Otsikko: Onnellista joulua
Kirjoittaja: cooperaur
Fandom: BBC!Sherlock
Paritus: Sherlock/John
Ikäraja: K-11
Vastuuvapautus: Hahmot kuuluvat Arthur Conan Doylelle sekä heidät upeasti nykyaikaan tuoneille Gatissille ja Moffatille.
A/N: Osallistuu
Slash10 2.0 ja
Jouluhaaste VI.
Onnellista joulua
Kello oli varttia vaille puolenyön, kun John päätti lähteä hotellista. Tavaroiden pakkaamiseen ei mennyt kauaa, hän oli lähtenyt niin kiihtyneenä ettei ollut ehtinyt pakata mukaansa juuri mitään. Pienen huoneen eteisessä hän pysähtyi vielä vilkaisemaan peiliin ja yritti hymyillä. Oli vaikea sanoa ketä hän yritti huijata, mutta totuus oli että onnellisten ihmisten hymyt eivät tehneet kipeää.
Astuessaan hotellin aulasta ulos kadulle hän huomasi että maahan oli satanut ohut lumipeite, jota suurkaupunki ei ollut vielä ehtinyt sulattaa. Heiveröiset hiutaleet putoilivat yhä harvoina, mutta törmätessään Johnin takkiin tai hiuksiin ne menettivät muotonsa ja haihtuivat näkymättömiin. Onnellisille, niille jotka tällä hetkellä makasivat jo peiton alla rakkaidensa lämmössä, ilta olisi kuitenkin ollut kaunis.
Kävellessään John törmäsi välillä pariskuntiin ja yksinäisiin, mutta Lontoo oli hiljainen. Värikkäät valot välkkyivät rauhoittuneiden katujen yllä, kyltit suljettujen kauppojen ikkunoissa toivottivat hyvää joulua ja jostakin kuului vaimeaa laulua. John katsoi kelloaan. Jouluaatto olisi ohitse kolmen minuutin kuluttua.
Särkynyt huokaus höyryynytti ilman Johnin edessä hetkeksi. Jälkeensä hän jätti hentoon, vetiseen lumeen painautuneita mustia askelia, joista jokainen oli edellistä raskaampi.
John tiesi sen itsekin. Se kaikki oli musertavaa, jos sitä alkoi ajattelemaan. Mutta hän ei ajatellut. Hän ei tahtonut olla katkera tai surullinen, eikä hän halunnut sääliä itseään. Sitä kaikkea hän oli ehtinyt tehdä jo aivan riittävästi elämänsä aikana. Hän halusi vain olla onnellinen – mitä sitten jos onni pettikin hänet ajoittain, löi hänet maahan ja sylki uskomattoman ilkeitä sanoja?
Turtana John kaivoi puhelimen taskustaan. Ei puheluita tai viestejä. Alkuviikosta puheluita oli tullut jatkuvasti, mutta tänään niitä ei ollut tullut enää kuin kaksi. Yksi puoli viideltä aamulla ja toinen kahdelta iltapäivällä. Sen lisäksi Harry oli yrittänyt soittaa monta kertaa toivottaakseen hyvää joulua, kunnes lopulta John oli huomannut vastata hänelle.
Oli hassua miten nopeasti siitä tulikin normaalia, sitä tottui pitämään puhelimensa äänettömällä ja maistamaan ahdistuksen karvaan maun suussaan joka kerta kun vahingossa huomasi sen soivan. Rutinoitui kovettamaan sen mielipuolisen, masokistisen sydämen joka alkoi itkeä ikävästä katsellessaan näytöllä vilkkuvaa nimeä.
Ulkona ei ollut kovinkaan kylmä, mutta elottomalle Baker Streetille tullessaan John alkoi siitä huolimatta väristä. Tavanomainen talviöinen puhuri oli muuttunut puistattavaksi hyminäksi. Jossakin soivat tuulikellot. 221B:n ikkunoista ei loistanut valoa, ja suurin osa kadun muistakin asunnoista oli pilkkopimeänä. Johnin sisällä oli vaarallisen hiljaista kun hän käänsi hitaasti avainta lukossa.
Ovi päästi vaimean narahduksen, kun hän astui eteiseen. Rouva Hudson kiiruhti hänen luokseen pelkän kynttilän valaisemasta keittiöstään.
”John,” hän parahti hiljaa. Hänen äänensä oli myötätuntoinen ja surullinen, mutta siitä kuulsi myös ilo jota hän tunsi nähdessään Johnin tulleen kotiin.
John halasi uupuneen näköistä naista. ”Olen pahoillani,” hän huokaisi.
”Ei se ole sinun vikasi!” nainen sähähti.
Sen John tiesi kertomattakin. Siitä huolimatta hänellä oli huono omatunto siitä että hän oli taas kerran joutunut lähtemään mitään ilmoittamatta, nyt vieläpä vain viikkoa ennen joulua. Rouva Hudson vilkuili hänen ruhjeisia kasvojaan. John arvasi mitä hänen päässään liikkui, mutta hän ei halunnut kuulla sitä ääneen.
”Oletko nähnyt häntä?”
