnellut minua. Minä sanoin kyllä, mihin menen”, Harry totesi uhmakkaasti ja yritti sitten saada tukea Siriukselta, mutta turhaan.
”Sinun olisi pitänyt sitten vaikka lyödä minua, mutten minäkään halua sinun lähtevän yksin mihinkään”, Sirius vastasi, mutta Harrysta tuntui, että hän teki sen osittain siksi, että James seisoi vieressä.
”Niin juuri. Tiedätkö sinä, mitä kaikkea sinulle olisi voinut tapahtua?” James kauhisteli. Harry katsoi häntä kummissaan.
”En”, hän sitten totesi täysin vilpittömästi, ”ja minä sain uuden kaverinkin. Tässä on Ron.” Harry osoitti Ronia ja esitteli tämän isälleen. Hänen isänsä katsoi poikaa pikaisesti ja kääntyi sitten taas Harryn puoleen.
”Sitten minä pidän huolen siitä, että ensi kerralla tiedät kaikista vaaroista”, James aloitti ja jatkoi sitten puhuen lähinnä Ronille, ”ja sinut minä olenkin nähnyt jo ennen. Et kai ole yksin liikkeellä? Ehkä sinun pitäisi etsiä perheesi?”

Ron katseli Jamesia ilottomasti.
”Kyllä ne sitten joskus löytävät minut”, Ron vastasi ja sai Jamesilta huolestuneen katseen. James ei kuitenkaan enää sanonut mitään siihen liittyvää vaan totesi vain: ”Jaahas Harry, lähdetäänpä me sitten eteenpäin, että ehditään kotiin syömään.”

Harry katseli haikeana huispausliikkeen ikkunaa ja sanoi sitten vielä Ronille: ”toivottavasti me nähdään vielä”, ja lähti sitten seuraamaan kiltisti isäänsä eläinliikkeeseen, jossa hänen ajatuksensa karkasivat taas omille teilleen, kun hän kohtasi paljon uutta ja mielenkiintoista katseltavaa.
”Isä, saanko minä tuollaisen hassun pörröisen eläimen?” Harry kysyi toiveikkaana, kun hän katseli pientä keltaista ja pörröistä palloa, jolla ei näyttänyt olevan kuin pieni pyöreä nenä muun ruumiin lisäksi. James vilkaisi eläintä nopeasti ja jatkoi sitten omien ostostensa tekemistä.
”Et saa, Harry”, hän sitten vain totesi.

Harry mutristi suutaan ja kääntyi sitten Siriusta kohti.
”Sirius, saanko minä tuollaisen hassun pörröisen eläimen?” Harry yritti uudelleen. Sirius katsahti häntä ja astui sitten sen verran lähemmäs, että Harry kuuli hänen kuiskaavan.
”Et saa, mutta sinulla taisi olla syntymäpäivä tässä lähiaikoina?” Sirius kuiskasi ja vinkkasi silmää. Harry hymyili leveästi ja jatkoi sitten eläinten tuijottelua, kunnes he olivat taas ulkona raikkaassa ilmassa.

He kävivät vielä kirjakaupassa ostamassa Lilylle uuden ruokareseptikirjan (Kokkailut kertaheilautuksella II) ja jossakin taikajuomatarvikeliikkeessä, johon Harrya ei edes päästetty mukaan. Sen jälkeen he suunnistivat suoraan kotiin, koska he olivat pahasti myöhässä. Lily olisi varmasti jo hermona.

[Skars]

Luku 4 - Vierailijoita ja vierailuja

”Remus, älä töni!” Sirius valitti istuessaan Pottereiden sohvalla.
”James sen teki. Et vain näe mitään täällä pimeässä”, Remus totesi ja kohensi asentoaan.
”Noh, pojat. Eipäs riidellä tänään”, James vastasi ja kiersi sitten kätensä Lilyn ympärille.
”Hiljaa! Minä painan nyt”, Harry huusi sohvan keskeltä, ja kaikki hiljenivät tuijottamaan eteen muodostunutta valkokangasta.


”Lily, ota sinä kamera”, Sirius huusi ja vei videokameran Lilylle. Kuva heilui niin paljon, ettei siitä saanut hetkeen mitään selvää. Sitten kaikki selkeni taas, kun Lily sai asetettua kameran pysymään paikallaan.
”No niin, kaikki on valmista!” Lily huusi sitten Siriukselle ja Jamesille.

