Kirjoittaja Aihe: Neljä kertaa rakastaa (K11, tuvat, osa 4/4)  (Luettu 4906 kertaa)

Nyyhti

  • ***
  • Viestejä: 3 956
Neljä kertaa rakastaa (K11, tuvat, osa 4/4)
« : 19.08.2012 22:08:13 »
Nimi: Neljä kertaa rakastaa
Ikäraja: K11
Paritus: löytyy
Genre: romance yleispätevästi, muutakin löytynee
Vastuuvapaus: tuvat ja miljöö kuuluvat Rowlingille, enkä saa tästä rahallista hyötyä
Osallistuu neljän tuvan haasteeseen

Idea: Miten käy, kun saman tuvan oppilaat seurustelevat? Neljä täysin toisistaan erillistä osaa, eri henkilöt, eri tuvat.



1


Minä olen nopea oppimaan. En toista virheitäni.

Olin melkein-yhdessä erään kanssa. Tapasimme koulussa, kävelimme käsi kädessä. Hän oli todella hyvännäköinen, komea. Meillä oli hauskaa, oikein hauskaa. Olin jo melko varma, että hän olisi ensimmäinen oikea poikaystäväni. Sitten hän meni ja petti minua, ja koko koulu kuuli siitä. Ainakin se oli opettavaista: ei enää lihaksikkaita miehiä.

Tutustuin toiseen. Täydensimme loistavasti toisiamme. Pystyimme puhumaan mistä tahansa, emmekä koskaan kokeneet ahdistavaa hiljaista hetkeä. Meillä oli yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Oleskeluhuoneessa olimme erottamattomat, ainakin hetken aikaa. Minä todella luotin häneen. Olisin ollut valmis antamaan elämäni hänen käsiinsä, ja kun istuimme kirjaston nurkassa päät yhdessä, minä kuiskasin kaiken hänen korvaansa. Minä halusin olla hänen, ja halusin, että hän oli minun. Hän kauhistui, juoksi pois eikä enää ikinä puhunut minulle viittä lausetta pidempään. Ja niin minä päätin, että ei enää ikinä riimukerholaisia.

Seuraavan kanssa puhuimme aivan eri asioista. Emme koskaan maininneet läksyjä, kokeita tai oppituntien aiheita. Se oli oikein virkistävää vaihtelua – mutta siihen vaihtelu jäikin. Kun en enää kestänyt kuunnella niitä loputtomia tarinoita, luovutin. Ei enää ikinä ketään huispaajaa. Palasin takaisin kirjastoon, tein läksyjä niin ahkerasti kuin vain mahdollista. En halunnut ihastua – joten niinhän siinä tietysti kävi: ihastuin. Treffipaikkamme oli kirjasto. Vilkuilimme toisiamme, iskimme silmää, hymyilimme. Lähetimme lappuja: Ainako sinä olet täällä? Aina, kun sinä olet. Seuraatko sinä minua? En, mutta ehkä sinä seuraat minua? En tietenkään seuraa, mutta haluaisitko, että seuraisin? Ehkä, vaikka olisihan se outoa. Tuletko tänään viereeni istumaan? Ja niin me tutustuimme, hiljaa, kuiskaten, lappuja kirjoitellen. Emme kuitenkaan saaneet olla rauhassa, ja vaikka en olisi uskonut sitä todeksi, lopulta minun oli tehtävä päätökseni: ei enää ketään, kenestä Matami Prilli pitää.

Jätin kirjaston, enkä enää palannut ellei ollut pakko. Majoituin taas oleskeluhuoneeseen, eikä kulunut aikaakaan ennen kuin tutustuin taas. Vietimme aikaa yhdessä, teimme kaikkea normaalia. Huomasin kuitenkin pian, että jäin aina alakynteen, eikä häntä lainkaan kiinnostanut. Hän tuntui nauttivan siitä, ja mitä parempi hän oli, sitä enemmän minua alkoi kaduttaa. Pistin sille lopun. Ei enää ketään, joka voittaa minut shakissa.

Koulu oli ohi, ja oli aika astua oikeaan elämään. Sekin oli opettavaisia kokemuksia täynnä. Ei kulunut kauaakaan ennen kuin tiesin, millaista oli kilpailla turhaan kaikesta huomiosta ja mitä mustasukkaisuus tarkoitti. Ei enää ketään Kolmen luudanvarren työntekijää. Seuraavaksi sain tuntea itseni rumaksi, siksi möröksi, joka ei ole kuullut asiasta nimeltä suihku. Hakkasin nyrkilläni seinään niin kovaa, että siitä vuosi verta, mustelma näkyi viikkojen päästäkin. Ei enää ketään, jonka kynnet on lakattu.

Olin jo luopumassa toivosta. Minä en saisi koskaan ketään, en koskaan. Menin silti taas treffeille. Ja toisille. Ja kolmansille. Minulla oli hauskaa, hän oli hauska, me nauroimme ja kiljuimme ja halasimme ja teimme kaikkea mitä vain toivoin. Mutta jokin oli silti vikana, enkä lopulta enää kestänyt. Ei enää ketään, jonka palkka on vähemmän kuin kymmenen kaljuunaa kuukaudessa.

Istuin kauan yksin kotona murehtimassa. Yritin käsittää tilanteeni, sisäistää kumppanittomuuteni. Yritin, yritin ja yritin, kunnes kirjaimellisesti törmäsin sinuun kaupassa. Se oli niitä elokuvien noloja tilanteita, joissa molemmat punastelivat ja lopulta sopivat lähtevänsä kahville päivittämään kuulumisia niin monen vuoden takaa. Emme me olleet mitään parhaita kavereita olleet, mutta ihan hyviä tuttuja kuitenkin. Olin aina pitänyt sinusta.

Kahvi oli kitkerää, mutta läsnäolosi pehmensi sen makua. Tunnuit huolehtivalta, halusit ostaa minulle herkullisen leivoksenkin. Hymyilin onnellisena, ja sinäkin näytit tyytyväiseltä. Silmäsi leimusivat hämmentävällä tavalla aina katsoessasi minua, niin että punastuin joka kerta.

Kun lähdimme, sinä annoit suudelman ohimolle ja silitit vähän poskea. Tiesin, että olimme samalla aaltopituudella: emme halunneet, että tämä jäisi tähän. Hymyilin vienosti, ja sinä hymyilit takaisin niin kauniisti. Pitelimme hetken toisiamme kädestä, sitten halasimme. Huokaisit niin tyytyväisenä, että sydämeni läpätti hämmästyksestä.

Erosimme, menin kotiin. Kahden tunnin päästä ikkunaan koputti pöllö, joka kantoi kirjettä sinulta. Minulla oli todella mahtavaa. Nähtäisiinkö taas huomenna?

Illalla istuin ystäväni kanssa Sianpäässä. Kerroin kaiken ja poskeni hehkuivat onnesta. Minulle tuli kummallisen lämmin joka kerta, kun muistelin sinua. Ystäväni hymyili mukana, kertoi tuntevansa sinut yhä. Halusin tietää sinusta kaiken, ja hän kertoi. Korvat höröllä imin itseeni jokaisen yksityiskohdan, mutta maailmani romahti yhdellä lauseella. Hän kertoi sinun pelaavan huispausta ammattilaisena.

Ei enää ketään huispaajaa.

Kotona painoin pääni käsiini ja itkin. Yritin pitää kyyneleet poissa pergamentilla, kun vastasin sinulle. Sanoin, että minullakin oli ollut mahtavaa, mutta että tämä ei voisi enää jatkua.

En tiennyt sitä, mutta kun sinä istuit keittiösi pyöreän pöydän ääressä ja luit tylyä vastaustani, sinun sydämesi nyrjähti paikoiltaan. Et voinut ymmärtää. Kaikki ne vuodet olit turhaan yrittänyt saada minut huomaamaan itsesi oikealla tavalla, ja nyt vihdoin olit onnistunut. Olin ollut kaikkea sitä, mitä olit uskonut ja toivonut – ja olit luullut minunkin viihtyneen. Et kerta kaikkiaan voinut ymmärtää.



A/N: Kovin lyhyt tämä ensimmäinen, möh. Tosiaan, nämä osat tulevat toimimaan täysin itsenäisinä ficceinä, mutta koska idea on sama, laitan ne tähän samaan topiciin. Ficcisarja siis periaatteessa kyseessä (:
« Viimeksi muokattu: 14.07.2020 11:05:36 kirjoittanut Nyyhti »
Never regret something that once made you smile.

Deathless

  • Haaveilija
  • ***
  • Viestejä: 101
    • Kuolemattoman kollaasi
Vs: Neljä kertaa rakastaa (K11, tuvat, osa 1/4)
« Vastaus #1 : 20.08.2012 16:17:50 »
Tämähän oli todella hyvä ficci-sarjan aloitus (jos tätä nyt siksi voi kutsua) ja mieluusti lukisin lisää, kunhan loput osat ilmestyvät.
Minua jäi kaihertamaan kuka nyt olikaan tämä viimeisin (viimeinen) ihastuksen kohde, mutta jääköön nyt sitten arvoitukseksi - vaihtelu virkistää. Ja nyt jäi jälkeenpäin minua kiusaa kuka olikaan tämä kertoja. Olisiko Ginny? Hermione se nyt ei ainakaan ole, sillä Hermionehan ei nyt oikeastaan kamalan suosittu ole... hmm... mutta joo, ei enää lisää tätä pohtimista, kun eihän asia sillä ainakaan valkene.

Teksti oli sujuvaa, enkä virheitäkään pongannut. Sääli vain, ettei tämä kertoja nyt löytänyt sitä oikeaa. On se vain niin väärin, että ei kelpuuta toista, kun on jo kerran tykännyt huispaajasta, joka olikin vähän itsekeskeinen tarinoidena kanssa. Huispaajatkin ovat erilaisia  ;)

Suloisen kaunista tekstiä, juuri simppeliä minun makuuni :) en olisi koskaan uskonut sanovani tätä, mutta luen jatko-osat mieluusti, kunhan ne ovat yhtä laadukkaita ja pitkiä kuin tämä ensimmäinenkin (huomaa, etten ole kamalan ahkera koneella lukija).

Ja anteeksi kun tästä kommentista nyt ei tullut mitään järkevää. Deathless kiittää ja poistuu mahdollisimman vähin äänin...
It doesn't make you weak if you fall down.
It makes you weak if you don't get up.
Is love Deathless?

Effect

  • kakkupää
  • ***
  • Viestejä: 38
Vs: Neljä kertaa rakastaa (K11, tuvat, osa 1/4)
« Vastaus #2 : 24.08.2012 21:54:14 »
Ehkä tämä on vähän lyhyt, muttei se haittaa yhtään. Ficci nimittäin toimii mainiosti juuri tämän pituisena, mitään ei tunnu puuttuvan eikä mitään ole myöskään liian paljon. Ennen kaikkea tyyli, jolla olet tämän kirjoittanut, on mahtava!! Ihana lukea tällaisia tavallisesta poikkeavalla tavalla toteutettuja kirjoituksia.

