A.N. Tämä pätkä on ollut valmiina jo pidemmän aikaa, mutta olen painiskellut sen kanssa, onko se todella
valmis ja voiko sitä tosissaan ihan selkä suorana edes julkaista. Noo... sanokaa te se. Sillä hihhii, tällekin on vielä jatkoa.
Voi, olen niin väsy ja tulen muokkaamaan tätä erittäin vajakkia ja typerää löpinää ennen sitä varsinaista tekstin pätkää varmaan myöhemmin, mutta laitan nyt tuon jatkoksen, kun se on jo ihan tarpeeksi monta päivää minua vaivannut, kun en ole ehtinyt. Plus, että vaikutti siltä, että tämä on lukijakunnalle ihan tervetullut. En tiedä, onko sitten enää, kun se on olemassa.
Voilà.
KatosiHiljaisuus piteni. Courfeyrac söi hitaasti leipäänsä ja vältteli mietteliään Mariuksen katsetta. Kaikki reippaus ja höpöttäminen. Aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ehkä ei ollutkaan. Tilanne yöllä oli varmaankin vain kasvanut hänen omassa mielessään. Courfeyrac oli luultavasti ollut pitämässä hauskaa ja sitten vain jopa päässyt ovelleen asti. Niin tosiaan; eihän hän aina päätynyt lähellekään kotiaan, vaan saattoi jäädä nukkumaan milloin minnekin. Marius pudisteli kummitukset mielestään, mistä lie tulleet. Tässähän kuitenkin puhuttiin hänen ystävästään Courfeyracista, joka kuitenkin toisinaan avautui vähän liiankin kanssa omista asioistaan, joten kyllä hän kertoisi, jos jokin olisi vialla. Eikä minkäänlaisen hupsun käytöksen pitäisi olla häneltä liian outoa.
Nyt oli hänen vuoronsa sanoa jotain.
”Ajattelin mennä yliopistolle tänään”, hän sanoi omenaa haukaten. Courfeyrac tirskahti tahtomattaan.
”Sinua ei ole siellä paljon näkynyt. Taidatko olla edes enää millään kursseilla kirjoilla?” Marius mutusti omenaa ja ravisti päätään.
”En kai”, hän vastasi nielaistuaan, mutta jatkoi: ”Keksin jotain. Minusta pidetään siellä. Ja onhan kirjasto käytettävissäni, jos minua ei lasketa luennoille.”
”Onnea matkaan”, Courfeyrac nauroi.
//
Marius ei palauttanut viimeyön tapahtumia mieleensä oikeastaan koko päivänä.
”Jokaisella meillä on heikot hetkemme”, hän ajatteli, jos se sattui häivähtämään hänen ajatuksissaan. Cosetten tavattuaan hän päätti vielä jatkaa Corintheen. Hän ei yhdistänyt sitä tietoisesti mihinkään, mutta hän oli päivällä tullut ajatelleeksi, että hän ei ollut ollut viimeaikoina kovinkaan perillä siitä, mitä hänen ystävilleen kuului. Hän ei muistanut milloin oli viimeksi käynyt ennen niin tyypillisen syvällisen keskustelun sen kaverin kanssa, kenen seurassa piti sadetta sen yhteisen katon alla. Se johtui epäsuorasti Cosettesta. Mariuksen ajatuksissa ei ollut viimeaikoina juuri muulle tilaa.
Corinthessa oli vielä täysi meno päällä. Keskelle huonetta oli raivattu eräänlainen gladiaattoriareena; pöydät olivat seiniä vasten ja miehet istuvat ja nojailivat niihin nauraen, jutellen, vetoa lyöden ja Grantairelle ja Jolylle huudellen. Nämä kaksi yrittivät areenan keskellä vuoronperään laulaa toisensa suohon; se oli jonkinlainen juomapeli. Grantairen kielen kannat olivat kerkeät, mutta vielä puolisen tuntia sitten oli Joly ollut varsin vakavasti otettava haastaja.
Enjolrasta eikä Combeferrea enää näkynyt. Se harmitti Mariusta, sillä heidätkin hän olisi halunnut tavata. Sen lisäksi heiltä olisi varmaankin saanut parhaimman yhteenvedon tämänhetkisestä poliittisesta tilanteesta.
