Tekstin nimi: Kaikista päivistä
Kirjoittaja: nauha
Ikäraja:K-11
Tyylilaji/genre: Draama, luulen.
Paritus Mooa/Leo
Varoitukset: puhekielisyys, intertekstuaalisia viittauksia ylettömään väkivaltaan, huumausaineita
Yhteenveto: Se uskoi, että elämä voisi yllättää meidät koska vain. Että huomisen mukana voisi ikkunasta sisään syöksyä lentokone, joka murentaisi meidät vasten toisiamme ja jättäisi katkennein kylkiluin haukkomaan henkeä.
A/N: Originaali10, vastaa sanalistan kysymykseen Milloin?
Leo oli ollut muuttuja mun vakiotermien täyttämässä elämässä siitä lähtien, kun me täytettiin 17. Se oli termi, jota on siirreltävä lausekkeessa paikasta toiseen tasapainon säilyttämiseksi. Sen kanssa f(x) ei koskaan ollut yhtä kuin y, eikä päivien mittaa voinut laskea ennalta. Se varmisti aina, etten mä vaan tyydy, vaan otan kaiken, minkä tarvitsen ja enemmän .
- - -
Huoneen seinät on sinappia ja mustaa kukkakuviota. Me maataan lattialla savukkeet palaen ja hiki helmeilee meidän otsilla, koska on elokuu ja maailma paikallaan.
”Tiiätsä sen leffan Natural Born Killers?” Leo kysyy ja sen silmäkulmiin piirtyviin uurteisiin leijailee tuhkaa.
“Joo.”
“Me voitais olla niinku Mickey ja Mallory. Mallory ja Mickey, tiiäthän?”
”Joo, kyllä mä tiiän”
Mä haluaisin lyödä Leoa kasvoihin ja sanoa, etten halua olla niin kuin Mickey ja Mallory, Mallory ja Mickey, mutten sano. Makaan vain paikallani ja katselen kattoa kohti kohoavia savuvanoja. Mä ehkä haluaisin olla me. Leo haluaisi olla maailmanvalloittaja. Mä vedän liian syvään henkeen ja tunnen tukehtuvani.
”Mä voisin viedä sut pois.”
Mun pää retkahtaa puolelta toiselle ja Leon silmät on mustat ja varmat. Sen hiukset on vielä oljenvaaleat ja sekaisin. Mä melkein haluan sanoa kyllä.
Ilma seisoo ja tajunta nousee savupilven mukana katonrajaan.
- - -
Leo puhui aina sekavia, se oli kai pienestä pitäen ollut sellainen. Se uskoi, että elämä voisi yllättää meidät koska vain. Että huomisen mukana voisi ikkunasta sisään syöksyä lentokone, joka murentaisi meidät vasten toisiamme ja jättäisi katkennein kylkiluin haukkomaan henkeä.
Yhdeksäntoista kesäisenä Leo ajeli hiuksensa ja hankki pyöreät lasit, enkä mä sen koommin nähnyt sen olkitukkaa. Se otti tavaksi kertoa huonoja vitsejä siitä, millaisella aseella ampuisi ja miten isäni saisi ottaa hengiltä. Mä opettelin kävelemään liukuportaissa ja väistelemään paikallaan könöttäviä nyrpeitä kaupunkilaisia.
- - -
Kasatessani lavoja Inexin varastolla mietin zombie-apocalypsea ja liikenneruuhkia. Tauolla Leo soittaa ja sanoo, ettei maailmanloppu ole tulossa, jollei sitä järjestetä ja voin yhtä hyvin lopettaa odottamisen.
”Jaa”, mä vastaan, enkä anna hymyn huulilla olla enempää kuin puolikas.
Kahvi läikkyy yli, kun pakkauspuolen Maija kysyy kovaan ääneen:
”Onkos meidän Mooalla tyttöystävä?”
Mä pyyhin kahvit hihaan ja jätän vastaamatta. Toivotan Leolle hyvää päivää ja se nauraa liian kovaa.
Illalla kotona isä istuttaa pöydän ääreen.
”Mooa sä olet 22 ja sun kaljulla poikaystävällä on nenässä rengas. Eihän se käy”, se sanoo vakavana ja mä puren hampaat yhteen etten naurais tai huutais tai vaan lakkais olemasta.
”Sun piti mennä yliopistoon”, isä jatkaa ja sen korvanviertä pitkin pyörii hikipisara.
”Niin mä meenki. Joskus.”
”Miksei se joskus voisi pikkuhiljaa olla nyt?”
”Mä en tiedä.”
- - -
Viikko sen jälkeen mä seisahdun metrotunnelissa liukuportaiden eteen ja tiiän, etten voi tänään väistellä ketään.
”Tänään sä voit viedä mut pois”, mä sanon Leolle puhelimeen ja suljen ennen kuin se ehtii vastata mitään.
Kääntyessäni mä jätän väkijoukkoon ihmisen mentävän aukon. Tänään x voi olla y.