Hahhah lempparimiehiäni ovat ehdottomasti riimukerholais-parka ja se, josta Matami Prilli pitää. Nuo kirjastossa lähetellyt lappuset oli hauska piristävä lisä kokonaisuuteen.

Päähenkilö on aikamoinen pleijeri mutta toisaalta aika surullinen henkilö, koska ei kelpuuta ketään itselleen ja on siksi yksinäinen. Toivottavasti hän oppii olemaan yksin jos kukaan ei kerran kelpaa. Tai sitten (se kaikkein ideaalein vaihtoehto) antaa uuden mahdollisuuden tälle viimeisimmälle miekkoselle.
Niinkuin Deathlesskin, pohdiskelen täällä että kuka tyttö tässä oli ja mistä tuvasta tämä kertoo. Tähän ficciin sopii kyllä tosi kivasti se, ettei lukiessaan tiedä kuka siellä oikein kertoilee. Mystistä positiivisella tavalla! Mutta toisaalta, mielenkiintoista olisi myös, jos vaikkapa tuolla osan lopussa olisi jokin maininta vaikkapa sivulauseessa siitä, kuka tämä salattu pelinainen oikein on. (Menetän nimittäin varmaan tämän takia yöuneni ;-D) Siinä tulisi sellainen yllätysmomentti ja ahaa-elämys.

Tällaisen kepeän tekstin odottaa loppuvan onnellisesti, vähintäänkin toiveikkaasti, joten surullinen loppu oli aika yllätys. Alkureaktioni oli "Voi ei!", mutta tässä kun olen pohdiskellut, olen tullut sellaiseen tulokseen, että on parempi, että loppu ei ollut ennalta-arvattava. Sehän tekee ficistäkin paljon paremman, jos kaikenmaailman kliseitä ei käytetä. :-D

...Joka tapauksessa - tätä oli tosi kiva lukea! Luen varmasti jatko-osat sitten kun ne tulevat.

Funtion

  • Vieras
Vs: Neljä kertaa rakastaa (K11, tuvat, osa 1/4)
« Vastaus #3 : 28.08.2012 16:25:26 »
Terveiset Kommenttikampanjasta! Pahoitteluni, kun tämä vei niin kauan aikaa. Juuri ja juuri pysyin viikon sisällä! Se ei johtunut siitä, että tämä olisi ollut huono, ei niin mitenkään. En vain "ehtinyt" edes lukea tätä, sillä viime päivinä mielessäni on ollut kaikki muu paitsi Potter. Siksipä Potter-tekstin lukeminen tuntui vieraalta enkä edes vilkaissut tätä ennen kuin tänään, jolloin tajusin että hei, munhan pitäis antaa kommentti.

Dääm, kuka hitto tuo kertoja on! Tää jäi häiritsee mua pahasti. Aluksi ajattelin että se olisi Hermione, kun oli kirjastoa ja muinaisia riimuja, mutta eh, tuskinpa… ää-ä tää hämää mua nyt niin pahasti! Oot kyllä aika ovela. Tän toteutustapa on ovela! Tää ns. puhuttelee lukijaa, mutta kuitenkin on salaperäinen ja mystinen, sä et paljasta kaikkea vaan vähän vaan vihjailet ja sä toistat tiettyjä fraaseja aina eri tavalla, mikä on vaan plussaa! Tää on kirjotettu jotenkin sillee… hmm, pilke silmäkulmassa? Tätä oli mielenkiintoista lukea, sillä tää oli niin erilainen. Ja nyt koukutit mut tähän niin pahasti, että on pakko lukee noi tulevatkin ficletit! Se jos jokin on onnistunutta tekstiä.

Ainako sinä olet täällä? Aina, kun sinä olet. Seuraatko sinä minua? En, mutta ehkä sinä seuraat minua? En tietenkään seuraa, mutta haluaisitko, että seuraisin? Ehkä, vaikka olisihan se outoa. Tuletko tänään viereeni istumaan?
Nää laput oli ihania! Jotenkin osuvia ja realistisia. Hauskoja. Purevia. Mmh tykkäsin about kaikesta tässä ficletistä, mutta erityisesti tää lappukohtaus oli mun mieleeni!

Niin ja pöh, ei tää ees ollut lyhyt! Mä tykkään tän pitusista teksteistä, sillä mullon vähän aina keskittymisongelmia, joten pitkät tekstit/luvut ei oo mun mieleeni. Tän pituus oli just sopiva mun mielestä. Kiitokset tästä, jään innolla odottamaan loppuja ficlettejä! (Tai ficcejä. Ficlethän on alle 500 sanaa. Tiedä sitten kuinka monta sanaa tuossa oli, mut tajusit kyl varmaan pointtini.)

Nyyhti

  • ***
  • Viestejä: 3 956
Vs: Neljä kertaa rakastaa (K11, tuvat, osa 1/4)
« Vastaus #4 : 28.08.2012 17:49:37 »
Hih, kovasti kiitoksia kommenteista! <3 Toivottavasti en nyt tuota kauheaa pettymystä tämän seuraavan osan kanssa, sillä tämä on todella erilainen. Ja pitempi :D (Älkää säikähtäkö, siinä on isot kappalejaot!) Yhteisenä vielä kaikille sen verran, että hahmo jää ikuiseksi mysteeriksi - kukin saa itse miettiä, kuka siihen sopisi. Oikeastaan vain yhdessä näistä osista olen itse miettinyt päähenkilöksi jonkun tutun hahmon. Mutta sen voinen paljastaa, että ensimmäinen osa kertoi Korpinkynnestä :P

Deathless, kiitoksia! En osaa oikein sanoa mitään erillistä sinulle, mutta kiitän kovasti kommentistasi.

Effect, kiitos myös sinulle! Tosi kiva kuulla, että pidit tyylistä. Toisinaan piti miettiä muutamaan kertaan, miten oikein voikaan asian ilmaista :D Ja ihanaa, että loppu yllätti!

fierté
, kiitokset! Luulin jo, että olit unohtanut minut :D Oi miten hauska kuulla, että pidit noista lapuista - ajattelin nimittäin, että noin peräjälkeen kirjoitettuna ne saattaisivat jäädä epäselviksi. Nyyyh, nyt kukaan ei enää lue näitä muita, kun nämä ovat pidempiä :P
Never regret something that once made you smile.

Nyyhti

  • ***
  • Viestejä: 3 956
Vs: Neljä kertaa rakastaa (K11, tuvat, osa 2/4)
« Vastaus #5 : 28.08.2012 17:49:49 »


Nimi: Neljä kertaa rakastaa
Kirjoittaja: nominal
Ikäraja: S
Paritus: löytyy
Genre: romance yleispätevästi, muutakin löytynee
Vastuuvapaus: tuvat ja miljöö kuuluvat Rowlingille, enkä saa tästä rahallista hyötyä
Osallistuu neljän tuvan haasteeseen

Idea: Miten käy, kun saman tuvan oppilaat seurustelevat? Neljä täysin toisistaan erillistä osaa, eri henkilöt, eri tuvat.


2

Olimme molemmat halunneet auttaa kasvimaalla. Se oli niitä pieniä asioita, joiden avulla voisimme ilahduttaa toisten päivää. Niinpä joka keskiviikko huhkimme multaisina: se oli meidän oma juttumme. En ollut aivan varma, pidinkö siitä enää, mutta kieltämättä kaikki siinä kuvasi juuri meitä. Rutiinit, työ. Alussa olimme hihittäneet, enää emme niinkään. Saatoit välillä tulla antamaan suukon minulle, minä ehkä halasin sinua takaapäin. Niin kuin piti.

Kurpitsat olivat vielä nuoria ja hentoja, ja niinpä ne tarvitsivat erityistä huolenpitoa. Kaivoin rikkaruohoja aivan pienellä lapiolla, jotta en varmasti olisi osunut aarteisiin. Siksi työtä ei voinut tehdä taikomallakaan. Sinä olit vähän kauempana, otsallasi pieni hikipisara. Vaaleat hiuksesi olivat pörrössä ja suttuiset, poskellasi sormenpäästä tullut multaviiru.

Äkkiä havahduin askeleisiin. Hän käveli ohitsemme, aivan kuin olisi matkalla jonnekin, mikä oli siellä missä me olimme. Se oli hämmentävää, herätti epäilyksiä.

”Hei”, hän sanoi ja punastui korviaan myöten. Puna ei ollut tasainen suorakaide kuten kolmosluokkalaisten levittämä poskipuna, vaan koko naama hohti helakanpunaisena.

”Hei”, minä vastasin ja tähyilin sinua. Näin vain selkäsi ja äkkiä totesin, ettei minua edes kiinnostanut. Hän seisoi siinä niin kauniina ja nolona, ja aivan varmasti hän oli halunnut kävellä juuri sinne, missä minä olin.

”Tuota… Minä vain mietin, että…” hän oli selvästi aivan hukassa ajatuksineen. Ei tiennyt lainkaan, mitä olisi pitänyt miettiä. Minua se vain lämmitti, ja tunsin, kuinka aloin itsekin punastua.

”Hauska nähdä”, sanoin, jotta hän tietäisi, että minua ei ihan oikeasti haitannut. Sinä olit yhä edelleen kiireinen multasi kanssa, mutta minun teki mieli heittää lapio kauas pois ja jutella hänen kanssaan paljon paljon paljon lisää.

”Niin”, hän sanoi. ”Minustakin on hauska nähdä. Mutta, tuota, minun pitää varmaan nyt mennä.” Hän vilkaisi sinua, ja juuri silloin satuit kääntämään katseesi – totta kai. Hän nyökkäsi pikaisesti sinulle, vaikka näin niskan jäykkyydestä, ettei hän tehnyt sitä mielellään. Sitten hän hymyili minulle niin lämmintä hymyään ennen kuin kääntyi ja asteli pois kiireisin askelein. Katsoin hänen jälkeensä lumoutuneena, ja lumouksen rikoit vain sinä asettamalla kätesi olkapäälleni.

”Mitä hän halusi?”

”Oi, hän vain etsi jotakin, mutta en osannut auttaa.” Olipa epämääräinen vastaus. Sellainen, josta sinun olisi pitänyt kurtistaa kulmiasi ja alkaa udella tarkemmin, josta sinun olisi pitänyt tulla mustasukkaiseksi ja alkaa puhua suhteestamme ja siitä kuinka rakastit minua. Sinä kuitenkin vain nyökkäsit, ja palasimme takaisin työn ääreen.

**

Päivällisen tuoksu tuntui ulos asti, kun astelimme taikaeläinten hoidon tunnista väsyneinä kohti linnaa. Emme kulkeneet käsi kädessä enää, koska se oli turhaa. Kaikki tiesivät meistä jo, ei meidän tarvinnut rehvastella.

