Tekstin nimi: Valpurinyö (ja kiertotähdiltä heräämisiä)
Kirjoittaja: nauha
Ikäraja: K-11
Varoitukset: Humalahakuisuus ja tupakointi
Paritus: Mihail/Reena
Yhteenveto: Miehet eivät halua letittää minun tukkaani, vaan repiä sen nutturaltaan alas, alas, rinnoille lapaluille.A/N: Palasin taas Mihailiin ja Reenaan, vaikken ole aivan varma miksi. (Oikeasti tiedän täsmälleen miksi.)
Eli jatkoa näille:
Puutostiloja,
Sunnuntaiteuras tai tyttö sekaisin,
Oliivin muotoiset planeetat.
Tiedän myös raiskanneeni enterin.
Valpurinyö (ja kiertotähdeltä heräämisiä)Me pukeudumme pikkutakkeihin ja tiukkoihin farkkuihin, minä ja Meeri. Poltamme tupakkaa mainostoimiston takaovella työvuoron päätyttyä ja huokailemme työn tuloksille, puhumme flowsta ja energiasta.
Pomo sanoi tänään:
”Sussa on Reena ainesta.”
Aines ei rieku humalassa eikä
aines kieltäydy kosketuksesta. Minussa on ainesta.
Vapun viettoon siirrytään keskustan terasseille, emmekä missään nimessä pue lakkeja tai serpentiiniä.
Istumme ja ylenkatsomme ja hetkellisesti häpeän olla minä, koska olen juonut liian monta ja Meerin nauru on lasista. Me olemme tylsiä ja todellisuuspelkoisia.
Kieltäydyn seurasta tuhannesti, toistuvasti ja samoin syin, tekosyin.
Koska olen menestyvä, enkä tarvitse miestä. Assistentti minä olen ja tarvitsen yhden.
Etsin turhaan lasistani turvonneita rusinoita.
Mihailin huomaan vasta, kun se seisoo liian lähellä ja juo ylihintaisen luomuolueni kysymättä.
Sellainen se on, liki ja huomaamaton, mutta kerran löydettynä mahdoton kadottaa enää koskaan. Röyhkeä ehkä vain takiani tai omaa typeryyttään.
Mihail ryöstää minut terassin poltteesta ja painaa edelleen vitivalkoisen ylioppilaslakkinsa hiuksilleni. Miehet eivät halua letittää minun tukkaani, vaan repiä sen nutturaltaan alas, alas, rinnoille lapaluille. Lakki uppoaa silmille saakka.
Meeri saa seurata säälistä, koska humala on armoton ja ystävää ei jätetä.
Minä suostun vietäväksi, koska tiedän tarvitsevani.
Pyörin rinnettä alas lakki silmillä ja sukat rutussa. Nurmi haisee kuselta ja keväältä. Kuolleilta hyönteisiltä. Korjaan lippaa ja levitän kädet siiviksi.
Mäen päällä Meeri nauraa ja huutaa, että
ylös hullu, sä kastut. Se kiljaisee, kun Mihail sulkee viinipullon sormellaan ja kierii kierii kierii. Minä otan vastaan
ja suutelen viinin huulilta. Pojan ja pullon. Jumalan.
”Voidaanko me joskus olla vähemmän vaikeita?”
”Voidaan.”
”Vaikkei oltaisi humalassa?”
”Joo.”
Minä nauran ja Mihail nauraa, enkä ole varma nauraako maailma meille, vai meidän kanssamme.
Ennen Museokadulla odottavaa humalaista tajuttomuutta pelkään kissani kuolevan nälkään. Tiedän sen mouruavan. Taas.
Uni vie ja siellä
en saa mustelmia vaatteet päällä nukkumisesta.