Nimi: Minä kuolen, maailma ei
Kirjoittaja: murokulho
Oikolukija: ei ole
Tyylilaji: angst
Ikäraja: K-11
Varoitukset: muutamia kirosanoja, pahoinpitelyä, murhan maininta, alkoholin käyttö humaltumistarkoituksessa, itsemurhan suunnittelu ja sen toteutus
Minä kuolen, maailma ei
Ellen istuu kasvot kyyneleistä turvonneina päiväkodin pihalla suurella kivellä. Kyyneleet valuvat helminauhoina Ellenin poskilla, eikä tyttö edes vaivaudu pyyhkimään niitä. Tänään on Ellenin syntymäpäivä. Nyt jo kuusivuotias Ellen muistelee haikeasti sitä, kuinka kaksi vuotta sitten, juuri hänen syntymäpäivinään, hän sai kuulla kuinka hänen äitinsä oli hukkunut kalareissulla isän toimesta. Isä oli vain kyllästynyt äitiin, haukkunut muutaman kerran huoraksi ja hukuttanut. Siinä se.
Hoitotäti kävelee Ellenin luokse ja Ellen liukuu alas kiveltä, mutta rojahtaa maahan istumaan risti-istuntaan. Hoitotäti kumartuu tytön tasolle ja hymyilee suloisesti, mutta Ellen ei näe hymyssä mitään suloisuutta. Vain kaikkea pahaa, turhautumista, vihaa, kyllästyneisyyttä. Hoitotäti ei oikeasti edes pidä Ellenistä, hoitaa tätä ja muita lapsia vain saadakseen rahaa asuntovuokraansa ja viinaan.
”Ellen?” hoitotäti, jonka nimeksi Ellen muistaa Katin, kuiskaa ja Ellen kääntää katseensa muhkuraiseen maahan. Hoitotäti tarttuu Elleniä tytön heiveröisestä ja kalpeasta kädestä ja hymyilee.
”Tulehan sisälle. Mennään syömään välipalaa”, Kati jatkaa lepertelyään, mutta Ellen vain pudistaa topakasti päätään. Hän ei suostuisi tuon määräiltäväksi! Ellen tekee niin kuin haluaa ja menee minne haluaa. Kukaan ei määrää häntä.
Hoitotäti tuhahtaa ja nousee ylös. Hän kävelee päärakennuksen oville ja supattaa jotain vanhemmalle hoitotädille, joka lähtee lempeä ilme kasvoillaan Ellenin luokse. Hänkin koittaa suostutella Elleniä sisälle, mutta tyttö ei suostu siltikään.
”Ellen!” hoitotäti toruu ja asettaa kädet poimuiselle lantiolleen. ”Sinä joudut jäähylle, jos et nyt tule!”
Ellen ei ole koskaan pitänyt jäähyistä, sillä silloin muut lapset kiinnittävät häneen enemmän huomiota. Jäähyuhkaus laittaa vipinää Ellenin jalkoihin ja tyttö nousee ylös. Hän ryntää vanhemman hoitotädin edellä sisälle, potkii kenkänsä eteisen nurkkaan ja riisuu vihreän takkinsa naulakkoon. Sitten hän juoksee ruokasaliin ja laittaa lautaselleen puolikkaan perunan ja tilkan jauhelihakastiketta.
...
Ellen on juuri viime viikolla täyttänyt kolmetoista vuotta. Hänen isänsä makaa olohuoneessa sammuneena liiasta viinasta ja kuola valuu miehen suupieltä pitkin sohvatyynyille. Ellen tuhahtaa, sammuttaa tietokoneen ja palaa takaisin omaan huoneeseensa. Hän läimäyttää oven perässään kiinni ja isä havahtuu äänestä hereille.
”Ellen!” kuuluu kova karjahdus ja Ellen säpsähtää. Hän ryömii sängyn alle piiloon pölyvönkkien seuraksi ja odottaa. Isä ryntää hänen huoneeseensa ja katselee vauhkona ympärilleen.
”Missä sinä saatanan nulikka oikein piileksit?”
Ellenin henkeen menee pölyä, eikä hän voi estää kuuluvaa yskähdystä pärskähtämästä ilmoille. Isän vauhkot liikkeet pysähtyvät ja mies laskeutuu polvilleen. Ellen näkee, kuinka hänen isänsä vihaiset kasvot kurkkaavat sängyn alle.
