Fandom: Kuroshitsuji (anime, SPOILAA animen kakkoskauden lopun eli sijoittuu sen jälkeen)
Disclaimer: En omista hahmoja enkä maailmaa, leikin ilman mitään korvauksia.
Otsikko: Ikuisuuden kestämätön paino
Kirjoittaja: Pics
Beta: -
Paritus: Sebastian/Ciel (hyvin lievää Ciel/Elizabethia myös)
Ikäraja: K-11
Genre: angsti, romantiikka
Varokaa: isoa ikäeroa hahmojen välillä, joskin Ciel on tässä jo täysi-ikäinen
Summary: Ciel näytti vieläkin kolmetoistavuotiaalta pojalta, ja huomenna Lizzie menisi naimisiin erään kreivin kanssa.
A/N Lyrics Wheel 12 -haasteessa saamani sanat inspiroivat sitten tällaiseen ficciin. Ihanat sanat, toivottavasti tulkintani niistä tavoitti edes jotakin, mutta ainakin visio tästä tuli kutakuinkin heti kun kyseiset sanat näin, eli innoitusta antoivat valtavasti. Lyriikat löytyvät lopusta. Tuli kirjoitettua välillä sitten tällainen tunnelmapalakin, näitä ei ole lähiaikoina tullut väkerreltyä. (Onko se hyvä vai huono juttu, en käy arvailemaan. Lol.)
Lisäksi myös One True Something 20 -haasteeseen, fandom: Kuroshitsuji. Pidemmittä puheitta, toivottavasti maistuu.
Ikuisuuden kestämätön paino
Öisen Rooman valot levittäytyivät Cielin edessä hänen nojatessaan ikkunalautaan ja tuijottaessaan ulos. Hän vihasi niistä jokaista. Vielä enemmän hän vihasi omaa heijastustaan, joka juuri ja juuri erottui tahrattoman lasin pinnassa.
Kahdeksan vuotta. Siitä päivästä oli kulunut kahdeksan vuotta.
Ciel näytti vieläkin kolmetoistavuotiaalta pojalta, ja huomenna Lizzie menisi naimisiin erään kreivin kanssa.
Lizzie ei edes tiennyt, että Ciel oli vielä elossa. Oliko hän todella elossa? Hän ei ollut siitä itsekään varma. Hän oli kuollut, niinhän...? Mutta sitten hänet oli kiskottu takaisin. Ja sitten Sebastian oli yrittänyt tappaa hänet uudelleen.
Demonit eivät kuolleet niin helposti, mutta se oli ollut pahimman lajin herätys.
Hän huokasi ja hänen hengityksensä sumensi ikkunan hetkeksi takertuessaan viileään lasiin. Hän tiesi, että hänen kannattaisi sulkea verhot ja lakata katselemasta valomerta, koska se sai hänet vain entistäkin surkeammalle tuulelle. Silti hän ei voinut kääntää katsettaan. Tuolla ulkona lukuisat ihmiset elivät lyhyitä pikku elämiään tietämättä mistään mitään... ja hän oli heille kateellinen.
Oli kulunut kahdeksan vuotta, sen ei pitäisi olla ihmisellekään pitkä aika. Silti se oli niin kauan, että ’ikuisuus’ oli alkanut pelottaa häntä.
Pehmeät askeleet lähestyivät niin hiljaisina, ettei Ciel olisi kuullut niitä jos olisi edelleen ollut ihminen. Pian ikkunaan ilmestyi toinen hämärästi erottuva hahmo, pitkä mies jota hän ei koskaan ylettyisi kuin rintaan saakka.
”Olette seissyt tässä tunteja, nuori herra”, Sebastian sanoi. ”Painaako jokin mieltänne?”
Ciel olisi halunnut kuulla yhdenkin asian, joka ei olisi painanut hänen mieltään, ja oli vähällä purskahtaa ironiseen nauruun. Hän hillitsi itsensä ja kysyi sen, mitä oli hetki sitten pohtinut. ”Sebastian... Voimmeko me kuolla?”
”Kaikki elolliset olennot voivat kuolla, nuori herra.”
”Olemmeko me elollisia olentoja?”
”Tietenkin me olemme. Sopiiko minun kysyä, mikä saa teidät pohtimaan tällaisia asioita juuri tänään?”
Ciel huokasi jälleen ja kääntyi katsomaan Sebastiania kunnolla. Hän alkoi vihdoin oppia tulkitsemaan Sebastianin ilmeitä, ja juuri nyt tämän viininvärisistä silmistä heijastuva vilpitön huolestuminen ja myötätunto olivat liikaa. Kengät olivat sittenkin mieluisampaa katseltavaa. ”Lizzie...”
Sebastianin sormet hivuttautuivat hänen leukansa alle ja kohottivat sitä, kunnes heidän katseensa kohtasivat. Pikkuinen hämmentynyt ryppy näytti oudolta Sebastianin kulmakarvojen välissä. ”En tiennyt että rakastitte häntä, herrani.”