Eteisaula oli täynnä ihmisiä, sillä tämä päivä oli lähes kaikilla pitkä, eikä kukaan ollut päässyt aikaisemmin syömään. Riesu oli tietysti päättänyt ottaa asiasta ilon irti: se leijaili katossa suussaan puuputkilo. Katsoin sitä ihmeissäni, mutta sinä tartuit käsivarteeni ja pyysit kiirehtimään. ”Eikö sinulla muka ole nälkä?” Mutta minä halusin vain tietää, mitä Riesu teki – sinä taisit pitää minua siksi tyhmänä.

Hetken seistyäni ja nykimistäsi kestettyäni näin Riesun puhaltavan pilliin, jolloin sieltä lensi kovin terävän näköinen puutikku. Riesu puhalsi sen suoraan kohti oppilaan laukkua, joka hajosi. Nykäisin sinua hihasta saadakseni huomiosi ja kerroin näkemästäni. Totesit vain, että sepä ikävää. Halusit jo ruokaa. Minusta Riesun tekemiset olivat vaarallisia, sillä tikkuhan saattaisi puhkaista jonkun silmän.

”Sitä suuremmalla syyllä meidän pitäisi mennä jo.”

”Mutta eikö olisi tärkeämpää kertoa opettajalle?”

”Kyllä he pian huomaavat.”

”Minusta meidän pitäisi kyllä huolehtia asiasta, sillä muuten jollekin saattaa käydä huonosti.”

”Älä nyt viitsi.”

En voinut asialle mitään, vaan minun oli lähdettävä tunkeutumaan sinun mukanasi kohti suurta salia. Kaiken kaikkiaan olisi varmasti ollut helpompaa odottaa tungoksen väljentymistä, mutta minun oli aina tehtävä niin kuin sinä halusit.

Phiiiiuuuuu RÄKS

Älähdin hämmästyksestä, kun olkapäälläni ollut paino äkkiä keveni huolestuttavan äänen saattelemana. Mulkaisin vihaisena Riesua, joka vain räkätti ja heitti pari kuperkeikkaa. Kyykistyin keräämään kirjojani, jotka olivat levinneet ympäriinsä laukun repeämisen vuoksi. Minua suututti niin paljon, että olisin voinut kirota Riesun saman tien.

Keräilin omaisuuttani ihmisten jaloista – kaikki vain talloivat päälle välittämättä ahdingostani. Samalla yritin tähyillä sinua, mutta et selvästi ollut huomannut tapahtunutta. Nyt jos koskaan olisin tarvinnut sinut tuekseni.

Sain kaikki kirjat kasaan, mutta sitten piti vielä kahmia pieni sälä: sulkakynät, pergamentinpalaset, ehjänä säilynyt mustepullo, jokamaunraerasia, lohikäärmeennahkahanskat. Kontatessani hanskojen perässä tunnistin äkkiä jalkasi: vihdoin olit siinä. Nostin katseeni huojentuneena, mutta yllättäen ilmeesi oli ärsyyntynyt.

”Tule jo, meillähän piti olla kiire.”

Jäin toljottamaan tyhmänä suu auki. Etkö ollut huomannut, mitä oli tapahtunut? Eikö sinua yhtään haitannut, että olin kontallani lattialla? Etkö tuntenut lainkaan myötätuntoa? Mutta sinä vain pidit käsiäsi puuskassa ja tuijottelit kattoon sen näköisenä, että olit suorastaan nolostunut.

Olin niin äimistynyt, etten heti huomannut hänen tuloaan. Tajusin sen vasta silloin, kun hän koputti olkapäähäni hymyillen.

”Hei, tässä ovat kaikki loput tavarasi.”

Hän oli kontallaan vieressäni lattialla ja ojensi sylin täydeltä tavaraa. Kiitollisuus valui vatsaani niin, että olisin voinut suudella häntä siinä paikassa. Sinä kuitenkin mulkaisit minua niin ilkeästi, että painoin katseeni rikkinäiseen laukkuuni ja mutisin sanan entistus.

”Tule jo”, sinä hoputit.

Olin niin stressaantunut, etten saanut loitsua toimimaan. Purin huultani ja yritin uudestaan, mutta taas ilman tulosta.

Hän hymyili yhä, laski tavarani maahan ja otti äärimmäisen lempeästi laukun käsistäni. Entistus hänen huuliltaan oli kuin tuulen kuiskaus hiuksissa kauniina hellepäivänä, ja laukkuni oli kuin uusi.

”Vauhtia nyt, ihan tosissaan”, sinä ärisit, ja saatoin aistia, ettet pitänyt tilanteesta. Kun tungin hiljaa tavaroitani laukkuun, huusin mielessäni sinulle kaikki rumat sanat jotka olin koskaan oppinut.

Kun nousin ylös, huomasin, että meitä tuijotettiin. Hän nousi myös, katsoi minua pitkään, ja minä katsoin takaisin niin intensiivisesti että se melkein sattui. Sinä tartuit käteeni – se tuntui äkkiä kovin väärältä – ja kiskoit minut perääsi ennen kuin ehdin sanoa mitään. Hän katosi näkyvistä, ja kurkussani maistui karvaalta.

Sait päivällisen muuttumaan kamalaksi, ja tyhjä vatsani ei enää tuntenutkaan nälkää. Sitä keskustelua saattoi melkein nimittää riidaksi, vaikka emme moisia harrastaneetkaan. Kerroit, ettet pitänyt käytöksestäni. Minä sanoin, että olit ollut törkeä, jolloin sinä viittasit häneen ja totesit, etten voinut puhuakaan törkeydestä. Sinä olit sitä mieltä, että meidän pitäisi tehdä todella paljon töitä, jotta saisimme suhteen taas toimimaan. Puhuit kadotetusta intohimosta, ja minun teki mieli kiljua takaisin, että sinä sen olit kadottanut. Keskustelimme sivistyneesti, niin hiljaa, etteivät muut kuulleet. En osannut enää tulkita sinua, enkä tiennyt, huusivatko ajatuksesi yhtä kovaa kuin minun. Pääsimme kuitenkin samaan lopputuloksen: meidän olisi tehtävä kaikkemme, jotta suhteemme säilyisi. Meillä oli ollut niin mahtavaa, ja olimme seurustelleet jo niin pitkään, että tämä pieni takapakki oli ymmärrettävä. Meidän pitäisi vain yrittää hieman kovemmin.

Kun kävelimme – väkisin käsikkäin – pois salista, näin hänet taas. Silloin minä kyseenalaistin koko päivälliskeskustelun, sillä hänen silmänsä veivät minut mukanaan. Katsoin häntä monta sekuntia – etkä huomannut mitään – ja muodostin huulillani kaikkea merkitsevän sanan kiitos. Hän nyökkäsi ja hymyili rohkaisevasti. En vain tiennyt, mitä hän halusi rohkaista.

**

Sinä aamuna heräsin aikaisin, sillä halusin kovasti lähettää äidilleni kirjeen. Olin viivyttänyt vastaamista kauan ja illalla vihdoin olin saanut kirjeen valmiiksi.

Ulkona oli kaunis sää. Kastepisaroiden kimaltelu nurmikolla erottui melkein ylös asti, ja osasin aavistaa hailakansinistä taivasta tuijotellessani, että päivästä tulisi todella lämmin ja ihana. Kiviset portaatkin näyttivät nauttivan auringosta, ja huomasin niissä monia erilaisia harmaan sävyjä. Kerta kaikkiaan aurinko ja kädessäni oleva kirje tai mikä ikinä saivat minut todella hyvälle tuulelle. Suorastaan hyppelin portaat pöllölään.

Astuin sisään, eikä minua lainkaan haitannut kulkea rotanraatojen päällä. Marssin ensimmäisen pöllön luo ja kutsuin sen alas. Olin juuri sitomassa kirjettä sen jalkaan, kun kuulin askelista syntyvää pienten luiden rusahtelua.

Nostin katseeni. Siinä hän oli. Niin kauniina, auringonsäteet hiuksillaan, vieno yllättynyt hymy kasvoillaan. Silmät niin loistavina, kädet kutsuvina, syli niin turvallisen oloisena, vaikken koskaan ollut siellä käynytkään.

”Huomenta”, hän sanoi.

”Huomenta”, vastasin. Olisin halunnut jäädä katsomaan häntä ikuisesti, mutta pöllö käsivarrellani huhuili kärsimättömänä, joten painoin silmäni alas sitoakseni kirjeen sen jalkaan. Tuijotin väkisin sormiani, ja pian olin valmis. Olin juuri päästämäisilläni pöllön lentoon, kun tunsin kevyen kosketuksen olkapäälläni. Hätkähdin niin paljon, että pöllö suorastaan syöksähti karkuun, naksautti nokkaansa ja liihotti ulos ikkunasta. No, kai se tietäisi, mihin mennä.

Käännyin hitaasti ympäri, ja siinä hän oli, käsi epäröiden ilmassa siinä, missä olkapääni oli pitkä hetki sitten ollut. Tuijotimme toisiamme, yritimme tulkita kaiken toistemme silmistä, mutta hiljaisuudessa se oli aika vaikeaa.

”Minä todella pidän sinusta”, hän sitten kuiskasi. Hän siirsi hitaasti kättään kohti kasvojani, niin että voisin milloin vain pysäyttää sen ja torjua hänet. Näin sen hänen silmistään, näin, että hän vain odotti torjuntaa – mutta minä en halunnut torjua. Odotin, ja ihoani kihelmöi, kun näin hänen sormiensa olevan yhä vain lähempänä. Kosketus tuntui tulena, mutta samalla se oli kuin olisin vihdoin palannut kotiin. Huokaisin.

”Minäkin pidän sinusta”, sanoin niin hiljaa, etten tiennyt, pystyikö hän kuulemaan. Nostin käteni hänen kätensä päälle – nopeasti, ettei hän vain pääsisi karkuun. Painoin hänen sormensa siihen, poskelleni, aivan kuin olisin halunnut tatuoida ne siihen. Niin kuin saatoin halutakin.

”Hyvä”, hän vastasi.

”Mutta”, minä sanoin, ja hän huokaisi, yritti ottaa kätensä pois poskeltani. En antanut. Laitoin silmät kiinni, sillä minuun sattui se, mitä olin aikeissa sanoa. ”Minä olen varattu.”

”Haluatko sinä muka olla?” hän kysyi hiljaa. Ei syyttävästi.

Pudistin pari kertaa päätäni, enkä vieläkään päästänyt irti hänen sormistaan. ”Mutta ei sillä ole väliä. Me olemme yhdessä, ja minuun luotetaan. Minä en aio pettää sitä luottamusta. En ole petturi.”

”Ehkä niin on parempi”, hän sanoi ja kiskaisi sormet pois poskeltani. Huokaisin syvään.

