Nimi: Isot tytöt eivät itke
Kirjoittaja: Kuurankukka
Beta: Jolandina
Ikäraja: S
Tyylilaji: Angst, draama, femme ja pieni romantiikka
Paritus: Alice Longbottom/Lily Evans
Haastet: Lyrics Wheel X, Vaihda genresi-haaste
Vastuunvapaus: Hahmot eivät kuulu minulle, vaan Rowlingille, enkä edes yritä hyötyä tästä rahallisesti.
A/N: Hups, ficci on pyörinyt tiedostoissa jo monta viikkoa, ja koska nyt LWX:n deadlinen lähestyä muistin ruveta myös julkaisemaan tätä. Ensimmäinen pidempi femme one-shotti jonka kirjoitan... Jolandina auttoi jälleen kerran, kiitos siitä. Tätä oli itseasiassa todella kiva kirjoittaa. LWX-lyriikat löytyvät tekstin lopusta; lukuiloa!
Isot tytöt eivät itkeOlla olemassa, puoliksi vaiko ollenkaan? Lilyn seurassa Aliceen tarttui aina se tietty punaloisteinen kipinä, joka todisti, että hän todella eli, oli olemassa. Ystäviä heistä tuli toisella luokalla, professori Verson yrttitunnilla tehdyn parityön ansiosta; Alice osasi luonnostella tarvittavan kuvan jouluruususta, herätellä sen lähestulkoon henkiin. Lily oli hyvä tarvittavien tietojen etsinnässä (he olivat nopeimmat) ja kantoi mukanaan aitoa, lämminhenkistä hymyä. Viimeisen vuoden taivaltaessa kohti talvilomia he olivat jo aivan muuta kuin pelkät ystävät.
Lily oli jotain poikkeuksellista, sellaista jonka saattoi kohdata kerran vuosisadassa ja saada omaksi vain hetkeksi. Hän itse ei ollut poikien, varsinkaan sellaisten kuin mitä James Potter oli, suosiossa toisinkuin Lily Evans. Seitsemännellä luokalla Alice oli jo sovittanut itsensä ajatukseen, ettei todella saisi ketään vierelleen. Yksi huurresuudelma salaa muilta todisti jostain muusta, jostain sellaisesta joka karkottaisi yksinäiset talviyöt kauas taakse. Ystävyyden kipinästä leimahtikin äkkiä roihu, joka valaisi heitä molempia pimeällä, se kuumotti, hengästytti, itketti ja nauratti yhtä aikaa.
Hän ei ollut yhtä varma askelissaan, ei omistanut ihan niin hyvää ryhtiä kuin Lily tai saanut kutsua Kuhnukerhoon. Mikään niistä, tai muistakaan olemattomista virheistä ei haitannut punapäätä, vaan hän antoi Alicelle aikaa tottua siihen, ettei vain haihtuisi ilmaan, vaan säilyttäisi kaikki lupauksena. Lily todella lupasi, vannoi suudellessaan, pysyvänsä aina vierellä. Sanat sinetöitiin hopeaketjuihin liitetyllä sormusparilla, joita molemmat kantoivat sydämiään vasten.
Sammalsilmäinen rohkelikko oli niin itsevarma ja heihin molempiin luottava, että saattoi liittää Alicen pienet lintusormet vasten omiaan, eikä kukaan kuvitellut mitään erikoista. Kaksi älykästä, menestyvää persoona, kerta kaikkiaan vain parhaat ystävykset, kuiskivat muut rohkelikon tytöt, eivätkä enää katsoneet heitä sen pidempään kuin ketään muutakaan.
Lily oli hänen ensirakkautensa, ensimmäisensä joka kulmasta ja suunnasta tarkasteltuna, ehkä myös viimeinen. Hän oppi näkemään, että täydellisen kauniista kasvoista ja ystävällisestä luonteesta huolimatta toinenkin epäröi, ei saanut rintaliivien hakasia auki ensimmäiselle yrityksellä eikä aina totellut pilkuntarkasti opettajien käskyjä. Evansin tytössäkin oli rosoisuutta, karkeita sanoja ja halua vetää hermosauhut ennen tärkeitä kokeita; Alice oppi sen kaiken ja enemmänkin. Rakasti. Oli omituista, että vaikka kuinka monta vuotta ehti olla ystävänä, vasta rakkauden aaltojen jälkeen näki kaikki piirtymät ja pinttymät kunnolla.