Harry istui keskellä pihaa silmät sidottuina ja odotti jännittyneenä. Oli hänen neljäs syntymäpäivänsä ja hänelle oli luvattu jokin suuri ja ihmeellinen lahja. Sitä hän odotti innolla, eikä mennyt kauaakaan, kun James ja Sirius jo tulivat ulos talosta juhlallisesti astellen. He kantoivat pitkulaista pakettia ja laskivat sen sitten suoraan Harryn eteen.
”Saa avata, muttei saa poistaa sidettä”, James virnisti.
”Ja jos yrität kurkkia, lahja viedään pois”, Sirius sanoi vakavana.

Harry vain nauroi heille ja repäisi sitten nopeasti kääreet pois, tunnustellen niistä paljastunutta esinettä.
”Onko tämä luuta?” hän kysyi innoissaan ja yritti repiä sidettä silmiltään, muttei onnistunut siinä, koska side oli taiottu kiinni.
”Noo, saattaa se olla”, Sirius mutisi virnistellen.
”Niin, eihän sitä tiedä. Oliko se luuta, Sirius? En oikein muista”, James tuumasi.

Harry loi suunnilleen heidän suuntaansa vihaisen ilmeen, ja sitten side yhtäkkiä katosi.
”On se, isä! Katso! Luuta”, Harry huudahteli innoissaan ja nousi seisomaan.
”Saanhan kokeilla sitä heti?” Harry kyseli malttamattomana, ja James nyökkäsi kävellen sitten Harryn luokse.
”Minä pidän sitä tässä paikoillaan, niin voit nousta selkään”, James totesi ja odotti, että Harry kiipeäisi siihen.
”Minä taidan sitten vain seistä tässä ja ottaa sinut kiinni, sitten kun tipahdat”, Sirius totesi ilme yhä peruslukemilla. Harry näytti hänelle kieltään ja meni sitten varovasti luudan päälle.
”Isä, älä sitten päästä irti”, hän sanoi hieman pelokkaasti, mutta James vain nauroi.
”Et sinä sitten voi mihinkään lentää”, James totesi ja tuuppasi Harrylle hieman vauhtia päästäen samalla irti luudasta.

Aluksi Harry vaappui ja keikkui edestakaisin Lilyn hengähdellessä pelokkaasti hänen tahtiinsa. Lentämisestä ei näyttänyt tulevan mitään.
”Hän ei olekaan tainnut periä sinun geenejäsi, James”, Sirius mumisi ihmeissään, ja Jameskin näytti vähän huolestuneelta.
”Ei, olet varmasti väärässä”, James tuumasi ja päätti nostaa rimaa vähän korkeammalle. Hän otti maasta suuren kultasieppipehmolelun ja viskasi sen taialla ilmaan.
”Harry, sieppisi kuolee, jos se tipahtaa maahan”, James huusi, ja Lily katsoi häntä kauhuissaan.
”James! Mitä sinä oikein teet? Ei hän osaa”, Lily huusi pelokkaana, mutta James ei vastannut vaan osoitti Harrya, joka oli jo liihottanut taitavasti korkeammalle ja joka seuraavassa hetkessä syöksyi (niin nopeasti kuin lastenluudalla nyt syöksyä voi) maata kohti, napaten sitten upeasti sieppinsä syleilyynsä. Sitten hän unohti hetkeksi olevansa luudalla ja tipahti, mutta Sirius nappasi hänet helposti syliinsä.
”Niin sitä pitää. Ei saa katsos ajatella liikaa tai pelätä, koska silloin siitä ei tule yhtään mitään”, Sirius virnisti ja lisäsi sitten vielä, ”tosin kannattaisi ajatella kuitenkin sen verran, ettei sitten epähuomiossa tipahda.”

Harry katseli häntä leveästi hymyillen, ja sitten Sirius laski hänet maahan.
”Tehdään se uudestaan!” Harry kiljahti ja syöksyi luudalleen. Lily päätti kuitenkin sotkea Harryn suunnitelmat ja nosti luudan ilmaan sauvan heilautuksella.
”Ei, vaan ensin mennään syömään kakkua”, hän sitten sanoi ja sammutti kameran.