”Anteeksi”, kuiskasin. Hän vain nyökkäsi.

**

Oli ilta ja ulkona satoi. Sinä olit ystäviesi kanssa oleskeluhuoneen toisessa nurkassa, minä omieni kanssa toisessa. Kaikki oli oikein kotoisaa, ja kuulin sinun naurusi, kun voitit räjähtävän näpäyksen. Se ei saanut minua hymyilemään.

”Kuule, tuletko minun kanssani vähän tuonne?” ystäväni kysyi äkkiä. Olin ihmeissäni, mutta totta kai menin. Kun olimme kahden, niin, ettei kukaan mitenkään voisi kuulla, hänen ilmeensä muuttui hyvin vakavaksi. Tiesin, että jotain pahaa olisi tulossa, mutten kuollaksenikaan voinut keksiä, mitä se olisi.

”No, kerro nyt”, sanoin ja yritin valmistautua johonkin kamalaan.

Hän veti syvään henkeä, vilkaisi sinua ja katsoi sitten syvälle, syvälle silmiini.

”No niin, tässä tulee. Ole kiltti äläkä vihaa minua tämän takia, mutta anteeksi vain, pakko se on sanoa. Haluan olla ihan täysin rehellinen, sillä olen kuollakseni kyllästynyt tähän teeskentelyyn.” Hän vilkaisi taas sinua, enkä voinut käsittää. Mitä hän sinusta ja minusta tiesi? ”Okei.” Hän huokaisi ja osoitti sitten sinua ihan avoimesti. Sinä olit keskittynyt peliin etkä huomannut meitä. ”Hän rakastaa minua, mutta ei halua luovuttaa kanssasi.”

Olin äimistynyt. Minun sydämeni olisi kai kuulunut särkyä sillä hetkellä, mutta minä vain ihmettelin. Kun ystäväni palasi takaisin istumaan, minä jäin seisomaan ja tuijottamaan takkaan. Kaikki kävi äkkiä järkeen. Ja kaikki voisi ratketa parhain päin. Monen minuutin kuluttua olin saanut kerättyä tarpeeksi rohkeutta ja silloin minä marssin luoksesi. Erosimme, ja oikeus toteutui. Vihdoinkin.
Never regret something that once made you smile.

Funtion

  • Vieras
Vs: Neljä kertaa rakastaa (K11, tuvat, osa 2/4)
« Vastaus #6 : 28.08.2012 19:21:17 »
Pöh ja pyh, emmä vois koskaan unohtaa kommentoida jotain tekstiä! Pelkosi oli täysin aiheeton! Vastineeksi tuosta pienestä viivästyksestä menin ja luin tän seuraavan osan saman tien, jee! Olin kyllä positiivisesti yllättynyt, kun huomasin tähän heti jatkoa ilmestyneen.
(Ja niin muuten, nyt kun paljastit että se on Korpinkynnestä… hmm, ei vain olisi Cho? Haha, se nyt tuli ekana mieleen. Huispaajia, mmh. Sit toisaalta se miten se itkee lopussa… Cho itkee aina. Tai siltä musta ainakin tuntuu. Joten arvaukseni olkoon Cho.)

Uaah!! Olipa ärsyttävää, kun ei tiennyt kuka kertoja on... epäilen jotain puuskupuhilaista, ihan vain koska puhuttiin jotain luottamuksesta ja plaaplaa, aattelen aina et puuskupuhit ei pettäis toisia ihmisiä. No joo, en kyllä keksi ketään. En siis ketään. Tää kertoja ja sinä ja hän ja kaikki on ihan yks suuri mysteeri.

Tuo loppu... mun piti lukea toi loppu moneen kertaan, enkä oo vielkään varma tajusinko sitä. Minä on siis kertoja, Sinä on se jonka kanssa kertoja on ja Hän on se, josta Minä tykkää salaa. Sitten lopussa Hän sanoo että: ”Hän rakastaa minua, mutta ei halua luovuttaa kanssasi.” ...eli Sinä siis rakastaa Häntä? Eikö Minän pitänyt tykätä Hänestä? Omg, oliko se koko ajan sittenkin niin että Hän tykkäs Sinästä? Se kyl kävis periaatteessa järkeen... kun tuo Hän tuli esiin aina vaan kun Sinä oli kans lähistölle... voi lol oikeesti. Tajusinko mä tän nyt oikein? Meinaan jos tajusin, niin vau, sä käänsit asetelman lopussa kyllä ihan nurinkurin. Jos en tajunnut, niin... sitten oon sekasin. Toi loppu oli vähän sekava, kun en oikein tiennyt kuka puhuu mitäkin.

Mutta muuten tykkäsin tästä! Tää oli kieltämättä pidempi ja vähän vääntyilin tuolissani, kun luin tätä, mut sun kirjoitustyylis on eläväinen ja vaikka sä välillä kuvailetkin hienosti ympäristöä, sä et jumita siihen liiaksi aikaa. Juoni ja teksti tavallaan koko ajan liikkuu eteenpäin. Tätä on mielenkiintoista lukea! Tosin tää kertojan arvaaminen ärsyttää mua, mutta mun mielestä tää ärsytys on vaan positiivista: jossei mua ärsyttäis se, tää teksti ei tuntuis niin jännältä. Tavallaan pieni lukijan härnääminen on just sitä, mitä mä kaipaan.

Huu, tynkäkommentti taasen, mutta halusin vaan tulla kertomaan et luin tän toisenkin tekstin ja tykkäsin ja jään odottamaan lisää, kiitos tästä! <3

// Omg nyt luin Effectin kommentin ja voi että, mä oon varmaan jotenkin ihan ihmeellisesti tajunnut tän? Hmm pitää viel lukee uusiks ja kattoo jos tää aukeis vähän paremmin. :--D
« Viimeksi muokattu: 28.08.2012 19:59:49 kirjoittanut fierté »

Effect

  • kakkupää
  • ***
  • Viestejä: 38
Vs: Neljä kertaa rakastaa (K11, tuvat, osa 2/4)
« Vastaus #7 : 28.08.2012 19:52:15 »
Kivaa, että päivitit tämän näin nopsasti, ilostuin toden teolla kun huomasin jatkon ilmestyneen! Tää on ihan varmasti Puuskupuh, henkilöt on niin kilttejä ja luotettavia ja etenkin kertoja on tosi herttainen! :-) Mäkään en kyllä keksi millään kertojan henkilöllisyyttä, ketä kaikkia puuskupuhlaisia edes tiedän - Ernie? Justin? Cedric?? ...turhauttaa :-D (Paitsi juu Ernie ja Cedric ei kyllä feilaisi entistusta, muistaakseni ne on aika välkkyjä. Heh heh voisin jatkaa tätä spekulointia koko illan enkä pääsisi yhtään sen lähemmäs oikeaa vastausta - jos sellaista edes on.)

Lempparikohtani oli tuo kun kertoja ja hänen kumppaninsa ovat matkalla syömään ja kertoja haluaisi laittaa Riesun toiminnalle pisteen. Minusta se oli kivasti keksitty ja kuvasti hyvin erimielisyyksiä, joita tulee kahden ihmisen välille kun he eivät enää siedä toisiaan niin hyvin (omakohtaista kokemusta...). Ja tottakai kertojan ja hänen ihastuksensa kohtaaminen siellä pöllölässä. Niin kaipausta täynnä, ja sopivasti myös epätoivoisuutta. Siinä ei kumminkaan ollut mitään "riipaisevia hyvästejä" tms. ylilyöntejä. Justiin sopivaa. :-)

Tajusin lopun vähän erilailla kuin fierté (jonka kommentti muuten sai mut hämmennyksen valtaan) - ajattelin, että tämä kertojan ystävä on joku neljäs henkilö, jota ei ole mainittu tekstissä aikaisemmin. Hmm mutta tuo näkökulma on aika mielenkiintoinen myös, tosin pöllölä-kohtaus on vähän kummallinen jos asia tosiaan oli noin miten fierté sen käsitti. :-D

Tää oli tavallaan tosi erilainen kuin tuo ensimmäinen, mutta silti samaan tyyliin kevyen leppoisaa luettavaa. Tykkäsin henkilökohtaisesti ehkä ensimmäisestä pikkuisen enemmän, vaikka toisaalta nämä oli sen verran erilaiset ettei niitä voi siinä mielessä laittaa paremmuusjärjestykseen. Odottelen taas seuraavaa osaa kieli pitkälläni !

Nyyhti

  • ***
  • Viestejä: 3 956
Vs: Neljä kertaa rakastaa (K11, tuvat, osa 2/4)
« Vastaus #8 : 28.08.2012 20:54:53 »
Hei ääk, ennen kuin vastaan pitemmin kommentteihin, pitää tulla selkiyttämään tuo kohta. Siinä kieltämättä menee ne henkilöt vähän sekaisin (täytyy koittaa keksiä, miten sitä voisi muokata ymmärrettäväksi). Eli siis:

Lainaus
Hän huokaisi ja osoitti sitten sinua ihan avoimesti. Sinä olit keskittynyt peliin etkä huomannut meitä. ”Hän rakastaa minua, mutta ei halua luovuttaa kanssasi.”
Eli tuo Minän ystävä osoittaa Sinua, josta hän siis puhuu. Koska ystävä ei voi puhua Minulle käyttämällä sanaa sinä, ystävän on sanottava "hän", joka siis tarkoittaa Sinua. (Jooooooo, vähän menee monimutkaiseksi näiden persoonapronminien kanssa :D)
Lopputuloksena siis Minä ja Sinä eroavat ;)
Never regret something that once made you smile.

iipimoi

  • ***
  • Viestejä: 181
Vs: Neljä kertaa rakastaa (K11, tuvat, osa 2/4)
« Vastaus #9 : 02.09.2012 10:20:26 »
tää oli tosi kiva :) itsekkin olisin veikannut, että tuo eka oli hermione mutta kyllä se oikeastaan käy järkeen jos se on vaan joku anonyymi korpinkynsi. Tuo toka oli arvatenkin  puuskupuh? Itse ainakin tuli mieleen tuosta lopusta tyyliin luna/cedric tai jotain :D oli siis todella kivaa luettavaa ja toivon jatkoa ! :)
If we take this bird in, with its broken leg,
We could nurse it, she said,
Come inside for a little lie down with me,
And if you fall asleep, it wouldn't be the worst thing.