He olivat onnellinen pari, jonka olemassaolosta ei kukaan muu tiennyt. Alice oppi itsestäänkin jotain uutta, keväällä hän osasi hymyillä yhtä lämpimästi ja leveästi kuin Lily, tanssia paljasjaloin sulavassa nuoskalumessa ja olla vahva.
Oli monia lupauksia, joita he loivat, sitoivat tiukoiksi solmuiksi ja kantoivat yhä sormuksia elämänmatkansa mukana. Niin nuoria, kaiken tietäviä ja rakkaudesta juovutettuja, he eivät huomanneet tai tarvinneet ketään muuta kuin toisensa, he rikkoivat rajat ja aidat tieltään, elivät toisiaan varten. Jopa Lily, joka oli niin itsenäinen ihminen, saattoi sanoa lähestulkoon ääneen (äänetön kuiskauskin riitti), että tarvitsi Alicen vierelleen.
Alicen seurassa Lily unohti Potterin, unohti muutkin kelmit ja unohti horisontin takaa eteen kipuavan tulevaisuudennäkymän. Kun vanhemmat lähettivät kirjeen, jossa kyseltiin vaivihkaa, mutta silti niin näkyvästi poikaystävästä, Lily nauraa helisi, kaappasi Alicen yllättäen syliinsä ja hoki, että aina Alice, aina Alice, eikä koskaan mikään typerä Potter. Silloin Alice jopa uskoi siihen, koska niin oli vain oikein, ja koska ei ollut mitään syytä epäilykseen.
Maaliskuun loppupuolella Lily ei tullutkaan ensimmäiseen sovittuun tapaamiseen. Melkein neljän kuukauden parisuhde, saattoihan silloin unohtaa toisen hetkeksi, Alice totesi itselleen, nappasi hyvän kirjan ja kapusi ylös odottamaan tyttönsä paluuta. Lily tulikin, tervehti häntä humaltuneella, syvällä suudelmalla, haluavilla käsillä ja oli niin kovin rohkea sanoillaan, teoillaan. Juuri ennen nukahtamistaan Alice painoi nenänsä tytön niskaan, haistaen sieltä vieraan, tunkeilijan tuoksun, eikä vielä osannut tai halunnut epäillä mitään.
Seuraavana aamuna aamiaisella, istuessaan Alicen kanssa muista vähän erillään, Lilyn oli ensimmäistä kertaa vaikea vastata rehellisesti tyttöystävänsä kysymykseen.
”Lily muuten, missä sinä olit eilen illalla?”
”Kolmessa luudanvarressa, salakäytävän kautta, tiedäthän. Ja anteeksi, että tulin niin myöhään.”
”Tottakai tiedän sen käytävän. ja ei se mitään. Ota minut ensi kerralla mukaan, niin et myöhästy”, Alice vitsaili, sädehti jopa niin tihkusateen harmauttamana ja koleuttamana lauantaina, eikä ollut vihainen. Siihen Lilyllä ei ollut vastaukseksi kuin hymy, joka ei kuitenkaan viipynyt kasvoilla pitkään. Tottakai Alice, utelias kun oli (ainut jolla oli oikeus kysyä) päästi pienestä, kapeasta suustaan Lilyn pelkäämät sanat.
”Kenen kanssa sinä olit? Et kai yksin sentään?”
Kun vastausta ei kuulunut, Alice kohotti hämmästyneenä kasvonsa aamupostin ylitse ja katsoi toista rohkelikkoa kysyvästi silmiin.
”Lily, kuuletko? Kenen kanssa sinä olit siellä?” Lily oli kyllä kokoajan kuullut Alicen pehmeän äänen, hän ei vain tahtonut saada vastausta ulos suustaan. Käsi siirtyi hipelöimään ketjussaan riippuvaa hopeasormusta, se antoi hänelle voimaa rehellisyyteen.