Jean Prouvaire nojaili ovenpieleen takki käsivarrella: hän oli juuri lähdössä. Kun hän huomasi Mariuksen ilmestyneen olkansa viereen, kapsahti Jehan hänen kaulaansa iloinen hämmästys kasvoillaan.
”Pontmercy! Siitä on liian pitkä aika, kun olen sinut nähnyt. Oletko vihdoin tullut kertomaan meille tyttösi nimen?”
Marius nauroi.
”En sentään, Jehan. Teidän nimiänne minä tulin kertaamaan, etteivät vaan pääsisi unohtumaan”, hän vitsaili ja jatkoi kysyen:
”Combeferre ja Enjolras ovat ilmeisesti lähteneet jo.”
Jean nyökkäsi.
”Yhteisymmärryksessä. Jo tunteja sitten. Muistaakseni silloin, kun pöydät alkoivat liikkua. Sinä tunnet heidät: Enjolras ei tällaisessa viihdy, ja Combeferre, joka ehkä joskus osaisi ilonpitoa kaivatakin, ei halua näyttää sitä hänen seurassaan. Olin minäkin nyt lähdössä. Meteli alkoi käydä korvilleni ja kun mieluummin katselen muita sivusta kuin itse riehuisin, sain siitäkin jo tarpeekseni.” Hän nyökkäsi laulajia kohden ja naurahti: ”Pari tuntia sitten he olivat oikeasti ihan hauskoja. Kovin kekseliäitä, hyviä improvisoimaan.”
Marius katseli sekaista, mutta lämmintä valoa ja iloa hehkuvaa huonetta hetken. Hän huomasi jonkun puuttuvan.
”Onko myös Courfeyrac lähtenyt jo?”
Jehan vakavoitui kuin taikaiskusta.
”Ei. Häntä ei ole näkynyt koko iltana. Luulimme, että hän olisi nyt ollut sinun matkassasi.”
Marius kävi mietteliääksi.
”Frangi ajatuksistasi”, Jehan sanoi. Marius kohautti olkapäitään.
”Onko hän mielestäsi käyttäytynyt jotenkin kummallisesti viimeaikoina?” hän kysyi.
”On kyllä”, Jehan vastasi: ”Sen verran, mitä olen häntä tavannut. Yritin jutella hänelle eilen ja hän puhuikin vuolaasti ja jotenkin ylipirteästi, mutta mitättömistä aiheista. Hän kiersi kysymykseni ja keksi pian tekosyyn lähteä. Ei häntä ole juuri näkynyt. Feuilly!”
Jehan huitoi kädellään, ja Feuilly tuli heidän luokseen. Hän kaappasi Mariuksen veljelliseen rutistukseensa.
”Kas hei, Marius”, hän tervehti irti päästettyään. Jehan ei antanut aikaa kuulumisten vaihdolle, kysymykset saisivat jäädä nyt tuonnemmaksi.
”Me puhumme Courfeyracista”, hän aloitti ja kehotti Feuillya, ”Kerro siitä kun tapasit hänet tänään.” Feuilly hieroi niskaansa ja irvisti.
”Olin auringonlaskun aikaan palaamassa tehtaalta kotiin. Kuin tyhjästä eteeni ilmestyi tumma hahmo ja me törmäsimme. Se oli siis tietysti Courfeyrac. No, hän mutisi nopeasti pahoittelujaan ja oli jo kiiruhtamassa eteenpäin, kunnes minä pysäytin hänet. Tartuin hänen hihaansa ja huudahdin: ”Courfeyrac!” Sitten vasta hän katsoi minuun jokseenkin hölmistyneenä ja tajusi kuka minä olin. Eihän se sinänsä mitään, sillä olihan jo melko hämärää ja jokainen meistä joskus on hajamielinen, omissa maailmoissaan ja kiireinen. Mutta tämä ystävämme oli suorastaan vauhko. Hänen takkinsa oli auki, huivi miten sattui ja hiuksetkin sekaisin. Sen tarkemmin en kykene kuvailemaan häntä, sillä hänen kasvoistaan ei ottanut selkoa. Sen osaan sanoa, etten tiennyt, missä oli se mies, jonka tunsin. Juttelimme hetken, mutta se oli outoa puhetta. Hän kyseli paljon, kuulumisia ja sellaista, etten minä saanut omiani väliin, ja hän puhui ja nauroi, mutta aivan kuin… Jännittyneenä ja varautuneena. Aivan kuin esittäen ja niin vakuuttaen tällä muka normaalilla käytöksellään kaiken olevan hyvin ja tavallisesti, vaikka ei oikeasti ole. Sellainen minulle tuli mieleen. Kysyinkin häneltä: ”Courfeyrac, onko kaikki hyvin?” No, kuvailemani perusteella voitte arvata, mitä hän vastasi.”