Nyyhti

  • ***
  • Viestejä: 3 956
Vs: Neljä kertaa rakastaa (K11, tuvat, osa 3/4)
« Vastaus #10 : 11.09.2012 11:04:39 »
fierté, paljon paljon kiitoksia! Minua ärsyttää nyt kauheasti tuo loppu, koska kirjoittaessa mietin pariin kertaan, onko se liian epäselvä, mutta jätin sen sitten silti siihen (koska en keksinyt parempaakaan tapaa ilmaista asia) pläääh. Olen aina kuvitellut kuvailevani liian vähän, joten olipa kiva kuulla, että pidät siitä, että teksti etenee (: Miljoonasti siis kiitoksia! Ja on aina hauska ärsyttää lukijaa ;) Tunnehan sekin on :D

Effect
, heheh, iloksesi voin kertoa, että tämän pätkän kertojan sukupuoli on näköjään vielä tulkinnanvaraisempi kuin olin ajatellutkaan :D Itse nimittäin mielsin kertojan naispuoliseksi, mutta sinä veikkailitkin vain miehiä, hihi! Huh helpotusta, kun sanoit, ettei pöllöläkohtauksessa ollut ylilyöntejä - pelkäsin sitä nimittäin kovasti. Onpa jännä idea, se, että lopussa mukaan vedettiinkin ihan uusi henkilö. Miksipä ei! (: Mutta joo, kiitos kovasti ihanasta kommentistasi!

iipimoi, kiitos kommentistasi! Hmmm, Cedric/Luna kuulostaa älyttömän mielenkiintoiselta paritukselta! :D Kiva, että pidit! (:

onski, kiiitos! Osuit oikeaan molempien tupien suhteen, jee! (: Kiitos vielä ihan hurrrjan paljon!



Ja tosiaan, edellinen osa oli Puuskupuhin näkökulmasta!

« Viimeksi muokattu: 11.09.2012 11:06:10 kirjoittanut nominal »
Never regret something that once made you smile.

Nyyhti

  • ***
  • Viestejä: 3 956
Vs: Neljä kertaa rakastaa (K11, tuvat, osa 3/4)
« Vastaus #11 : 11.09.2012 11:06:18 »


Nimi: Neljä kertaa rakastaa
Kirjoittaja: nominal
Ikäraja: K11
Paritus: löytyy
Genre: romance yleispätevästi, muutakin löytynee
Vastuuvapaus: tuvat ja miljöö kuuluvat Rowlingille, enkä saa tästä rahallista hyötyä
Osallistuu neljän tuvan haasteeseen

Idea: Miten käy, kun saman tuvan oppilaat seurustelevat? Neljä täysin toisistaan erillistä osaa, eri henkilöt, eri tuvat.

A/N: Tappelin tämän osan kanssa ties kuinka kauan, mutten siltikään saanut siitä sellaista kuin olisin halunnut. Ehkä se johtuu siitä, että tässä on niin paljon minua itseäni mukana... Totesin kuitenkin, ettei tämä koneen syövereissä muutu sen erilaisemmaksi, joten päätin julkaista. Palaute on siis todella tervetullutta!



3

Muodonmuutosten tunnilla tulee olla kunnolla, sillä professori McGarmiwa ei epäröi antaa jälki-istuntoa. Hän oli kerran saanut jonkun ensiluokkalaisen puuskupuhin itkemään pelosta, tai niin ainakin olin kuullut.

Hei kaunokainen. Mitä kuuluu?


Lappu liu’utettiin ovelasti pulpetilleni, ja kun katsoin syyllistä, hän esitti viatonta naamaa ja pyöritteli päätään. Hän osoitti vähäeleisesti peukalollaan sivulleen, ja siellä sinä istuit. Olit rento ja huoleton, heilautit otsatukkasi pois silmien edestä ja hymyilit.

Kirjoitin viestisi alle, sillä ei minuakaan pelottanut käyttäytyä huonosti, ja halusin sinun tietävän sen.

Kiitos vain kohteliaisuudesta. Hyvää minulle kuuluu, entä sinulle?

Nappasit lapun pikaisesti itsellesi, ja välittäjämme näytti nyrpeältä. Luit silmät leimuten kirjoittamani tekstin ja aloit välittömästi raapustaa vastausta. Huomasin sinun painavan sulkakynää pergamentille niin kovaa, ettet koskaan voisi käyttää pergamentista molempia puolia.

Ei se ollut kohteliaisuus, se oli totuus. Minullekin kuuluu hyvää. Etkö seuraa opetusta?


Pyörittelin silmiäni, sillä ensimmäinen virke oli kerta kaikkiaan niin kulutettu ja kliseinen. Sisäisesti kuitenkin hymyilin onnellisempana kuin aikoihin, sillä en muistanut, milloin joku olisi sanonut minulle jotain niin kaunista. Viimeiselle virkkeelle kurtistin kulmiani, ja tartuin sulkakynään suhteellisen vihaisesti.

Totta kai minä kuuntelen opetusta. Eivät sinun viestisi sentään minua aivan täysin muihin maailmoihin saa.


No, eihän se ollut ihan totta, mutta en todellakaan aikonut myöntää sitä. Olin juuri keskittymäisilläni opetukseen, kun pulpetilleni laitettiin taas se sama pergamentti. Avasin sen vähän turhankin innokkaana.

Hienoa, eli sitten tiedät, mitä teemme tänään. Haluaisitko olla parini?


Onneksi istuin yksin, sillä ei hän muuten olisi minua parikseen pyytänyt. Eikä minua sekään haitannut, että kukaan ei ollut vieressäni kuulemassa, kuinka sydämeni alkoi äkkiä tykyttää varmasti kaksi kertaa liian nopeasti, käteni hikosivat ja punastuin. Kun kirjoitin vastausta, käteni tärisivät suorastaan nolosti.

Joo.

Hymyilit voitonriemuisena, kun sait vastaukseni. Minä yritin kovasti unohtaa ilmeesi ja selvittää, mitä ihmettä oikein oli tarkoitus tehdä. En halunnut nolata itseäni täysin edessäsi.

”Sille, joka onnistuu tämän tunnin aikana muuttamaan parinsa täydellisesti eläimeksi, on luvassa kaksikymmentä pistettä. No niin, olkaa hyvät ja aloittakaa.”

Huokaisin, sillä nyt ainakin tiesin, mitä pitäisi tehdä. Eri asia olikin, osaisinko tehdä sen.

Vinkkasit minulle silmää ja koukistit sormeasi. Tuhahdin, ihan vain periaatteesta, jotta tietäisit, että pidin sellaista hieman hassuna. Oikeasti olin tietysti imarreltu ja suunnilleen juoksin luoksesi.

”No niin, antaa palaa”, sanoin ja levitin käteni kuin paraskin uhri. Keskityit, ja kulmiesi väliin muodostui suloinen kurttu. Heilautit taikasauvaasi, valo välkähti, ja sitten remahdit nauruun. Katselin sinua ihmeissäni ja samalla hieman varuillani: olit epäilemättä tehnyt jotain hassua. Rynnistin luokan perällä olevan peilin eteen ja näin pässinsarvet, jotka törröttivät ohimoistani.

”Ne pukevat sinua, kaunokainen”, sanoit pilkallasi.

Hetken jo pohdin, olitko missään vaiheessa oikeasti ihastunut minuun, vai oliko tämä vain jokin viikkojen ajan kestänyt yritys tehdä minut naurunalaiseksi. Ennen kuin lähdin ottamaan siitä selvää, yritin muuttaa sinun muotoasi. Normaalioloissa en ollut kovin taitava, mutta viha teki tehtävänsä ja sain sinulle aikaan possun kärsän.

Katsoit peiliin ja suorastaan röhkit naurusta – sellainen efekti kärsälläsi oli. ”Loistava! Tämähän pukee minua aivan täydellisesti. Pitäisikö käyttää tätä loppuviikko…”

Huokaisin helpotuksesta. Et ollutkaan lähestynyt minua vain julmia tarkoitusperiäsi varten. Tämä oli kaiketi vain kykysi tehdä jokaisesta asiasta hauska. Niinpä kulutimme lopputunnin loitsien toisiamme ja nauraen hillittömästi välissä. Kiusoittelimme toisiamme kenties enemmän kuin McGarmiwa olisi tunnillaan sallinut, mutta meistä se vain lisäsi jännitystä. Kun loitsit minulle kalan pyrstön – vahingossa, kuulemma, olit halunnut tehdä vain suomut – ja olin pudota lattialle, kaappasit minusta kiinni. Olisin voinut vannoa, että huulesi koskettivat nopeasti niskaani, kun nostit minut ylös ja lupasit yrittää tehdä minulle jalat.

”Ei kiirettä”, kuiskasin niin hiljaa, että toisaalta toivoin, ettet olisi kuullut. Kyllä sinä taisit kuulla, sillä hymähdit hiljaa ja halasit minua tiukemmin itseäsi vasten.

**


Olit varastanut veneen.

”Lainannut, kulta, lainannut.”

Pyörittelin silmiäni. Luvatonta se joka tapauksessa oli. Sinä virnuilit tyytyväisenä, varmana siitä, että olit tehnyt minuun vaikutuksen. Ja, no, olithan sinä – mutta ei se tarkoittanut sitä, ettenkö minäkin olisi voinut halutessani varastaa venettä.

Istuimme vastatusten pienessä soutuveneessä, jonka olit loitsinut kulkemaan verkkaista tahtia järvellä. Nojasin laidan yli ja tähyilin lumpeenkukkia.

”Pidätkö sinä niistä?” kysyit ja osoitit. Nyökkäsin, jolloin kumarruit laidan yli niin, että vene vähän heilahti, ja nousit takaisin ylös kädessäsi kaunis valkoinen lumpeenkukka. ”Ole hyvä”, sanoit ja ojensit sen minulle.

Hymyilin. ”Kiitos”, vastasin ja asetin kukan jalkojeni päälle, missä saatoin ihailla sitä samalla, kun tein jotain muuta. Juuri nyt ojensin käteni sinun kättäsi kohti ja pitelin siitä kiinni. Huokaisit silmät kiinni.

”Minä pidän sinusta todella paljon”, sanoit kuiskaten.

Hymähdin. ”Minäkin sinusta. Todella paljon.”

Nyökkäsit. ”Hyvä.” Sitten avasit silmäsi ja virnistys levisi kasvoillesi. ”Uskaltaisitkohan…”

Nostin leukani uhmakkaasti ylös. ”Uskallan tietenkin.”

Sinua nauratti. ”Et kuullut edes kysymystä.” Sitten nousit seisomaan, astuit aivan lähelleni ja tönäisit minut olkapäistä alas. Totta kai kätesi olivat saman tien selässäni vastaanottamassa, enkä romahtanut suoraan veneen pohjalle. Meitä molempia nauratti taas.

**

Tupamme oli voittanut huispausmestaruuden, mikä tietenkin tarkoitti juhlia oleskeluhuoneessa. Oli jo aika myöhä, ja nuoremmat olivat menneet nukkumaan. Minä istuin sohvalla sinun kainalossasi, sillä oikeastaan kukaan omista kavereistani ei ollut hereillä. Oli vain minä, sinä ja sinun lukuisat ystäväsi. Alun perin olin hieman kammoksunut tätä – olit vannottanut minua pysymään kanssasi pitkään hereillä, sillä sinä halusit juuri minut istumaan kanssasi aamuun asti – mutta nyt olin oikein tyytyväinen. Kaverisi juttelivat minullekin, halusivat selkeästi oppia tuntemaan minut. Sinä istuit jatkuvasti ihan vieressäni, jotta en tuntisi oloani yksinäiseksi, ja pidit huolta, että kätesi oli koko ajan hartiallani tai vyötärölläni. Aina välillä kuiskuttelit korvaani asioita, jotka saivat minut hymyilemään.