”Kuinka monta kertaa sinulle pitää sanoa noista perkeleen ovien paiskomisesta!?” isä karjuu ja tarttuu tytärtään olkapäästä vetäisten heikon ruumiin sängyn alta ja pakottaa Ellenin seinää vasten. Isä kumartuu kymmenen sentin päähän Ellenin kasvoista ja sylkäisee. Ellen irvistää ja isä näyttää tyytyväiseltä.
Ellen on peloissaan niin kuin aina, mutta hän alkaa olla jo tottunut tähän. Isä on pitkä, melkein kaksimetrinen, painaa varmaan sata kiloa ja on täyttä lihasta. Ellen taas on vain noin satakuusikymmensenttinen, vakavasti alipainoinen ja muutenkin älyttömän heiveröinen. Ei hänellä olisi mitään mahdollisuuksia isäänsä vastaan.
Nyrkki kohoaa ja iskeytyy Ellenin kasvoihin. Jotain lämmintä ja kosteaa ryöpsähtää tytön naamalle, sitä on kaikkialla, suussa, nenässä ja poskessa. Ellen itkee kivusta ja tuskasta ja halusta kuolla, mutta kestää kaiken. Uusi isku kohdistuu alavatsaan ja Ellen taipuu kaksin kerroin pidellen vatsaansa. Isä perääntyy askeleen ja pakottaa tyttärensä katsomaan itseään. Hän läimäisee nuorta lastaan avokämmenellä poskelle ja poistuu huoneesta mitäänsanomatta, jättäen kituvan tyttärensä jälkeensä.
...
Ellen täyttäisi kahden viikon päästä tasan kolmekymmentä. Se päivä olisi kuudes syyskuuta ja sille päivälle Ellen oli viisitoistavuotiaasta lähtien suunnitellut kuolemansa, sillä äitikin kuoli kolmekymppisenä. Kyynel vierähtää Ellenin jo mustelmaiseksi käyneelle poskelle. Hän pyyhkäisee sen pois ähkäisten pienesti kivusta, jonka kosketus aiheuttaa. Uusia kyyneleitä valuu naisen poskille, mutta niitä ei Ellen pyyhi pois.
Ellen astuu ulos viileähköön syysilmaan ja lähtee kävelemään lähikaupalle. Naapurit katsovat häntä myötätuntoinen ilme kasvoillaan, jokainen tietää Ellenin historian. Ellen ei tiedä miten, mutta näin asiat nyt vain ovat eikä niitä voi muuttaa. Ellen vetäisee kaupan oven auki ja astuu sisään. Hän hypistelee kolikoita taskussaan, niitä on kaikenkaikkiaan kaksitoista. Kolme kahden euron kolikkoa, viisi euron kolikkoa ja loput viidenkymmenen sentin arvoisia metallipalasia. Ellenillä on mukanaan myös viiden euron seteli, jos rahat eivät riittäisikään.
Ellen marssii suoraa tietä alkoholiosastolle ja valitsee hyllystä vahvinta tavaraa. Hän kävelee kassalle, pamauttaa pullon pöytään ja maksaa sen. Kassaneiti ei edes katso Elleniä, niin paljon hän Elleniä pelkää.
Kotona viinapullo tyhjenee verkkaasti ja Ellen sammuu sohvalle isänsä tavoin.
Kaksi viikkoa kuluu nopeasti. Syyskuun kuudes on kolea ja usvainen päivä, aivan kuten sekin päivä, milloin äiti hukkui. Ellen seisoo vähintään kymmenkerroksisen kerrostalon katolla. Hän itse asuu sen viidennessä kerroksessa.
Nainen vilkaisee alas liikennepyörteisiin ja häntä huimaa, muttei kuitenkaan pelota. Kaikki olisi tästä eteenpäin hyvin, hän pääsisi äitinsä luo taivaaseen. Ellen puristaa ristikorua kädessään ja lausuu kiitosrukouksen Jumalalle ja anoo pääsyä äitinsä luo.
Ensimmäinen askel reunan yli, sitten toinen. Ellen lausuu nopeat hyvästit maailmalle ja nauraa. Taivaassa kaikki olisi hyvin, Ellenillä ei olisi mitään hätää. Isäkin alhaalla helvetissä.
Viimeinen pamaus ja taas päättyy yksi elämä.
”Minä kuolen, maailma ei.”