”Ehkä sitä ei voi sanoa rakkaudeksi”, Ciel sanoi. ”Mutta olin kiintynyt häneen. Tunsimme toisemme lapsesta saakka, ja kuvittelin aina meidän menevän naimisiin. Huomenna... Niiden pitäisi olla minun hääni, Sebastian. Mutta nyt joku muu ottaa hänet vaimokseen ja vie hänet vuoteeseensa. Ja sitten hän saa lapsia... joiden pitäisi olla minun.”
Sebastian pysyi hiljaa ja vain hyväili hänen kasvojaan kädellään.
”Mutta ehkä niin on parasta”, Ciel jatkoi. ”Mitä minä muka voisin antaa hänelle, tällaisena?”
Demoni lapsen ruumiissa. Hän laski kätensä Sebastianin rinnalle ja pani taas kerran merkille kiiltävänmustat kyntensä, joita alkoi oppia hallitsemaan. Jos hän halusi niiden venyvän teräviksi raatelukynsiksi, ne yleensä tottelivat. Vaikeampaa oli estää niitä tulemasta esiin silloin, kun hän ei sitä toivonut. Tietyillä hetkillä varsinkin... Kun ne olivat ensimmäisen kerran terävöityneet omia aikojaan, Sebastian oli melkein hypännyt kattoon – he olivat olleet sängyssä ja hän oli tarkoittamattaan iskenyt ne Sebastianin hartioihin.
Hän oli demoni nyt. Lizzie oli ihminen ja meni naimisiin ja saisi aikanaan lapsia, ja Ciel pysyisi muuttumattomana ajan virrassa ja pohtisi kenet söisi tänään illalliseksi.
Aikoinaan hän oli saanut Lizzien hymyilemään, vaikka hänen olikin ollut vaikea hymyillä itse. Nyt Lizzie kirkuisi, jos näkisi hänet. Hän oli monessakin mielessä pelkkä varjo itsestään.
Saattoiko hän olettaakaan mitään muuta? Hän oli myynyt sielunsa paholaiselle, sellaisen teon jälkeen ei odotettu että saisi onnellisen, normaalin elämän. Mutta hän ei ollut odottanut sen päättyvän näin. Hän oli odottanut kuolevansa, ollut valmis kuolemaan... ja tässä hän oli ikuisuus edessään eikä tiennyt mitä tehdä sillä, miten kestää sen paino.
”En ymmärrä mitä tarkoitatte”, Sebastian sanoi.
Ciel levitti avuttomasti kätensä. ”Katso nyt minua, Sebastian. Katso mitä minusta on tullut.”
Sebastian teki kuten oli pyydetty ja tarkasteli Cieliä päästä varpaisiin pysähtyen pidemmäksi aikaa joihinkin kohtiin – silmiin, kaulan syrjään, huuliin... ”Olette yhtä henkeäsalpaavan kaunis kuin aina ennenkin, nuori herra.”
Demonien kauneuskäsitykset olivat jotain, mihin Ciel ei tottuisi pitkään aikaan, vaikka oli sellainen nyt itsekin. Omasta mielestään hän oli kaukana kauniista. Heidän valansa oli silti vielä voimassa eikä kenties lakkaisi olemasta koskaan, ja jossakin sen pohjalla oli myös hänen käskynsä joka kielsi Sebastiania koskaan valehtelemasta hänelle. Jos Sebastian sanoi pitävänsä häntä kauniina, se oli totta.
Hän ei vain... kestänyt tätä, ja niin hän nojautui eteenpäin ja hautasi kasvonsa Sebastianin frakkiin. Sebastian kietoi kätensä heti hänen ympärilleen ja rutisti häntä tiukasti.
”Mikä kaikki teitä vaivaa, nuori herra? Onko kyse jostakin muustakin kuin lady Elizabethista?”
Paljostakin. Kaikesta. ”Miksi Rooma, Sebastian? Minkä takia me asumme täällä?”
”Toki tiedätte, ettei olisi ollut järkevää jäädä Lontooseen tai ehkä koko Englantiin, nuo-”
”Tietysti! Samoin kuin ymmärrän sen, että suurkaupunki on paras, koska kukaan ei kiinnitä muiden elämään liiaksi huomiota toisin kuin pikkukylissä. Mutta Rooma?”
”Miksi ihmeessä ei?”
”Tämä... tämä kaupunki on niin vanha.” Ciel ei osannut selittää sitä, mutta hän tunsi historian painon aina kulkiessaan pitkin katuja, puhumattakaan niistä hetkistä kun kävi katsomassa vaikka Colosseumin tai Circus Maximuksen jäänteitä. Niin vanha. Ja sitten hän tajusi, että Sebastian oli luultavasti nähnyt kun ne rakennettiin ja nähnyt ne loistonsa päivinä, ja että Sebastian oli ollut vanha jo silloin. Se sai hänet ajattelemaan miten pitkä elämä hänelläkin todella olisi edessään. ”Se murskaa minut.”
”Nuori herra...”
”Ja tuo puhuttelu! Aiotko kutsua minua noin sadan vuoden kuluttua?”
”Kyllä, ellette käske toisin. Minulle olette aina ’nuori herra’, ja minuun verrattuna olette aina nuori.”