”No, mitä sinä pelkäät?” minulta kysyttiin. Keskustelu oli edennyt asioista, joita me kaikki uskalsimme tehdä – niitä oli lukuisia – tähän pisteeseen. Kurtistin kulmiani.

”En aio kertoa”, sanoin. En todellakaan kertoisi.

Kysymys kiersi läpi kaikki muutkin, eikä kukaan myöntänyt pelkäävänsä mitään. Lopulta menimme niinkin pitkälle, että suunnittelimme hakevamme mörön, jotta totuus paljastuisi. Kuvittelin sitä kaikkea suureksi vitsiksi, mutta sain järkyttyä, kun kaksi kavereistasi äkkiä sujahti ulos muotokuva-aukosta pimeään käytävään, jossa todellakaan ei olisi saanut liikkua öisin. He kuulemma tiesivät lähistöllä erään mörön.

Ei kulunut aikaakaan, kun he palasivat. Sinä sivelit lohduttavasti kylkeäni, kun he kantoivat kolisevan rasian keskelle lattiaa niin, että kaikki näkivät sen.

”No niin! Kukaan ei sitten tuhoa mörköä, ennen kuin se on kiertänyt kaikki, okei?”

Huokaisin. Kai se olisi pakko kestää. Ainoa ongelma oli se, että nimenomaan tätä yhtä pelkoani en ollut erityisen hyvä käsittelemään.

Mörkö päästettiin rasiasta. Se kierteli kaikkien luona vuorollaan muuttuen mitä pelottavimmiksi ilmestyksiksi. Verisiksi perheenjäseniksi, valtaviksi ja kuolettavan vaarallisiksi taikaolennoiksi – ja yhtäkkiä se olikin jo kohdallani. Suljin silmäni hetkeksi, sillä en halunnut nähdä sitä.

”Mihin se oikein meni?” joku kysyi ihmeissään.

Avasin silmäni toivoen, että se ei ollutkaan muuttunut edessäni. Mutta kyllä se oli: lattialla oli ainakin puolikkaan kämmenen kokoinen musta olento, jonka kahdeksan jalkaa oli peittynyt karvaan. Tiesin kyllä, että se oli paljon pienempikokoinen kuin kaikkien muiden pelkojen kohteet, mutta silmissäni se oli silti valtava. En ollut koskaan nähnyt niin suurta hämähäkkiä. Minun teki mieli kirkua, mutta olin täysin jähmettynyt. Miten se saattoi olla niin valtava? Minulle olisi riittänyt monta kertaa pienempikin! Ja yhtäkkiä hämähäkki alkoi ottaa askelia minua kohti. Henkeni oli aivan salpautunut ja mietin, kuinka pian pyörtyisin. Sen jalat, luonnottoman pitkät joka puolella vartaloa olevat koukkuiset jalat, ne liikkuivat ja pian se olisi kohdallani. Tunsin sohvan jalkojeni takana. Mihin minä pakenisin? Joku olisi saattanut ehdottaa hämähäkin yli hyppäämistä, mutta minä en voinut hypätä edes sormenpään kokoisen hämähäkin yli. En vain voinut. Pakokauhu alkoi vallata minua, enkä enää aistinut ympäristöstäni muuta kuin ne kahdeksan jalkaa ja niiden keskipisteen, enkä halunnut mitään muuta kuin paeta… se oli niin lähellä, ja olisin halunnut kirkua…

”Ai tuossa se on!” joku huudahti, ja pari nauroi hilpeänä.

Sinä kuitenkin aistit kauhuni ja astuit kiireesti eteenpäin. Sinä ihan totta astuit sitä hämähäkkiä kohti – en voinut käsittää, miten se oli mahdollista.

Kuului vaimea poksahdus, ja hämähäkki oli poissa. Tilalla oli jotain suurta ja karmivaa, mutta olin niin helpottunut, etten edes vaivautunut katsomaan, mitä. Valahdin velttona takaisin sohvalle ja yritin kovasti hengittää. Tunsin niskassani viipyilevän kylmän hien, ja otsani oli varmasti aivan nihkeä. Saatoin vain kuvitella, kuinka kalpea olin.

Pian mörkö oli kiertänyt kaikki läpi, ja se hävitettiin. Kavereidesi mielestä oli hurjan hauskaa, että kaikkien pelot oli nyt vihdoin selvitetty. He nauroivat toistensa peloille, mutta onneksi he jättivät minut siitä pois. En olisi kestänyt sitä.

Kului ehkä puoli tuntia – ilmeisesti tämä oli ensimmäinen kerta, kun kukaan myönsi pelkäävänsä mitään, joten puheenaihetta riitti. Aloin olla jo normaali, mitä selkääni silittelevä kätesi oli huomattavasti auttanut. Minua alkoi jo hävettää, että pelkäsin jotain niin pientä ja vaaratonta. Kyllähän minä tiesin, etteivät pienet hämähäkit voineet minulle mitään, mutta silti…

Silloin kaverisi viimein ottivat minut puheeksi. He olivat sinänsä ystävällisiä, melkein sääliviä.

”Miten sinä saatat pelätä jotain niin pientä?” he kysyivät.

”Mahtaa olla kauheaa säikkyä jotain sellaista, tai siis, nehän ovat ihan tavallisia.”

Purin huuliani. Minua hävetti ihan luvattoman paljon, ja tunsin, kuinka naamani hehkui punaisena.

”Sinun kyllä kannattaisi yrittää päästä tuollaisesta pelosta”, he neuvoivat minua.

Kun neuvoja ja säälipisteitä oli sadellut tarpeeksi kauan, minä sain tarpeekseni. ”Hyvä on! Minä näytän teille. Menen huomenna kiellettyyn metsään, siellähän niitä hämähäkkejä piisaa. Kannan vaikka jonkun ruumiin tänne, todisteeksi. Isomman kuin sen, miksi mörkö muuttui.”

Hyväksyvä mumina vastaanotti sanomani. Tiesin, että tehtävä olisi minulle lähestulkoon ylivoimainen, mutta halusin silti tehdä sen. Olin kyllästynyt pelkäämään jotain niin tyhmää asiaa – ja nyt olin päättänyt päästä pelostani. Ei se niin vaikeaa voisi olla. Yritin vain kovasti olla ajattelematta niitä jalkoja ja sitä epäluonnollista liikkumistyyliä.

**

Olin varustautunut taikasauvalla ja valtavalla annoksella päättäväisyyttä. Kuvittelin jatkuvasti, kuinka noloa olisi, jos epäonnistuisin, sillä vain se sai minut jatkamaan. Kielletyssä metsässä tähyilin maahan taikasauvani valossa, ja löysin hämähäkin lähes saman tien. Minulla on jokin kyky huomata ne, johtuen ehkä siitä, kuinka paljon isommilta ne omassa näkökentässäni vaikuttavat. Kahdeksan täysin laskettavissa olevaa jalkaa. Tunsin pelon kuristavan kurkkuani, mutta pakotin itseni hengittämään ja vielä kaiken lisäksi seuraamaan hämähäkkiä.

Pian huomasin toisen ja melkein heti kolmannen hämähäkin. Kaikki kulkivat samaan suuntaan, joten tiesin olevani oikeilla jäljillä. Pakokauhu kutitteli vatsaani ja jalkani halusivat juosta karkuun, mutta tahdonvoimani voitti, ja minä seurasin.

Noin vartin kävelyn jälkeen aloin huomata aina vain isompia ja isompia hämähäkkejä. Yksi oli toden totta sen kokoinen kuin mörön minulle näyttämä, ja siinä vaiheessa minun oli pysähdyttävä. Yritin hengittää syvään rauhoittaakseni itseni, mutta hengitykseni ei kulkenut enää tahtoni mukaan. Silmissäni alkoi pyöriä. Laitoin silmäni kiinni, mutta se vain teki tilanteesta pahemman. Minun oli nähtävä, missä hämähäkit olivat. Niinpä avasin silmäni ja vahdin niitä niin tarkkaan kuin mahdollista ja vain hengitin syvään. Se auttoi, sai minut tajuamaan, että loppujen lopuksi olin kehoni herra.

Onnistuin seuraamaan niitä valtavia hämähäkkejä. Kurkkuani kuristi ja minun teki mieli itkeä kauhusta, mutta askel askelelta minä vain seurasin. Sauvakäteni tärisi, mutta purin hammasta ja astelin eteenpäin.

Seuraava näkemäni hämähäkki yletti minua vyötäröön.

Kurkustani pääsi kummallinen ääni, kuin kiljaisu mutta kauhun tukahduttama. Jalkani pysähtyivät saman tien. Voisinko muka enää jatkaa?

Äkkiä kuulin nimeäni huhuiltavan. Kurtistin kulmiani ja olin ärsyyntynyt, vaikka samalla kauhu oli liimannut jalkani paikoilleen. Kuulostelin, ja kuulin lempeän äänen kutsuvan minua. En vastannut.

Sitten sinä jo olitkin siinä. Katsoit minua kasvoillasi kaikkein lempein ilmeesi, johon oli sekoittunut hieman sääliä. Astelit taaksesi kadehdittavan kevyesti ja kiersit käteni vyötäisilleni.

”Ei sinun tarvitse tehdä tätä. Kuulin huutosi. Älä viitsi, rakas. Ei kukaan sinua pakota. Kyllä kaikki ymmärtävät.”

Minä sihahdin, ihan totta sihahdin, vastaukseksi. Tosin se johtui ehkä siitä, että ääneni tärisi liikaa normaalien sanojen tuottamiseen.

”Mitä?” kysyit ihmeissäsi. Silitit poskeani. Se sai minut tuntemaan oloni sen verran turvalliseksi, että pystyin puhumaan.

”Kuvitteletko tosiaan, että minä teen tämän vain siksi, että koen, että minut pakotettiin? Minä valitsin tämän itse! Olen kyllästynyt pelkäämään kuollakseni jotain noin typerää!”

”Mutta rakas”, sinä kuiskasit, ja minä huokaisin kärsimättömänä. Sana sopi hyvin meidän kahdenkeskeisiin lempeisiin hetkiimme, mutta täällä se kuulosti väärältä. ”Minä kuulin sinun huutosi. Olit kauhuissasi.”

”No, tiedoksesi, että olen vieläkin. Totta kai minä olen kauhuissani, idiootti. Mutta siksi minä tänne tulinkin, voittamaan sen pelon. Enkä voi tehdä sitä, jos sinä häiritset.”