 

”Lily, olet ilonpilaaja” Sirius marisi, kun he seuraavaksi katselivat kakun leikkaamista.
”Toistat tuon saman joka vuosi, kun katsomme tätä. Ja kummasti se kakku silloin kuitenkin maistui”, Lily heitti takaisin.
”No niin ilmeisesti, ei siitä silloin ainakaan minulle enää riittänyt, kun tulin vähän myöhässä”, Remus vastasi hymyillen ja sytytti sitten huoneeseen valot takaisin.
”En minä sanonutkaan, etteikö kakku olisi maistunut. Totta kai minä nyt söin, kun ei muutakaan annettu tehdä”, Sirius totesi, ja he kaikki nauroivat hänelle.

Sitten Harry sammutti videokamerasta heijastuneen kuvan kokonaan ja nousi ylös.
”Ihan miten vaan, mutta tällä kertaa ainakin minä saan kakkua”, Harry totesi ja lähti juosten keittiöön. Sirius vilkaisi muita kuin mittaillen heitä ja syöksyi sitten Harryn perään.
”Vai niin sinä luulet”, hän huusi Harrylle ja kaappasi tämän matkalla kainaloonsa.
”Ei! Älä! Sirius, lopeta!” Harry kikatteli, kun Sirius kutitti häntä, eikä päästänyt irti.

Remus, James ja Lily menivät kaikki kävellen perässä, ja pian he istuivat yhdessä pöydän äärellä kakkua syöden ja railakkaasti naureskellen.
”Vai seitsemän, Harry. Jos olisit jästi, menisit nyt kouluun”, Remus totesi.
”Enkä. Sinä huijaat? Miten kukaan jaksaa mennä tämän ikäisenä kouluun?” Harry ihmetteli.
”Ei, se on ihan totta, Harry. Petunia ja minä menimme kouluun sinun ikäisenäsi, vaikka minä tietysti vaihdoin Tylypahkaan, kun sain kirjeen”, Lily vahvisti Remuksen väitteen.
”No onneksi minä en sitten ole mikään hölmö jästi”, Harry sanoi ja muisti sitten yhtäkkiä Lilyn viimekertaisen reaktion, ”tai siis mukava jästi, äiti. Tarkoitin mukavaa jästiä.”
Lily hymyili hänelle.
”Voin tämän kerran esittää, etten kuullut tuota”, hän vastasi ja nousi sitten pöydästä kaataakseen lisää kahvia.

Sirius seurasi häntä katseellaan.
”Olen tiedätkös aina miettinyt, miksi sinä teet kaiken niin vaikeasti. Minä en ikimaailmassa nousisi pöydästä, kun voisin tehdä saman istuen”, Sirius mutisi. Lily oli hetken hiljaa ennen kuin vastasi.
”Jaa, enpä tiedä. Olen vain niin tottunut siihen.”
”Silti se on kummallista”, Sirius päätti ja jatkoi, ”minusta sen pitäisi tapahtua näin.”

Sirius otti esiin sauvansa ja heilautti sitä hieman. Kaikki tuijottivat häntä katse herpaantumatta, kunnes huoneeseen leijaili kasa lahjapaketteja. Harryn silmät kirkastuivat.
”Onpa paljon lahjoja”, hän totesi ja otti sitten käteensä ensimmäisen, joka oli ehtinyt hänen luokseen. Se oli pehmeä paketti, ja Harry pettyi hieman. Hän piti enemmän kovista paketeista, mutta repi silti vauhdilla paperit pois. Samalla hänen käsiinsä valahti jokin nestemäinen ja hopeanharmaa.. Vaate? Harry nosti sen silmiensä tasolle ja katsoi sitten kysyvänä muita.
”Onko tämä hauska jekku?” hän kysyi kummissaan. Kukaan ei kuitenkaan nauranut. Lily näytti epäileväiseltä ja Sirius ja Remus hämmästyneiltä, mutta James hymyili lempeästi.
”Ei se ole jekku, Harry. Se on lahja minulta ja hyvä lahja onkin”, James vastasi.
”Mikä tämä sitten on?” Harry ihmetteli yhä. Hän ei ymmärtänyt sen tarkoitusta, vaikka kuinka käänteli sitä käsissään.
”Se on minun vanha viittani. Eikä se ole mikä tahansa viitta, sillä sen avulla voit muuttua näkymättömäksi”, James kertoi ylpeänä, ja Harry henkäisi ihmeissään.
”Oikeastiko?” hän kysyi ja nousi tuolilta heittäen viitan ylleen. Se peitti hänet kokonaan näkyvistä, mutta oli vielä liian pitkä hänelle. Silti Harry oli innoissaan siitä ja yritti selviytyä kaatumatta peilin eteen. Kun hän oli viimein kadonnut keittiöstä, muutkin avasivat suunsa.