Ciel huokasi taas, hän oli tänään huokailevaisella tuulella. Hän oli ajatellut tätä jo kauan, ehkä nyt oli oikea hetki sanoa se ääneen. ”Miten kauan siitä on, kun meistä tuli rakastavaisia, Sebastian? Kolme tai neljä vuotta?”
”Kolme vuotta, viisi kuukautta ja kahdeksan päivää, nuori herra.”
”Miten vain...” Hän ei ikinä ymmärtäisi, miten Sebastian piti sellaista määrää yksityiskohtaista tietoa päässään. Vaikka hän olikin demoni, hänen aivonsa toimivat edelleen ihmistapaan, ehkä se johtui siitä että hän oli syntynyt ihmiseksi. ”Tarkoitan... Se on pitkähkö aika. Etkö voisi käyttää nimeäni?”
”Se olisi minulle kunnia. Ciel.”
He olivat tavanneet toisensa yli vuosikymmen sitten, ja tämä oli ensimmäinen kerta koskaan kun Ciel missään yhteydessä kuuli etunimensä Sebastianin huulilta. Sen matala, samettinen sointi sai hänet värähtämään miellyttävästi.
”Mitä tulee ikuisuuden painoon, teidän on vain totuttava siihen”, Sebastian sanoi. ”Loppujen lopuksi meidänkin aikamme kuluu päivä kerrallaan. Kuten ihmisten. Se myös voi loppua... emme ikäänny, mutta meidät on mahdollista tappaa. Kuten ihmisten kohdalla, jokainen päivämme voi olla viimeinen.”
Ciel ei oikein tiennyt oliko se lohdullista vaiko ei. Ehkä se oli. Hän ymmärsi mitä Sebastian yritti sanoa, ja tämän lohdutusyritys oli liikuttava.
Hän oli menettänyt ihmisyytensä, hän oli menettänyt Lizzien, hänen kehonsa ei koskaan kasvaisi aikuiseksi. Mutta hän oli saanut Sebastianin, ja määrättömästi aikaa tämän kanssa vietettäväksi.
Hän vetäytyi Sebastianin syleilystä voidakseen katsoa tätä ja tarttui tämän vasempaan käteen. Hänen sormensa seurasivat sinetin viivoja Sebastianin kämmenselässä. ”Meidät on sidottu yhteen ikuisuudeksi, eikö?”
”Aivan niin”, Sebastian myönsi.
”Oletko vielä vihainen sen vuoksi?”
”En. Lakkasin olemasta vihainen jo paljon ennen kuin kutsuitte minut vuoteeseenne. Menetin sielunne, mutta sain tilalle teidät, kokonaan.”
”Oletpa tänään tunteellinen.”
Sebastian naurahti. ”Se taisi tarttua. Tuntuuko teistä yhtään paremmalta?”
”Jonkin verran.” Ciel hymyili ensimmäisen kerran koko päivänä. ”Voisi tuntua vielä paremmalta, jos suutelisit minua.”
”Kuten toivotte... Ciel.”
Sebastianin huulet hänen omillaan olivat pehmeät ja viettelevät niin kuin aina, ne houkuttelivat häntä vastustamattomasti antautumaan ja hukkumaan. Hän tuskin huomasi kietovansa käsiään Sebastianin kaulaan, tai sitä että hänet nostettiin Sebastianin syliin.
Hetkeksi Ciel avasi silmänsä ja näki ikkunan loittonevan, Rooman valot jäivät taakse askel askeleelta Sebastianin kulkiessa kohti makuuhuonetta. Se tuntui vertauskuvalta siitä, että he olivat kääntäneet selkänsä ihmisten maailmalle ja olivat nyt vetäytymässä omaan todellisuuteensa, sellaiseen jossa olivat vain he kaksi.
He kaksi, yhdessä, sidottuina, ikuisesti.
~*~
Queen - Too Much Love Will Kill You
I'm just the pieces of the man I used to be
Too many bitter tears are raining down on me
I'm faraway from home
And I've been facing this alone
For much too long
Oh, I feel like no-one ever told the truth to me
About growing up and what a struggle it would be
In my tangled state of mind
I've been looking back to find
Where I went wrong
Too much love will kill you
If you can't make up your mind
Torn between the lover
And the love you leave behind
You're headed for disaster
'Cause you never read the signs
Too much love will kill you - every time
I'm just the shadow of the man I used to be
And it seems like there's no way out of this for me
I used to bring you sunshine
Now all I ever do is bring you down
Ooh, how would it be if you were standing in my shoes
Can't you see that it's impossible to choose
No there's no making sense of it
Every way I go I'm bound to lose
Oh yeah
Too much love will kill you
Just as sure as none at all
It'll drain the power that's in you
Make you plead and scream and crawl
And the pain will make you crazy
You're the victim of your crime
Too much love will kill you - every time
Yes, too much love will kill you
It'll make your life a lie
Yes, too much love will kill you
And you won't understand why
You'd give your life, you'd sell your soul
But here it comes again
Too much love will kill you
In the end
In the end