Hiljenit. Silitit yhä poskeani, ja vaikka olin vihainen, minun oli myönnettävä, että se tuntui todella hyvältä ja oikealta aivan kuin kätesi vyötäröllänikin. Nojasin sinuun.

Seisoimme siinä niin pitkään, että vihani ja ärtymykseni samoin kuin sinun hämmennyksesi ehtivät laantua. Katselin turvallisesta syleilystäsi kahdeksanjalkaisia hirviöitä ja hengitin syvään.

”Kuule”, sanoin lopulta, ”en ole koskaan voinut hengittää näin vapaasti hämähäkin lähistöllä.”

Hymähdit. ”Saavutus siis sekin.”

”Pelon voittaminen”, sanoin ja nyökkäsin.

Sinä kuiskasit korvaani ehdotuksen, joka oli aivan liian houkutteleva, jotta olisin voinut kieltäytyä siitä. Niinpä sinä päästit minusta irti, jolloin aloin täristä, ja marssit yhden valtavaakin valtavamman hämähäkin luo. Kurkkuani alkoi taas kuristaa, mutta pakotin itseni pysymään rauhallisena. Sinä tainnutit hämähäkin – onnistuit vasta kolmannella yrityksellä, sillä sen kaltaisia hämähäkkejä ei noin vain tainnutetakaan. Kauhu oli taas liimannut jalkani syvälle maaperään, mutta onneksi muut lähistön hämähäkit lähtivät karkuun tajutessaan, mitä teit. Minua pelotti, pelotti, pelotti. Iskit hämähäkin kuoliaaksi valtavalla kivenmurikalla, enkä voinut käsittää, kuinka saatoit kantaa sen ruumista sylissäsi.

Tajusin, että olin ylittänyt pelkoni moninkertaisesti. Tärisin koko matkan, ja kun ehdotit, että minun pitäisi kantaa ruumis sisään kavereillesi näytettäväksi, minä kieltäydyin. Ei liikaa yhdelle päivälle. Hämähäkki jäi makaamaan kielletyn metsän reunamille, jossa voisin hyvin näyttää sen kenelle vain tahtoisin.
Never regret something that once made you smile.

Vlad

  • Sudenmorsian
  • ***
  • Viestejä: 3 447
  • Loveatar
Vs: Neljä kertaa rakastaa (K11, tuvat, osa 3/4)
« Vastaus #12 : 11.09.2012 12:32:16 »
Kommenttikampanjasta päivää!

Mä tykkäsin tästä ficistä. Tää oli tällänen söpö, mutta ei huonolla tavalla. Mun mielestä minä-kertoja on sopiva tähän tekstiin, se tuo siihen jotain pientä kivaa.

Lainaus
Huokaisin helpotuksesta. Et ollutkaan lähestynyt minua vain julmia tarkoitusperiäsi varten. Tämä oli kaiketi vain kykysi tehdä jokaisesta asiasta hauska. Niinpä kulutimme lopputunnin loitsien toisiamme ja nauraen hillittömästi välissä. Kiusoittelimme toisiamme kenties enemmän kuin McGarmiwa olisi tunnillaan sallinut, mutta meistä se vain lisäsi jännitystä. Kun loitsit minulle kalan pyrstön – vahingossa, kuulemma, olit halunnut tehdä vain suomut – ja olin pudota lattialle, kaappasit minusta kiinni. Olisin voinut vannoa, että huulesi koskettivat nopeasti niskaani, kun nostit minut ylös ja lupasit yrittää tehdä minulle jalat.
Tämä oli musta erityisen söpöä. Tuhisin täällä koulunkäytävällä itsekseni tälle kohdalle. :>

Tykkäsin kanssa siitä, miten pienestä hämähäkistä tuli hämähäkkejä pelkäävän silmissä valtavan kokoinen. Ja tykkäsin siitä, miten tekstissä päähenkilö päätti näyttää rohkeutensa ja hakea isomman hämähäkin ruumiin muille näytiksi, vaikka pelkäsikin kamalasti hämähäkkejä. Ja siksi, että muiden neuvot olivat liikaa.

Kokonaisuudessaan ficci oli tosi taitavasti kirjotettu. Jos yrittäisin lainata kaikki hienot kohdat, saisin lainata koko tekstin. Ei siitä voi oikeastaan erottaa mitään erityisen hyvää kohtaa.
I love not man the less, but N A T U R E more.

私は悪魔で執事ですから。



"Always"
1946-2016

Effect

  • kakkupää
  • ***
  • Viestejä: 38
Vs: Neljä kertaa rakastaa (K11, tuvat, osa 3/4)
« Vastaus #13 : 24.09.2012 18:36:45 »
Uutta, jee! Täähän oli jännä. Kiva että julkaisit tämän vaikka jouduitkin vähän tappelemaan! :-)


Päähenkilö on söpö, kun hän vakuuttelee ettei pelkää mitään ja että hän uskaltaa tehdä mitä vain. Häneen on erittäin helppo samaistua. :-D

Juonesta... Pääosin tykkään tosi paljon, mutta loppuratkaisu on aika ennalta-arvattava ja vähän jopa naiivi - vaikea uskoa että kukaan voittaisi suurinta pelkoaan ihan noin helposti. Tosin päähenkilö taitaa olla rohkelikko, joten mistäs sitä oikeastaan tietää :D Alku, muodonmuutosten oppitunti ja veneen "lainaaminen", taas on mielestäni todella ihana:-) Ja tykkäsin kanssa mörkö-ideasta, se oli hauska. Olisi ollut kiva lukea muidenkin reaktioita omiin mörköihinsä, vaikka tähän kyllä sopi täydellisesti se, ettei sivujuoniin lähdetty rönsyilemään. Sen ansiostahan tämä on eheä ja helppolukuinen kokonaisuus. :-) Ei varmaan edes tarvitsisi mainita, että kieli on sujuvaa ja hyvää samoin kuin aikaisemmissakin osissa, mutta mainitsinpas nyt silti.

Olen jotenkin ihan koukussa näihin kirjoituksiisi, harmi, että tupia on vain 4 ja enää yksi luku jäljellä odotettavissa ja jännitettävissä :-((

Nyyhti

  • ***
  • Viestejä: 3 956
Vs: Neljä kertaa rakastaa (K11, tuvat, osa 3/4)
« Vastaus #14 : 24.09.2012 19:07:35 »
Arvelinkin, että tämä osa ei ole niin kommentteja keräävä kuin aiemmat, mutta ihan mahtavaa saada näin positiivista palautetta!

Vlad, kiitos kovasti! Pelkäsin etukäteen, että tuota hämähäkkien "isommaksi kasvamista" pidettäisiin todella outona. Itse siis pelkään niitä ihan kuollakseni ja tuo oli ihan omakohtaisesta kokemuksesta kirjoitettu, mutta tosielämässä olen vähän turhan monta kertaa huomannut, että kukaan ei ymmärrä tuota tilannetta, kun se parin millin hämis näyttää ihan vaaaaltavalta :D

Effect - koukussa? Awwww <3 Ja kyllä, päähenkilö oli ah-joka-tilanteessa-niin-rohkea Rohkelikko, joten ihan tarkoituksella tuo piirre oli vähän ylikorostettu :D Minun piti itse asiassa tehdä tähän aivan erilainen loppu, jossa päähenkilö suuttuu ja eroaa, mutta jotenkin kirjoittaessa he eivät halunneetkaan enää erota. Tosiaan taisi olla liian paljon omasta elämästä piirteitä mukana, ja en vain voinut kirjoittaa surullista loppua :D Kiitos kuitenkin tosi paljon noista parannusehdotuksista (voiko niitä niiksi nimittää). Tiedän taas vähän paremmin, mitä lähteä parantamaan (: Ja kiitos muutenkin aiiivan ihanasta kommentista!
Never regret something that once made you smile.

Nyyhti

  • ***
  • Viestejä: 3 956
Vs: Neljä kertaa rakastaa (K11, tuvat, osa 4/4)
« Vastaus #15 : 24.09.2012 19:20:43 »

Nimi: Neljä kertaa rakastaa
Kirjoittaja: nominal
Ikäraja: K11
Paritus: löytyy
Genre: romance yleispätevästi, muutakin löytynee
Vastuuvapaus: tuvat ja miljöö kuuluvat Rowlingille, enkä saa tästä rahallista hyötyä
Osallistuu neljän tuvan haasteeseen

Idea: Miten käy, kun saman tuvan oppilaat seurustelevat? Neljä täysin toisistaan erillistä osaa, eri henkilöt, eri tuvat.

A/N: Tässä osa itselleni siitä kaikkein hämärimmän peitossa olevasta tuvasta. Itkeskelin tähän apua Kilahtaneiden kirjoittajien kerhossakin - mutta lopulta inspiraatio iski ja sain tämän tehtyä ihan kivuttomasti.



4

Ulkona satoi niin lujasti, että ihmettelin, miten minun ei tarvinnut kuivata ihoani puolta tuntia. Kun olin vihdoin päässyt oleskeluhuoneen turvaan ja vaihtanut uudet, kuivat ja ihanan lämpimät ja pehmeät vaatteet ylleni, asetuin tyytyväisenä takan viereen löhöilemään. Läksyjäkin olisi kaiketi ollut, mutta minua ei erityisemmin jaksanut kiinnostaa. Kopioisin sitten huomenna joltakin.

Siinä istuskellessani mitään tekemättä annoin katseeni harhailla ympäriinsä. Kuuntelin keskustelunpätkiä sieltä täältä, mutta mitään kovin mielenkiintoista ei tuntunut olevan meneillään. Pysähdyin katselemaan erästä tupatoveriani, sinua, joka olit kerta kaikkiaan kaikkien kauneusihanteideni mukainen. Tuijottelin sinun takaraivoasi ja ajattelin, että sinunlaisesi minä joskus saalistaisin.

Höristin korviani kuullakseni keskustelunaiheen, ja lopulta korviini tarttui pari sanaa. Joku osoitti sanansa sinulle ja mainitsi siitä, kuinka olit puhdasverinen. Pääsi asennosta päättelin, ettet erityisemmin pitänyt aiheesta, mutta syy siihen ei minua kiinnostanut. Ponkaisin ylös tuolistani ja marssin teidän luoksenne.

”Moi”, sanoin ja hymyilin. Katselin teitä kaikkia vuoron perään, mutta puhuin vain sinulle. ”Emme taidakaan entuudestaan kunnolla tuntea, joten ajattelin tulla esittäytymään.”

Sinä katsoit minua ilmeettömänä, muut sentään kertoivat – joskin epäröiden – omat nimensä. Sinä vain tuijotit minua, eikä itsetuntoni riittänyt siihen, että olisin jäänyt paikalle kovin paljon pidemmäksi aikaa. Niinpä kiristelin hampaitani ja astelin makuusaliin itsekseni mutisten.