”James, oletko varma tästä? Hän on aika nuori, eikä välttämättä osaa käyttää sitä oikein. Se on sitä paitsi liian iso”, Lily aloitti.
”Oletko hullu? Miten luulet pärjääväsi ilman sitä?” Sirius kysyi.
”Enpä olisi uskonut, että luopuisit siitä, James. Mutta tietysti Harry on iloinen saadessaan noin upean lahjan, vaikkei hän sen todellista arvoa tajuakaan”, Remus pohti.
James katseli heitä kaikkia hymyillen ja vastasi sitten: ”Älkää nyt viitsikö. Minä kyllä pidän huolen, ettei Harry käytä sitä väärin. Ja voinhan minä aina silloin tällöin lainata sitä.”

Muut olivat juuri aikeissa väittää vastaan, kun yksi paketeista alkoi aueta itsestään.
”Harry kulta, muiden seurassa ja etenkin nyt, et kuitenkaan saa käyttää viittaa”, Lily huokaisi ja otti sitten viitan pois hieman vastahakoisen Harryn päältä.

 

Kun päivä oli viimein melkein ohitse, Harry nukkui tyytyväisenä sängyssään uusien lahjojensa keskellä. Hän oli saanut luudanhoitosalkun, omat velhosakkinappulat, pörröisen keltaisen eläimen ja runsaasti erilaisia velhomaailman karkkeja. Hänen mielestään juuri tämä syntymäpäivä oli ollut paras kaikista, vaikkei hän edes tiennyt, mitä kaikkea oli vielä tulossa.

Pian Harry nimittäin kuuli ikkunastaan koputuksen. Hän ei ensin tiennyt, mistä se tuli, mutta havahtui kuitenkin pian niin hereille, että huomasi Siriuksen kasvot ikkunassaan. Hän olisi halunnut huudahtaa ihmetyksestä, mutta hillitsi itsensä ja hiippaili sitten ikkunalle avaten sen varovaisesti. Hän pelkäsi koko ajan herättävänsä vanhempansa.
”Sirius, mitä sinä teet?” Harry kuiskasi unisena.
”Tulin hakemaan sinut pienelle retkelle”, Sirius totesi ja virnisti leveästi, ”ja voit puhua ihan normaalilla äänellä, loitsin suojaksemme vaimennustaian.”
”Mutta en minä voi lähteä”, Harry vastasi. Hän muisteli, miten hänen isänsä oli varoittanut lähtemästä mihinkään öiseen aikaan.
”Voit tietysti, olet turvassa minun kanssani”, Sirius sanoi pirteästi.
”Mutta mistä minä tiedän, että olet Sirius? Isä sanoi, että velhot voivat muuttaa ulkonäköään”, Harry muisteli vähän pelokkaana.
”Harry kuule. Isäsi on asettanut sellaisia taikoja teidän talonne ympärille, että kukaan, joka ei niitä tiedä, ei voi päästä niiden lävitse. Ja minä satun tietämään ne kaikki, koska autoin häntä loitsinnassa.”
”Mutta joku olisi voinut vain kysyä ne sinulta”, Harry intti vastaan.
”Voisinpa jotenkin todistaa sinulle, että olen oikeasti kummisetäsi, mutta en vain tiedä miten. Pitääkö meidän siis vain jättää tämä reissu tekemättä?” Sirius mumisi vähän pettyneen näköisenä.
”Ei pidä!” Harry huudahti sitten. Hän halusi kovasti mennä mukaan, mutta hän ei vieläkään ollut ihan vakuuttunut.
”Miksi tulit salaa?” Harry päätti vielä kysyä.
”No tuota.. Minulla on mielessäni eräs hauska juttu, josta Lily ei varmaankaan kauheasti pitäisi”, Sirius vinkkasi silmää ja jatkoi sitten, ”enkä usko, että Jameskaan olisi antanut meille lupaa.”

