Nimi: Kipua rakkaudesta
Kirjoittaja: Mokkula
Fandom: Perillinen-sarja flawless lisäsi myös otsikkoon
Ikäraja: K-11
Paritus: Murtagh/Eragon
Summary: Eragon ja Murtagh taistelevat, eivätkä pysty lopettamaan. Molemmilla on eri syyt - mitkä ne sitten loppujen lopuksi ovat?
Disclaimer: En saa minkäänlaista korvausta kirjoittamisesta, vaan teen sitä vain omaksi ilokseni. Hahmotkaan eivät ole minun omistuksessani.
Varoitukset: Sisältää hieman väkivaltaa ja veljesten välistä rakkautta
A/N: Tämä on ensimmäinen julkaisemani one-shot, ja myöskin ensimmäinen julkaisemisen arvoinen sellainen. Eragon/Murtagh on parituksena jo kauan kaihertanut mieltäni ja lopulta uskaltauduin kirjoittamaan ajatukseni koneelleni. En ole koskaan ollut fluffyn ystävä, vaikka onhan sitäkin mukava lukea. Tälle parille ei edes söpöily sopisi - tai ainakaan minä en saisi sitä kirjoitettua vakavasti otettavaksi. Siitä syystä kirjoitin oman näkemykseni kaksikon välisestä suhteesta. Tämän one-shotin kirjoittaminen oli minulle hyvää stressihoitoa joulun aikana ja toivon nyt, että pystytte nauttimaan siitä. Ja jottei kukaan hämmentyisi, kerron ettei Eragon koskaan lähtenyt Alagaësasta, vaan jäi asumaan Murtaghin ja Thornin tavoin autiomaahan Saphiran kanssa. Hän kuitenkin edelleen hoitaa vardenien asioita + Murtagh opettaa nykyisiä ratsastajia.
Kipua rakkaudesta:
Tuskan karjaisu kaikui ikuisella aavikolla, hiipuen nopeasti ja jääden taas kerran unholaan tuhansien hiekkadyynien välissä. Murtagh sylkäisi maahan suuhunsa pakkautuneen veren, ennen kuin kohottautui uudelleen katsomaan vastustajaansa ja veljeään, joka oli pakottanut hänet polvistumaan tulisen miekkansa voimin.
Suomatta vastustajalleen minkäänlaisia kivunmerkkejä, iski punaisen lohikäärmeen ratsastaja nuoremman kimppuun, niin henkisellä tasolla, kuin fyysiselläkin voimalla. Miekat kalahtivatyhteen, mutta todellinen taistelu käytiin mielen petollisissa labyrinteissä, joissa molemmat yrittivät saada toisen murtumaan ja huutamaan armoa.
Kahden nuorukaisen käydessä taisteluaan, joka oli läpi käyty jo niin monta kertaa, ettää sen seuraaminen oli jo puuduttavaa, istuivat tasaisen alueen reunalla, hiekkadyynin päällä punainen ja sininen lohikäärme, kauniina ja ylväinä entisaikojen esi-isiensä tavoin.
He tiesivät miksi nuorukaiset taistelivat ja vaikka syissä ei aina ollut mitään järkeä, he soivat tämän vapauden ratsastajilleen ja kumppaneilleen, jotka ilman viikottaista taisteluaan murtuisivat asemansa taakan alla, eivätkä pystyisi jatkamaan. Tai, Eragonin tekosyy sentään oli järjen puolella; tämä iänikuinen taistelu kaksikon välillä piti hänet elossa ja mielenterveyden kunnossa. Muuten hänkin saattaisivat vaipua ikuiseen pimeyteen, jahtaamaan olemattomia varjoja, ja pohtimaan universumin mysteerejä, kuten Glaedr kymmenisen vuotta sitten.
Lukuisat viillot, joita he toisilleen jakelivat, olivat Eragonille, kuin piristysruiskeita, ja toimivat paremmin, kuin mikään magia, tai huumaava sana - hänellä oli jotain mitä murehtia, joka piti poissa mielihalun vain luovuttaa. Pojalle ei kelvannut ajatus velipuolelle häviämisestä, joten luovuttaminen ei tullut kysymykseenkään.
Murtaghille haavat ja mustelmat taas näkyivät täysin eri muodossa. Hänelle ne olivat rakkaudenosoituksia - niin hullulta kuin se kuulostaakin. Tätä miestä ei koskaan ole rakastettu ehdottomasti, kukaan ei ole ollut vapaaehtoinen suomaan sydäntään hänelle, tai näkemään vaivaa hänen eteensä.
Hän sai kieroutunutta mielihyvää siitä tiedosta, että Eragon halusi yhtä palavasti taistella hänen kanssaan, kuin hän tuota tulisieluista poikaa vastaan. Murtaghille se oli vakaumuksenosoitus, ja taistelu taistelulta hän yhä enemmän rakastui naiiviin, aina niin hyväntahtoiseen poikaan, velipuoleensa.
Kyllähän Murtagh tiesi, että se oli väärin - rakastaa omaa veljeään, hän oli kaikin puolin sekaisin. Mutta Eragonin mielen tuntu hänen omaansa vasten, oli kuin huumetta, ja tuo poika hänen armoillaan, kuin toteen saatettu uni. Kirkkaat, kimmeltävät silmät, joiden intensiivinen katse oli niin verenhimoisena suunnattu Murtaghiin, sai mustahiuksisen tuntemaan kylmät väreet selkäpiissään.
Murtagh jatkoi taisteluaan, sillä hän tiesi, ettei Varjontappaja koskaan vastaisi hänen tunteisiinsa. Eikä hän sitä paitsi halunnut suhdetta, varsinkaan kun sitä ei hyväksyttäisi. Ei, yksipuolinen rakkaus oli Morzanin pojalle edullisempi, sillä vaikka hän tiesi rakastavansa, ei hän aikoisi koskaan avata mieltään, sisimpäänsä kenellekään, ei edes pojalle, joka oli varastanut hänen sysimustan sydämensä. Murtagh ei ollut mitään ilman salaisuuksia - eikä Eragon mitään ilman mysteeriä.
Kipua rakkaudesta, niin oli Thorn kerran tiivistänyt ja Murtaghin täytyi myöntää, että se oli osuvin ilmaus hänen tunteilleen ja tälle, lähes rituaalimaiseksi muodostuneelle tavalle, joka oli syntynyt heidän välilleen.
Joten niinpä veljekset jatkoi iänikuista taisteluaan, hiekkadyynien välissä, toinen rakkaudesta, toinen elämänhalusta, samalla kun lohikäärmeet seurasivat hiekkadyynin harjanteelta, hiekkamyrskyjen riehuessa tämän pienen, läpäisemättömän kuplan ympärillä.