”Paremmin ei voisi olla. Mistä sinä tuollaista sait päähäsi?” ehdotti Jehan kuivasti. Feuilly nyökkäsi.
”Aika lailla.”
”Samaa hän minullekin vastasi”, Jehan totesi. Seurasi hiljaisuus.
Ilonpito läheni loppuaan. Laigle istutti huojuvaa Jolya tuolille; Grantaire oli ilmeisesti voittanut, vaikka ei hänkään enää niin kovin terävänä ollut. Sama määrä alkoholia, jonka hän kykeni sietämään, saisi monta miestä hengiltä. Muut pojat olivat hiljalleen kiinnittäneet huomionsa oven suuhun kertyneeseen vakavan oloisesti keskustelevaan ryhmään ja hilautuneet lähemmäksi kuuntelemaan. Tervehdittiin nyökäten.
”Mutta Marius, sinähän asut hänen kanssaan. Kerro sinä meille, mikä häntä vaivaa. Joku tyttökö?” Bahorel tokaisi. Jehanin katse käväisi lattiassa, Mariuksen seinässä: eri syistä.
”Minun on pakko tunnustaa, etten ole, tai en ole vain halunnut huomata mitään erikoista”, Marius vastasi käsiään väännellen. Hänellä oli huono omatunto, ja Feuilly taputti häntä olalle lohduttavasti.
”En ennen kun löysin hänet oven eteen nukahtaneena”, hän jatkoi.
”Minkä oven?” Jehan tiedusteli.
”Omansa.” Muutama leuka loksahti auki. Jehanin kulmat painuivat huolestuneesti ruttuun.
”Mitä hittoa sen miehen elämässä tapahtuu?”, sanoi Laigle, joka oli myös nyt liittynyt heidän rykelmäänsä.
”Minä olen herännyt monesti paikasta, jota en kykene muistamaan. Jos havahdun kotoani, olen positiivisesti yllättynyt”, huomautti Grantaire pöytänsä äärestä. Muut hätkähtivät. He eivät osanneet odottaa, että hän olisi kuunnellut, tai ollut edes tajuissaan. Tilanne kävi hetken tyhjää, ennen kuin kaikki toipuivat hämmennyksestään.
”Jos sinä heräät omasta pedistäsi, on joku muu sinut sinne kiikuttanut”, Feuilly näpäytti.
”Vaikka Courfeyrac”, jatkoi Laigle hänen lausettaan, ”R, sinä et ehkä ole aivan vertailukelpoinen, mutta tosissaan nyt ystävät rakkaat; ymmärrän hänen pointtinsa: me emme puhu nyt Enjolras’sta, Combeferresta tai Jehanista tässä näin. Onkohan hätä todella tämän näköinen?”
”Entä jos on?” haastoi Jehan varteenotettavalla äänellään. Hänen poskensa punoittivat aavistuksenomaisesti, mutta hän taiteili äänestään version, joka ei kuulostanut lainkaan pelokkaalta tai huteralta. Se oli kysymys, joka kysyttiin asiallisesti kokouspöydässä, vailla henkilökohtaisesti näytettyä mielipidettä. Kysymys, joka vaati tulla vastatuksi. Marius tarttui siihen.
”Entä jos me huomenna joudumme todistamaan hänen kalvenneet kasvonsa ruumishuoneelta? Antaisitteko itsellenne anteeksi sen, että ette jaksaneet välittää?” Reaktiot olivat tyrmistyneitä ja meteli nousi hetkeksi, kun jokainen esitti omia mielipiteitään ja teorioitaan.