Nyt Harryn kiinnostus heräsi lisää, ja hän oli jo täysin hereillä.
”Selvä, minä tulen sitten”, Harry tuumasi, vaikka epäilikin valintansa järkevyyttä.
”Hienoa. Ota näkymättömyysviitta mukaan ja tule sitten tähän luudalle minun eteeni”, Sirius ohjeisti, ja Harry totteli.

He lensivät ensin luudalla vähän matkan päähän, jotta he eivät laukaisisi Jamesin taikoja. Sitten he laskeutuivat maahan, ilmiintyivät yhä vain kauemmas ja nousivat sitten taas luudan selkään. Harrya pelotti hirveästi. Hän uskalsi kyllä matkustaa luudalla, eikä häntä pelottanut myöskään epätieto heidän määränpäästään, mutta jos hänen vanhempansa saisivat tämän selville.. Sitä Harry ei uskaltanut ajatellakaan. Sirius puolestaan taisi keskittyä suunnitelmaansa niin tiiviisti, ettei puhellut eikä edes vitsaillut mitään.

Kun he olivat lentäneet taas hetken, Harry alkoi jo tunnistaa paikkoja.
”Hei! Tuonne me aina ilmiinnytään, kun mennään Durselylle!” Harry huudahti innoissaan, mutta pettyi sitten, kun huomasi, että he todella suunnistivat Dursleyn pihalle.
”Miksi me tänne tultiin? Täällä on ihan tyhmää”, Harry mutisi heidän laskeuduttuaan autotallin varjoon.
”Sehän se juttu onkin. Tällä kertaa täällä on hauskaa!” Sirius sanoi virnistäen leveästi ja veti sitten näkymättömyysviitan heidän päälleen.
”Seuraa vain minua, äläkä poistu viitan alta”, Sirius sanoi ja lähti johdattamaan heitä sisälle taloon.

He pääsivät ovesta läpi yhdellä loitsulla ja hiippailivat sitten ensimmäiseksi keittiöön.
”Nyt pidetään hauskaa. Onko sinulla ideoita?” Sirius kysyi, kun oli ensin langettanut vaimennustaian heidän ympärilleen. Harry mietti hetken kuumeisesti ja keksi sitten.
”Me voitaisiin ottaa kaikki ruuat jääkaapista! Sitten Dudley ei saisi herkkuruokaansa ja olisi toooosi tosi vihainen”, Harry ehdotti, mutta hänen yllätyksekseen Sirius kumosi hänen suunnitelmansa.
”Ei, se ei ole hyvä ajatus. Ei me olla mitään varkaita, Harry. Tehdään vain pieniä kepposia”, Sirius kertoi ja kehotti Harrya miettimään uudelleen.
”Me voitaisiin kaataa siirappia Vernonin tuolille. Sitten Dudley saisi syyt niskoilleen”, Harry ehdotti uudelleen toiveikkaana.
”No tuosta minä pidän”, Sirius vastasi naama leveässä virneessä ja lisäsi sitten, ”taidat tosiaan vihata sitä possua?”

Harry nyökkäsi ja alkoi sitten avata nappaamaansa siirappipurkkia, mutta Sirius keskeytti hänet uudelleen.
”Ei, ei sittenkään siirappia. Se on liian näkyvää. Ja on parempi, että minä teen sen, ettei jää mitään sormenjälkiä”, Sirius totesi ja alkoi etsiä sopivaa korviketta siirapille heilautellen ovia auki sauvallaan. Samalla hän pyyhki keittiötä niiltä osin, kun Harry oli ehtinyt jo koskea.
”No jaa. Käytetään sittenkin siirappia, mutta yritän taikoa sen huomaamattomaksi”, Sirius totesi viimein, kun mitään sopivaa korviketta ei löytynyt.