”Potterin ja muutamaan muun kanssa.” Potterin, Mustan, Mustan sen aikaisen tyttöystävän ja Lupinin kanssa. Kuinka niin oli käynyt (Potter oli lopulta nuokkunut vasten hänen olkaansa), Lily ei oikeastaan tiennyt. Hänellä oli huono omatunto, huolimatta siitä, ettei Alice ollut edes vihainen.
Kahta viikkoa myöhemmin Lily jäi itse itselleen kiinni pitkästä katseesta Jamesin kanssa. Hän oikein havahtui tajuamaan, että Alice istui siinä hänen vieressään; ei silloin pitänyt jotain Potteria katsella. Niin vain kävi, uudestaankin jo seuraavana päivänä. Vaikka hän seurusteli Alicen kanssa, oli onnellinenkin, Potter jaksoi edelleen roikkua hänessä kiinni, jos mahdollista, sitkeämmin kuin koskaan. Pitäisikö tunnustaa, pyöri mielessä ja hallitsi Lilyn ajatuksia, yhä useammin.
Huhtikuu laskeutui Tylypahkan ylle, viritti oppilaat koulun loppumisen odotukseen ja sai ensirakkauksia leimahtamaan. Oliko se kolmas tai neljäs kerta, kun Lily ei saapunutkaan sovittuun aikaan, ei silittänyt hänen lyhyitä hiuslatvojaan tai antanut laskea pisamia poskipäiltään, hän ei tiennyt. Alice istui kirjastossa valtava läksypino edessään, lukulasit hieman vinossa (hermostunut ele asetella niitä kokoajan paremmin nenälle) kun Remus Lupin istui täysin varoittamatta hänen viereensä. Ei siinä mitään, Alice piti kyllä Remusta mukavana ihmisenä, mutta ei tämä ollut hänen viereensä koskaan istunut.
”Odotatko sinä Lilyä?” Remus tiedusteli, katsoi silmänurkastaan tuoretta mustetahraa pergamentilla ja sen viereen syntyvää uutta tekstiä, eikä tiennyt, mitä olisi pitänyt sanoa.
”Odotan, mutta kyllä hän varmasti pian tulee”, Alice vastasi, odotus äänessään.
”Te olette pari, eikö vain?” velho kysyi suoraan, katsoi puhuessaan silmiin asti, huomasi pientä punastusta Alicen poskella. Lilyn kanssa vietettyjen hyvin tiiviiden kuukausien aikana Alice oli saanut enemmän varmuutta siipiensä alle, ja osasi siksi vastata täysin rauhallisesti (olla helpottunut hyväksymisestä):
”Kuinka kauan olet tiennyt?”
”Viime kuusta, näin teidät suutelemassa yrttitiedon tunnin jälkeen kasvihuoneiden takana.” Tyttö nyökkäsi hyväksyvästi, hymyili taas hieman, sillä hän muisti miltä se suudelma oli maistunut. Kielletyltä, salaisuudelta, herkulliselta vaaralta koska kuka tahansa saattoi erehtyä näkemään heidät. Hän oli olettanutkin, että Remus olisi luotettava, eikä kertoisi ihmisten salaisuuksia eteenpäin.
”Niin… mutta oliko sinulla jotain erityistä asiaa?”
”Tiedätkö, että James ja Lily ovat nykyään ystäviä?” Remus kysyi, hyppäsi suoraan aiheeseen, jonka takia oli alun perinkin Alicelle tullut puhumaan. Velho katseli, kuinka sulkakynän terä napsahti äkisti poikki toisen rohkelikon kiristyneessä otteessa ja valutti tummat kyyneleensä valkoisen paidan hihalle, pöydällekin.
”Hmm, enköhän. Ei Lily silti ole Jamesista sen ystävällisemmin puhunut kuin ennenkään”, Alice totesi, aivan kuin olisi halunnut muistuttaa Remukselle, että juuri hän tunsi Lilyn parhaiten. Mutta Remus oli nähnyt, merkkejä ja katseita.