”Marius! Hyvänen aika sentään. Rauhoitu nyt. Maalaat piruja seinille. Ajatelkaamme vakavasti nyt”, Laigle tyynnytteli. Kuului levotonta mutinaa. Feuilly viittasi ja häntä kehotettiin sanomaan ajatuksensa ääneen ja muut vaikenivat.
”Minusta meidän täytyisi nyt yksinkertaisesti etsiä hänet, eli todennäköisesti löytää viereisestä kapakasta, ihan vain ennen kuin mitään vakavaa sattuu, jos sellaisen vaara todella on. Varmuuden vuoksi. Voimme tehdä tästä härkäsestä taas kärpäsen ja mennä rauhassa levolle. Voimme pistää hänet demokraattiseen piinapenkkiin ja vaatia vastauksia hänen oudolle käytökselleen, jos niin haluamme”, hän sanoi.
”Hyvin puhuttu”, Bahorel vastasi kaikkien puolesta. ”No niin mies ja ääni; kuinka toimimme? Kaikki, ketkä haluavat etsiä hänet ja ovat näin lähdössä myös mukaan, nostakoot kätensä ylös.” Päätös oli yksimielinen.
”Luulen että meidän on parasta hajaantua”, Feuilly ehdotti.
Corintheen jäivät vain Joly, joka oli sammunut ja Grantaire, joka hänkin oli varsin tukevassa humalassa. Erifiksusti hän totesi:
”Taitaa olla parasta, että me jäämme Jollllysen kanssa tänne vahtiin ja pitämään kynttilässä liekkiä yllä. Kun ovi on aina avoin tuhlaripojan paluulle, on hyvä että täällä on joku ottamassa hänet vastaan. Voin istua hänen päälleen, kunnes te palaatte etsinnöiltänne.”
Nuoret miehet levisivät öisen kaupungin jokaiseen ilmansuuntaan. He kävivät läpi kapakat, kadut ja teatterit sekä kyselivät ihmisiltä. Montakaan kiveä koko Pariisista ei jäänyt kääntämättä, mutta Courfeyracista oli vain pari hassua havaintoa ja nekin olivat jo tunteja vanhoja. Jehan oli jopa vaatinut heitä kahlaamaan pätkän Seinen rantaa siellä missä virtaus laimeni ja töyrääseen kertyi kaikenlaista moskaa. He eivät löytäneet muuta kuin lasinsirun Laiglen jalanpohjasta. Feuilly kantoi hänet reppuselässä Corinthelle Jolyn pakeille ja palasi sitten etsintöihin. Yrityksistä huolimatta vaikutti siltä, että Courfeyrac oli kadonnut maan nielemänä.
Aamun sarastaessa loputkin raahustivat takaisin Corinthelle, missä Joly yritti palvella heitä parhaansa mukaan; häntä hävetti, ettei hän ollut ollut heidän mukanaan. Grantaire kuorsasi pää pöydälle laskettuna autuaan tietämättömänä kaikesta. Punasilmäinen Jehan ja synkän näköinen Marius saapuivat viimeisinä. Apeat, ärtyneet ja uupuneet nuorukaiset istuvat pöydillä päitään roikottaen.
Päätettiin, että mentäisiin koteihin nukkumaan ja kokoonnuttaisiin Musainilla kolmen aikaan iltapäivällä. Joly otti Laiglen kantamuksekseen, mutta Bahorel ja Feuilly, jotka katsoivat ensin kaksikkoa ja sitten merkitsevästi toisiaan, päättivät lähteä mukaan. He voisivat vaihtaa korttelin välein. Tilannettaan häpeilevä Laigle pisti väliin, että hän ei ollut teuraslammas, ja konkkaisi kyllä mieluiten omalla jalallaan, jos saisi vain jonkun tuekseen. Tämä sopi muille, sillä he olivat väsyksissä, vaikka siihen menisikin hetken pidempi aika.
A.N. Minäkin päätän nyt mennä nukkumaan. Rakkautta ja voimaa ihanat vallankumoustoverini.
Child