”Toissapäivänä näin kun hän vilahti ulos, viipyi vain kymmenisen minuuttia. Yritin puhua hänelle kun hän palasi, mutta hän vain marssi ohitseni ja lukittautui takaisin,” rouva Hudson kertoi huolestuneen näköisenä. ”Kyllä sinä tiedät millainen hän on...”
John nyökkäsi ja yritti turhaan loihtia kasvoilleen reippaan ilmeen. Rouva Hudson hieraisi hänen olkavarttaan rohkaisevasti.
”Olen varma että me saamme vielä tehtyä tästä onnellisen joulun.”
Onnellisenpa hyvinkin, John ajatteli. Hän tiesi että rouva Hudson pudisteli muiden lailla päätään hänen selkänsä takana nähdessään hänen antavan anteeksi kerta toisensa jälkeen, mutta esitti silti saavansa naisen sanoista jotain lohtua. Vakuutettuaan että uskoi kaiken järjestyvän ja toivotettuaan hyvää yötä John lähti hiipimään ylös portaita.
Ehdittyään puoleenväliin hän pysähtyi. Jokainen kerta oli edellistä vaikeampi - John hidasteli ja epäröi entistä enemmän, hän tuli toisiin ajatuksiin, kääntyi lähteäkseen ja luovutti taas. Hän pelkäsi että jonain päivänä hän ei enää pystyisi siihen. Että tulisi piste, jolloin hänen itsesuojeluvaistonsa voittaisi kaipauksen, eikä hän enää voisi tehdä sitä itselleen. Ajatus sai hänet voimaan pahoin.
Äänettömästi hän astui sisään asuntoon. Oli pimeää, mutta kadulta tulvi sisälle sen verran valoa että hän saattoi erottaa Sherlockin hahmon istumassa sohvalla. Tupakan tulipää hohkasi miehen tärisevässä kädessä. Oranssi hehku valaisi hänen kasvonsa hetkeksi hänen ahnehtiessaan nikotiinia elimistöönsä, ja John ehti huomata miten punaiset hänen silmänsä olivat.
Nääntyneellä ylpeydellä John käveli hiljaa sohvan luokse ja nappasi pyödällä lojuvan tupakka-askin käteensä.
”Hänen täytyy merkitä sinulle todella paljon,” hän totesi väsyneesti. Vain sanailuahan se oli, samaa vahvaa tupakkaa Sherlock poltti aina kun hän lähti. Se ei silti tarkoittanut, ettei John olisi tiennyt tarkalleen miten syvälle hänen sanansa upposivat tai että hän olisi yllättynyt kuullessaan toisen itkevän. Ei, se oli harkittua ja tahallista. Hänen pieni voittonsa tappiossa, viimeinen tikarinpisto, lohduton isku vyön alle ennen antautumista.
”John...” Ääni oli käheä. Häivähdyksen ajan itkuun sekoittui äänetöntä, hysteeristä naurua. ”Sinä tulit takaisin.”
Sherlockin sormet hapuilivat Johnin kättä. Voimatta mitään muutakaan hän ojensi sen, ja sillä hetkellä kun hän tunsi kosketuksen ihollaan, jokin hänen sisällään syttyi eloon. Suru ja pelko räjähtivät pohjattomiksi, eikä sitä toivottomuutta voinut edes kunnolla käsittää. Mutta hän rakasti. Hän rakasti niin sairaalloisen paljon, että sitä oli vaikea kestää.
”Anna anteeksi.”
John istui sohvalle huokaisten ja silitti kevyesti Sherlockin poskea, jota peitti useamman päivän sänki. Osa hänestä toivoi voivansa piilottaa kasvonsa kuullessaan kuinka Sherlock särkyi nähdessään ne lähempää. Toinen osa kuitenkin halusi hänen näkevän, ei vain hänen kasvojaan vaan sen surun joka oli juurtunut niihin, sen miten epätoivoisesti hän halusi etteivät mustelmat ja ruhjeet olisivat totta.
”Olen niin pahoillani,” Sherlock yritti mumista itkunsa lomasta. Vapisten kauttaaltaan hän nojautui varovaisesti lähemmäs Johnia, kädet täristen epävarmoina siitä oliko niillä lupa koskea.
”Rauhoitu. Tule tänne,” John kuiskasi, ja luvan saatuaan Sherlock kietoutui hänen ympärilleen kuin hukkuva. John kuunteli anteeksipyyntöjen soperrusta rauhoitellen ja juoksutti sormiaan Sherlockin hiuksissa. Luoja, miten onnettoman paljon hän oli kaivannut toisen lämpöä ja tuoksua. Tuntiessaan rohtuneet huulet kaulallaan John viimeistään antoi periksi lopullisesti. Luovutti, antoi anteeksi ja pyyhki tikarinsa verestä. Tietäen, että ennen pitkää tulisi päivä jolloin niiden kärjet jälleen vuotaisivat, hän painoi huulensa Sherlockin otsalle ja sulki kostuneet silmänsä uupuneesti.
Tämän pienen hetken kaikki olisi kuitenkin taas hyvin, eikä mikään voisi satuttaa heitä.
”Onnellista joulua, Sherlock.”