”Heidän huhutaan olevan jo pari”, Remus lisäsi vastahakoisesti, varovasti, mutta rehellisenä. Hän halusi Alicelle yksinomaan hyvää, varoittaa ennalta. Mutta Alice hymyily yhä vain ja vastasi samalla kun sulkakynän terä kaartoi jälleen pergamentilla.
”Etkö tiennyt, ettei Tylypahkaa pahempaa juorupesää olekaan?”
”Tiedän tiedän, mutta halusin vain että tiedät”, velho sanoi ja mietti ohimennen, oliko hän ehkä kuvitellut jotain omiaan, ja miksi ylipäänsä teki niin kuin teki.
”Lily saa ystävystyä niin monen ihmisen kanssa kuin haluaa, ei sellainen suhteita kaada”, Alice vastasi ja antoi sitten eleillään ymmärtää, että toivoi Remuksen poistuvan paikalta. Sen ihmissusi tekikin, eikä voinut vastustaa kiusausta katsoa kerran taakseen; Alice hymyili samaa hiljaista hymyä mitä oli hymyillyt Remuksen tullessa paikalle.
Niin nuoria ja tietämättömiä, Alice mietti vain muutama kuukausi sen huhtikuun jälkeen, puristeli turhautuneena käsiin murentuneen teekupin palasia ja odotti vierasta saapuvaksi, puhelua tulevaksi.
Epäilys hiipi niskaan salakavalin kääntein, pimeyden pelosta tuli rakkaudettomuuden ja yksinjäämisen pelkoa, ja yhtäkkiä Lily oli vain kadonnut hänen luotaan. Tuosta vain, ennen kuin hän oli ehtinyt edes kunnolla nähdä, tai yrittää tavoittaa. Tylypahkan viimeisen viikon laskeutuessa painostavana kapeille harteille Lily kiersi hänen ympärillään enemmän kuin koskaan, oli samaan aikaa niin läsnä mutta silti kovin kaukana. Punatukkaisen tytön silmiin livahti aika-ajoin omituinen sumu, toiset ajatukset, jotka kantoivat jo nimeä James Potter, Alicen tietämättä.
Lily oli hänessä viimeisenä yönä, heräsi hänen vierestään kotiinlähdön päivän aamuna ja käänsi itsensä pois kun Alice sanoi vielä puoliksi unissaan: ”Lily, kai me jatkamme tätä? Kerroin jo vanhemmilleni, että tulet meille pariksi viikoksi.” Vastaus, jonka punapää antoi alastoman, pisamaisen selkänsä yli, oli ennen kaikkea epämääräinen; Alice ei kuitenkaan ryhtynyt painostamiseen vaan odotti kunnollista puhetta kärsivällisenä. Kun Lily pysyi hiljaa, hän meni ja istui tämän eteen niin että he olivat kasvokkain.
”Vai? Onko sinulla muita suunnitelmia?”
”Taitaa olla, haluan olla vanhempieni kanssa ainakin tämän alkukesän.”
”Olisit voinut sanoa tuon aikaisemmin, vai mitä?” Alice kysyi hiljaa, nieleskeli katkeruuden ja pettymyksen palasia sisälleen ja kaivoi kyntensä lakanoiden läpi tyttönsä käsivarteen. Lily liikahti kauemmas, ryhtyi pukemaan vaatteita ylleen eikä vastannut vaikka hän korotti äänensä huudoksi.
Juna-asemalla he hyvästelivät, olivat edelleen yhdessä ja kantoivat sormusta ketjussa. Sormukseen Alice peitteli aamuisen pahan olonsa (sen joka väijyi taka-alalla) samalla kun puristi Lilyn itseään vasten. Hetken vanha Lily oli läsnä, se joka lupasi että he tapaisivat kyllä pian ja voisivat ehkä alkaa katsella yhteistä asuntoa jostain päin Lontoota. Mutta heti Alicen kadottua vanhempineen aseman valurautaisesta portista James ilmestyi Lilyn käsipuoleensa ja hymyili.