Harry katseli virnistellen Siriuksen puuhia ja alkoi sitten miettiä lisää jekkuja. Vernon oli jo saanut omansa, ja siinä samalla myös Dudley, joten enää puuttui Petunia.
”Me voitaisiin kaataa mustikkakeittoa tuolle valkoiselle matolle”, Harry pohti ääneen. Sirius oli saanut hommansa jo valmiiksi, joten hän kääntyi nyt Harrya kohti.
”Ihan hyvä idea, mutta Dudley saisi taas syyt niskoilleen. Olisi hauskempaa, että Petunia luulisi itse aiheuttaneensa sen”, Sirius mietti ja jatkoi sitten, ”minä taisin keksiä jotakin!”

Harry jäi katsomaan, kun Sirius katosi yläkertaan ja palasi mukanaan vaaleanpunaiset aamutohvelit.
”Mitä sinä keksit?” Harry kysyi, kun ei lainkaan ymmärtänyt. Sirius laski tohvelit jääkaapin viereen ja kaatoi sitten mustikkakeittoa matolle.
”Petunia luulee kävelleensä unissaan, kun näkee tohvelinsa tässä”, Sirius vastasi, ja Harry nauroi hänelle.
”Miten sinä oikein keksit näitä?” Harry kysyi uteliaana.
”Nuorena sitä tuli tehtyä kaikenlaista isäsi ja Remuksen kanssa, mutta hehän ovat nykyisin vain tylsiä avioituneita vanhuksia. Minä päätin silti jatkaa perinnettä”, Sirius sanoi hymyillen Harrylle.
”Mitäs seuraavaksi?” Sirius jatkoi sitten, mutta Harry tuijotti nyt mattoa.
”Saako tuon puhtaaksi?” Harry kysyi vähän huolissaan.
”Älä ole tylsä, Harry. Mutta jos se sinua rauhoittaa, niin tietysti saa”, Sirius vastasi ja lisäsi vielä virnistellen, ”jos sattuu osaamaan taikoja.”

Harrya huoletti hieman maton kohtalo, mutta se unohtui nopeasti, kun Harry keksi uuden kepposen.
”Sirius, mentäisiinkö kummittelemaan?” Harry kysyi silmät tuikkien.
”Vai kummittelemaan? Jaa, no meidän pitää kyllä sitten olla valmiina kaikkoontumaan nopeasti”, Sirius sanoi, mutta myöntyi.

Niinpä he olivat hetken kuluttua Dudleyn sängyn vieressä katsomassa tämän kuorsausta.
”Onpa se lihava”, Sirius kuiskasi, ja Harry nauroi.
”Se on valtava”, Harry myönnytteli ja katsoi sitten, kun Sirius heilautti sauvaansa, ja Dudleyn peitto lensi tämän päältä lattialle. Dudley ei kuitenkaan herännyt.
”Ja ilmeisesti myös unenlahjat ovat koonmukaiset. Tarvitaan jotakin muuta”, Sirius totesi ja mietti kuumeisesti.
”Käytä telkkaria”, Harry kuiskasi, ja Sirius heilautti sen päälle juuri sopivaksi aikaa, jona Dudley nousi kummissaan istumaan ja katseli pelokkaana ympärilleen etsien äänen lähdettä.
”Ihme, ettei se huutanut vielä äitiään”, Harry kuiskasi niin hiljaa kuin pystyi ja katseli sitten, kun Dudleyn tyyny kohosi ilmaan ja vajosi sitten taas alas.
Dudley käännähti Dudleymaisen nopeasti ympäri ja hieroi sitten silmiään. Luuli varmasti näkevänsä näkyjä.

Harry ja Sirius pidättelivät nauruaan ja jatkoivat hauskanpitoaan. Sirius kohotti taas sauvaansa, ja nyt Dudleyn sukat pongahtivat irti jaloista.
”Häh?” Dudley hämmästeli ääneen ja hieroi taas silmiään.
”Onpa se hölmö. Luulee varmaan näkevänsä unta”, Sirius tuumasi ja päätti sitten tehdä selväksi, ettei ollut kyse unesta. Sirius ja Harry kävelivät lähemmäs viitan suojissa, ja Sirius nipisti Dudleyta ensin korvasta ja sitten nenästä. Sen jälkeen kaikki tapahtui hyvin nopeasti. Alkoi hirveä huuto ja meteli, kun Dudley alkoi huutaa äitiään ja rojahti alas sängyltään kauhuissaan. Sirius ja Harry eivät jääneet paikalle katsomaan, vaan kaikkoontuivat vikkelästi autotallin taakse ja nousivat pikaisesti luudalle, näkymättömyysviitta yhä päällään.