**

Olin juuri matkalla muodonmuutoksista taikaliemiin, kun kuulin litinää jalkojeni alta. Tapojeni mukaisesti en ollut pahemmin vaivautunut jalkoihini tuijottelemaan, ja niinpä järkytyin huomatessani astuneeni vesilammikkoon. Syyllinen oli luonnollisesti löydettävä.

Ei kulunut aikaakaan ennen kuin löysin veden lähteen: poikien vessa. Kaiken lisäksi syylliset olivat yhä paikalla. He olivat huomattavasti nuorempia kuin minä, eikä minulla ollut lainkaan ongelmia tuoda heitä käytävään moitittavaksi. Osoitin heille moneen kertaan johtajaoppilaan merkkiäni samalla, kun kerroin heille, miksi annoin heille jälki-istuntoa. Venytin tilaisuutta, jotta mahdollisimman moni näkisi. Tupatovereitani olikin paikalla sankoin joukoin, ja he kannustivat tekemisiäni. Pari opettajaakin sattui paikalle, ja he kiittivät minua esimerkillisestä toiminnasta.

Olin saanut pojat teoistaan vastuuseen ja jo jatkamassa matkaani kohti seuraavaa oppituntia, kun sinä äkkiä juoksit minut kiinni.

”Odota!” huusit ja hipaisit kättäni, jotta ymmärtäisin lopettaa harppomiseni. Käännyin ympäri ja tuijotin sinua kulmat kurtussa.

”Mitä?” kysyin tyrmäävään äänensävyyn, sillä minulla ei ollut tapana antaa ihmisille toisia tilaisuuksia.

”Kuule, hei, halusin vain pahoitella sitä taannoista tapahtumaa oleskeluhuoneessa”, sinä sanoit niin lipevän kierosti, että tiesin sinun todella haluavan minun uskovan, että olit pahoillasi. ”Minulla oli todella huono päivä silloin, ja käyttäydyin äärimmäisen tyhmästi.” Hymyilit varovaisesti. Minun oli pakko hymyillä takaisin, sillä jos olit valmis menemään noin pitkälle pahoitteluissasi, silloin… no, olit valmis lähes mihin tahansa.

Esittäydyit minulle, kättelimme. Kerroit nähneesi hienon ja esimerkillisen toimintani ja tulleesi siihen tulokseen, että sinun oli kerta kaikkiaan päästävä välittömästi korjaamaan taannoin oleskeluhuoneessa tapahtunut erehdyksesi.

Nyökkäilin hyväksyvästi. Tietenkään en uskonut sinun olevan tosissasi, mutta tällä tavoin pääsisin tavoitteeseeni. Sovimme, että menisimme seuraavalla viikolla yhdessä Tylyahoon.

**

Treffit sujuivat oikein mukavasti. Kävimme hörppimässä kermakaljaa, ostelemassa kaikkea pientä hauskaa, ja minä jopa viihdyin kanssasi. Meillä ei oikeastaan ollut mitään yhteisiä kiinnostuksen kohteita, mutta kanssasi oli silti mahdollista puhua, vitsailla ja flirttailla. Se riitti minulle.

Olimme jo matkalla takaisin kouluun, kuten moni muukin. Silloin sinä katselit edessämme riekkuvia rohkelikkoja ja aloit supattaa korvaani.

”Hei, katsopa noita. Tunnetko heidät?”

Pudistin päätäni. He olivat pari vuotta minua nuorempia, mutta muuta en heistä tiennytkään.

”No, minä tunnen, ja he ovat täysiä idiootteja. Lisäksi he pelaavat huispausta, ja me saisimme paljon paremmat voittomahdollisuudet, jos sinä pistäisit heidät jälki-istuntoon.”

Katsoin sinua ihmeissäni. Vaikka pidinkin vallankäytöstä, en sentään ollut valmis heittämään ketä tahansa jälki-istuntoon jostain, mitä he eivät olleet tehneet. Sehän saattaisi johtaa siihen, että minulta otettaisiin johtajaoppilaan merkki pois.

”Hei, kuulitko, mitä sanoin”, sinä hoputit ja tökkäisit minua olkapäähän. ”Kiireesti nyt, jotta nuo kuulevat.”

Jouduin katselemaan ympärilleni, jotta tajusin, keistä puhuit. Meitä vastaan oli tulossa suuri joukko oppilaita, joista joku oli selkeästi hukannut jotakin matkan varrelle. Sinä siis halusit minun läksyttävän rohkelikkoja silloin, kun ohi kävelevät huomaisivat sinun olevan seurassani. Virnistin itsekseni.

”En voi noin vain antaa kenellekään rangaistusta, koska kärsisin siitä itse”, totesin, ”mutta minulla onkin parempi idea.”

Nostit kulmakarvojasi hyvin kyseenalaistava ilme kasvoillasi, mutta minä tiesin täsmälleen, mitä tein. Kun porukka oli lähes kohdallamme, aloin puhua kovaan ääneen.

”Niin, niin, onhan sekin totta. Mutta sinä olet sentään puhdasverinen, ja sen takia sinun pitää tietysti valita tarkkaan, keiden kanssa liikut…” Siinä vaiheessa vilkaisin silmäkulmastani, että kiiruhtava porukka oli varmasti päässyt kuuloetäisyyden ulkopuolelle.

”Mitä tuo nyt oli olevinaan?” sinä tivasit ärsyyntyneenä.

”Minähän sanoin”, totesin ykskantaan. ”Parempi idea.”

**

Kävi ilmi, että minulla oli laajempi kaveripiiri kuin sinulla.

Tuntien välissä sinä tulit aina luokseni, jos vain suinkin ehdit. Halusit jatkuvasti kysellä, mistä minä ja ystäväni keskustelimme, ja sen jälkeen tungit itsesi juttuun mukaan. Minä kihisin kiukusta, enkä osannut päättää, mitä minun olisi pitänyt tehdä.

Loppuviikosta tilanne yleensä hieman helpotti, sillä sinun tuntisi olivat useimmiten lähes toisella puolella linnaa. Parin viikon päästä keksit kuitenkin uuden keinon koetella hermojani: aloit tuppautua lounaalle kanssamme. Istuit vaikutusvaltaisessa porukassani. Minä yritin kovasti ujuttaa puhdasverisyyttäsi joka väliin, mutta se toimi huonommin kuin olin ajatellut. Eräänä iltana häädit valvojaoppilaan tuolista sillä verukkeella, että seurustelit johtajaoppilaan kanssa.

Seurusteluksi kai sitä piti kutsua. Olin ottanut sinut vain, koska olit parhaannäköinen tarjolla ollut puhdasverinen, ja minua hävetti oma puoliverisen statukseni. Sinä olit selkeästi valinnut minut, koska halusit osan johtajaoppilaan asemastani. Minä en kuitenkaan enää ollut tyytyväinen tilanteeseen: olin halunnut olla hyötyjä, mutten ollut enää varma, saitko sinä minusta enemmän kuin minä sinusta. Niinpä tein vaihtokaupat tuttuni kanssa: laitoin hänen vihamiehensä jälki-istuntoon ja hän rikkoi parisuhteemme.

Sinä iltana suutelimme kiihkeästi makuusalissa. Meidän molempien hiukset olivat sotkussa, huulet hieman turvonneina. Näykkäisin sinua, jotta saisin sinut hullaantumaan minusta entistä enemmän, ja uskon sen tehonneen.

Silloin hän pelmahti sisään huoneeseen, repäisi oven auki sellaisella voimalla, etten olisi hämmästynyt vaikka se olisi pudonnut säpäleinä lattialle.

”Mitä!” hän karjui. ”Sinä… sinä… te… PETÄT MINUA!”

Minun oli pakko myöntää, että hän oli loistava näyttelijä.

Juttu oli nopeasti ohi. Syytit minua kaksinaamaisuudesta ja huusit pari säälittävää sanaa. Et kuitenkaan halunnut vaikeaan tilanteeseen, joten luovutit suosiolla. Sen jälkeen kerroin kaikille, kuinka julmasti olit pettänyt minua.
Never regret something that once made you smile.

Lunani

  • ***
  • Viestejä: 11
Vs: Neljä kertaa rakastaa (K11, tuvat, osa 4/4)
« Vastaus #16 : 01.03.2013 19:30:29 »
Oisko tuossa Rohkelikko-tarinassa ollut Ron ja Hermione?

Mary Malfoy

  • ***
  • Viestejä: 31
Vs: Neljä kertaa rakastaa (K11, tuvat, osa 4/4)
« Vastaus #17 : 04.04.2013 14:23:22 »
Ihan mahtava fic, tykkään. Kysyisin kuitenkin, että ovatko hahmot omiasi, vai kirjan henkilöitä? Ja ovatko tyypit samoilta aikakausilta Tylypahkassa, vai ereiltä? Jos on kuitenkin kirjahahmoja, eikä omia, minulla olisi muutama veikkaus. Olisiko eka osa Chon näkökulmasta? Se kun itkee paljon ja deittailee (tietääkseni) monia. Toisessa osassa veikkaisin femmeparitusta, koska sanot kertojan olevan naispuolinen ja hän kuvailee ihastustaan kauniiksi, joten... Olisikohan kertoja Hannah Abbott tai Susan Bones? Ja "hänenä" kuvattu henkilö olisi joku sun oma hahmo/tyyppi eri tuvasta? Kolmannessa sanoisin kyseessä ovat Ron ja Lavender tai James ja Lily? Ja viimeisessä joku oma hahmosi ja kertojana Tom Valedro tai ehkä Severus Kalkaros? Ärsyttää kun ei tiedä  ;) Voisitko kertoa hahmojen henkilöllisyydet, jäi ihan oikeesti vaivaamaan...

Nyyhti

  • ***
  • Viestejä: 3 956
Vs: Neljä kertaa rakastaa (K11, tuvat, osa 4/4)
« Vastaus #18 : 06.04.2013 23:29:22 »
Apua, enkö ole vastannut aiempiin kommentteihin! No, korjataan se nyt (:

onski, miljoonat kiitokset <3 Kiva kuulla, että luihuisuus tuli hyvin esiin! Ja kiitos kehuista, onnistuit hämmentävään (positiivisesti totta kai) minut ihan täysin :D

Lunani, voit kuvitella sen millä parituksella itse haluat ;)

Mary Malfoy, kiitos paljon! Hahmot ovat osittain kirjan henkilöitä, osittain omiani - en ole itsekään ihan vakuuttunut, miksi ajattelin heidät. Hauskinta on, etten osaa yhtään kirjoittaa femmeä tai slashia, mutta halusin kuitenkin saada edes jotain monitulkintaisuutta, ja nimettömänä se onnistui helpommin. Joten ei, en pysty kertomaan, oletko oikeassa vai väärässä, tai keitä hahmot ovat :D
Never regret something that once made you smile.