”Noniin, oletko valmis? Katso, Kuutamo ja Anturajalkakin ovat valmiina.” Eikä Lily ehtinyt edes yrittää vastustaa, James oli jo vetänyt hänet mukaansa (yhteiseen elämään).
Puhelimen ääni löysi tiensä kuumaan kerrostaloasuntoon, Alice havahtui ajatuksistaan vastaamaan.
”Hei Lily! Odotinkin jo, että milloin soitat. Mitä sinulle kuuluu, tuletko…”, Alice aloitti puhetulvansa, hiki valui noroina niskaan samalla kun lakattu kynsi naputti yksinkertaista nuottia pöydän uurteeseen.
”Alice, meidän pitää erota”, Lily keskeytti värittömyys äänessään ja jäi kuulostelemaan linjojen huminaa. Ei minkäänlaista vastausta, ei huutoa, syytöksiä tai itkua eikä epäuskoista naurahdusta (miksi se sitten tuntui niin pahalta?).
”Mutta miksi? Meillähän on kaikki hyvin, vai onko jotain sattunut?”
”Minä tarvitsen vähän etäisyyttä ja aikaa itselleni. Ole kiltti äläkä soita vähään aikaan, haluan olla yksin.” Eikä muuta sanottu, Lily löi hänelle luurin korvaan sanansa sanottuaan, ei edes hyvästellyt. Alice puristi hiljakseen tuuttaavaa luuria hoikkien sormiensa otteessa, puhelu oli vienyt häneltä kyvyn puhua, ajatella. Ajatella mitään muuta kuin Lilyä; vain kaappikellon kesäinen raksutus kertoi ajankulutusta, ja yhä hän vain istui paikoillaan.
Alice oli sekaisin tulevaisuutensa kanssa, hänellä ei ollut tietoa tulevasta ammatistaan tai uusista rakkauksista. Lily oli hänen ensirakkautensa, ei sellaista unohdettu tuosta vain. Todellinen pettymys iski häneen vasta silloin, kun nuori nainen kuuli Jamesin ja Lilyn muuttaneen yhteen. Remus oli siis ollut oikeassa, silloin aikanaan, osannut arvata, että Lily päätyisi valitsemaan Jamesin hänen sijastaan. Alice ei kuitenkaan sen yksinäisen kesänsä aikana lakannut hetkeksikään uskomasta, ettei Lily vielä palaisi. Täytyihän Lilyn tuntea sydämessään samanlaista raastavaa surua, ahdinkoa ja eksymistä, mitä hänkin kantoi mukanaan, aivan varmasti.
Juuri ennen elokuun ensimmäistä Lily vastasi Alicen hitaasti kohti epätoivoisuutta vajonneeseen soittoon, vasten hurjimpiakin unitoiveita.
”Alice?” kuului hapuileva kysymys linjan toiselta puolelta. Ääni oli kyllä Lilyn, mutta siihen oli päässyt mukaan jotain sellaista, mitä Alice ei tuntenut. Se oli aikuistuneen, kohti avioliittoa matkaavan naisen äänensävy (joka ei suostunut myöntämään ikäväänsä).
”Lily, oletko se todella sinä? Luulin… ettet vastaisikaan.”
”Alice, minusta sinun ei pitäisi enää soitella. Tiedän kyllä, että se olet sinä, joka soittaa melkein joka toinen päivä, aina samaan aikaan.” Hänen tyttönsä ääni oli niin kovin erilainen, välttelevä, eikä sopinut yhteen vanhan mielikuvan kanssa.
”Haluaisin vain puhua hieman. Onko sinulla huomenna mitään, emmekö voisi yrittää järjestää tämän? Lily, minulla on ollut sinua hirvittävä ikävä ja…”
”Minullakin sinua, mutta Alice, se ei olisi sopivaa. Minä ja James menemme naimisiin.” Se oli suora tyrmäys, kova isku, joka lukitsi kaikki hengitystiet ja sai näkemään mustia pilkkuja jossain näkökentän reunalla.