Kun he sitten viimein olivat ilmassa, he räjähtivät molemmat nauramaan, eikä naurusta tullut loppua kuin vasta Godrickin notkossa, kun heidän oli päästävä huomaamatta takaisin Harryn huoneeseen. Se onnistuikin täysin ongelmitta, ja pian Harry oli taas vaipunut syvään uneen, kuin ei olisi koskaan herännytkään.

[Vaarallinen Komentoija]

Kiva ficci. Tästä aiheesta on tosiaan tehty paljon. Minä olen lukenut vaikka kuinka monta Neville-onkin-Valittu- ficciä ja (ei pahalla) ne rupeavat pikkuhiljaa ärsyttämään. Kuitenkin tämä oli jollain tavalla erilainen. Lupaan kuitenkin seurata ficciäsi.

[Skars]

Kiitos kommentista! (:
Mä en oo itse törmännyt yhteenkään tällaiseen, paitsi tänne tullessani siihen yhteen, jonka mainitsinkin alussa. En kyllä oo myöskään käyny millään ficcisivulla ennen, että saattaapi hyvinkin johtua siitä..

[Skars]

Ajattelin nyt vain ilmoittaa täällä, että 5. ja 6. luku ovat ilmestyneet blogissa. Tänne en niitä kirjoita, koska kiinnostuneita ei näytä olevan. Tämän jälkeen en myöskään ilmoita täällä uusista luvuista, eli jos joku on salaa kiinnostunut tästä ficistä, niin blogista vaan lukemaan jatkoa. (:

[Vaarallinen Komentoija]

Minä olen kiinnostunut! Yää, ilmotatko minulle uusista luvuista aina yksäreillä, jos et halua laittaa niiitä tänne???

[Skars]

Heipsan alla!

Mikäli joku oli täältä lukijana, haluan vain ilmoittaa, että olen taas lisännyt yhden uuden luvun blogiini. (: Niitä on tällä hetkellä 13, ja ollaan siinä vaiheessa, kun Harryn eka päivä Tylypahkassa on ohitse.

Mikäli olette kiinnostuneita, niin täältä voitte jatkossa lukea tarinaa (osoite on vaihtunut).

[Skars]

Hei vain kaikille jälleen. Nyt kun uudesta luvusta on kulunut niin järjettömän pitkä aika, ajattelin nostaa tätä ylemmäs siltä varalta, että joku täältä lukee vielä ficciä. Blogissa on siis nyt vihdoin luku 15 pitkän odotuksen jälkeen.

http://hpvanhemmat.blogspot.fi/2013/07/luku-15-lennokkaita-tilanteita.html

[Saphira]

Ihan hauska ficci!

Sirius lellii Harrya, ihanaa Jokaisessa ficissä, jossa Harryn vanhemmat ovat elossa ja jonka olen lukenut, Harry on hemmoteltu lapsi ja itsekkäämpi kuin kirjoissa. Ihan hyvää vaihtelua

Mutta toisaalta olen aina pitänyt Harrya "I am the chosen one" -tyyppinä. Siispä Neville ei omasta mielestäni sovi "Harryksi" xD
Kuitenkin ficcisi on mukaansatempaava ja haluaisin tietää, että jahtaako Voldemort (kunhan palaa takaisin) Harrya? Toivottavasti, sillä se lisäisi mielenkiintoa: kaksi Valittua? Tai pelkästään Neville, mutta Harry myös Voldemortin kohteena?

Jatka!

~ Saph

[Skars]

Oho, tännekin tullut kommenttia! Kiitos, kiva kun pidit. Blogin puolelle tosiaan menee jatkoa. Tällä hetkellä oon niin pahasti jumissa yhden tapahtuman kanssa, etten pääse millään eteenpäin. Uusi luku on siis valmiina, mutta se on lopultaan niiiiiin tönkkö, että ihan suututtaa, kun en saa sitä korjattua hyväksi.

Ja tuohon kysymykseen: en paljasta etukäteen suunnitelmia. Kuitenkin ficin alkuosassa Dumbledore arvelee itse, ettei Voldua kiinnosta enää Harry. Totuus jää nähtäväksi sitten, kun joskus pääsisin loppuun.