Alice makasi leveällä sängyllä makuuhuoneessaan, samaan aikaan kun kolea yöilma lainehti ja pyörteili sisään avoimesta ikkunasta. Hän puristi oikeassa nyrkissään hopeista sormusta, sitä jonka kaksonen oli Lilyllä. Aivan sama, vaikka he eivät olleet kohdanneet kertaakaan kesän aikana, Lilyn ominaistuoksu hehkui yhä hänen huokosissaan, levitti itseään tyynyliinaan ja valkoiseen lakanaan. Keskellä loppukesän hämärää hän oli niin pieni osa jotain suurempaa, autio ilman Lilyn läheisyyttä, melkein kuin turvaton. Lily oli ollut hänen elämänkipinänsä, tuntui melkein turhuudelta elää, kun sitä ei enää ollut.
Mutta Alice yllätti itse itsensä, alkaessaan pikkuhiljaa miettiä tulevaisuuttaan. Karu totuus oli se, ettei näin voinut elää (päivät yöt sängyn pohjalla maaten, avaamattomista mainoksista ja laskuista matto lattialle) ja hän tajusi sen kyllä. Piti päästä eteenpäin, selvitä, aivan kuten äitikin oli lapsuuden päivistä saakka opettanut. Kaipauksesta Lilyyn piti tehdä piste, loppu tai uusi alku, aivan miten hän sen itse ajatteli, sen tuli päättyä. Hän ei ollut ollut oma rauhallinen itsensä yhtenäkään kauan kulutetun kesän päivistä (eikä Lilykään ollut).
Hän astui askeleensa, sivuutti vanhan totutun ja alkoi luoda uutta tietä kohti maailma, johon ei halunnut Lily Evansin enää kuuluvan. Hän oli valmistunut Tylypahkasta hyvillä arvosanoilla, niiden sekä setänsä suosituksien avulla hän huomasi päässeensä sisään aurorikoulutukseen, josta oli iät kaiket salaa haaveksinut. Ensimmäistä kertaa viikkoihin, jopa kuukausiin hän jaksoi taas hymyillä hieman; toisella viikolla se hymyn alku tavoitti erään miehen. Frankin (sen joka lohdutti kömpelösti ja käsitteli lempeästi, kun hän kertoi käheytyneellä äänellä Lilystä).
Lily oli opettanut Alicelle kuinka olla vahva; silti samaan aikaan nuori nainen oli jättänyt ja siten todistanut, miltä tuntui, kun ei jaksanutkaan olla se kaikista vahvin. Frankin kanssa ollessaan Alice tajusi, ettei Lily olisi hänen kyyneltensä arvoinen. Hänhän oli iso tyttö, aikuinen nainen jo, jonka ei kuulunut itkeä menetettynsä, rakastettunsa perään. Lily oli valinnut tiensä, missä se sitten ikinä kiemursikaan, aivan samalla tavalla kuten hänkin oli tehnyt omat valintansa. Sitten lopulta.
Fergie - Big girls don't cry
Ring ring
Who's calling?
That's my baby girl on the phone (girl on the phone)
She says she needs some space and she wanna leave me alone
But I'm not tripping 'cause she say that ain't in the
That's just the way life goes
Let me know big girls don't cry
But please let me explain
Let's sit down work things out
Before you go on your way
See I got a lot of things on my mind
And I know you're feeling the same
'Cause the situation's out of control
I hope you know, I hope you know
That this has nothing to do with you
I'm feeling blue, let's work things out
'Cause I don't know what to do
And I'm gonna miss you like a child misses their blanket
But I've got to get a move on with my life
That's just the way it has to go
And big girls don't cry
Don't cry (3x)
1-2-3-4
The smell of your skin lingers (lingers) on me now
You're probably on your flight back to your home town (home town)
I need some shelter of my own protection baby (baby)
To be with myself instead of clarity
Peace, Serenity
What should I do? I'm missing you and I feel so down
Now that you're gone I can't go on this must be the end
Don't cry (3x)
