Nimi: Ylös mansikkamäkeä
Kirjoittaja: Mega
Genre: Angstintapainen, romance, songfic
Disclaimer: Kaikki minkä tunnistatte kuuluvan Rowlingille on hänen, eikä tarkoitukseni ole ansaita tällä mitään. Biisi on sen sanoittajan...
Paritukset: Jonkinmoinen Ron/Hermione
Ikäraja: Sallittu (?)
Varoitukset: Hahmo on kuollut
Summary: Ron on kuollut ja Hermione suree hänen peränsä. Kesä on olevinaan.
A/N: Toivon kommentteja, kirjoitettu albumihaasteeseen Katri Ylanderin biisillä Mansikkamäki.
Heinä on haudannut mansikkamäen. Näen vielä hänen juoksevan. Kädessään leija ja kerä. Tuulien perään.
Juoksin mäkeä ylös ja annoin heinän poltella paljaita jalkojani, en välittänyt. Ron oli kuollut ja se oli minusta aivan kamalaa. Heinän kärventäessä jalkoja näin Ronin juoksevan poispäin. Painoin silmäni
kerran kiinni ja sitten avasin ne taas. Olin nähnyt näkyjäni jälleen kerran. En kertakaikkiaan voinut lakata unelmoimasta Ronald "Ron" Weasleysta, omasta urheasta rohkelikostani. Siitä, kuinka
me olimme suudelleet ensimmäisen kerran... Se oli ihanaa. Kaikki oli ollut niin ihanaa, ja olimme jopa tutustuneet yhdessä jästien ajanviettotapaan, leijan lennättämiseen. Olimme tehneet
yhdessä sellaisen hienon leijan, jossa oli rohkelikon tunnusleijona. Harrykin oli vielä elossa ja vietti onnellista elämää Ginny Weasleyn kanssa. Muistelin kaikkia seikkailuja joihin olimme joutuneet
Harryn ja Ronin kanssa, ja miten mustasukkainen hän oli aina ollut minusta. Viitteet pitkälle yhteiselle, ja onnelliselle elämälle olivat selvät. Miksi sitten piti käydä näin? En ymmärrä.
Joku sanoo, että pitää antaa elämän jatkua. Toinen sanoo, että älä itke. Puhkesin itkuun, en ollut nauranut moneen kuukauteen. Elämä oli liian totista nyt, eikä kukaan voinut lohduttaa minua. Ei kukaan.
Ruusupensaan alla piilossa onnen hileet. Hiljentyneet on talojen äänet. Missä paljain jaloin juoksee hän nyt?
Tuntui, kuin onnen hileet olisivat olleet piilossa. Piilossa jossakin kaukana, ehkä juuri tuon kukkulan takaisen talon ruusupensaassa. Talossa, jossa asui takuuvarmasti onnellisia ihmisiä. Onnellisempia kuin
minä. Olen siitä varma. Ja kun minä olen varma, kukaan ei voi saada mieltäni vakuutetuksi. Ei kukaan. Ronin kuoleman jälkeen olin muuttanut asumaan jästien kylään, ja taikavoimani eivät toimineet enää
kunnolla, koska olin murheen murtama. Olin nyt perillä. Perillä heinän hautaamalla pienellä mäen nyppylällä. Heittäydyin maahan, ja tunsin heinien pistelevän vähäsen. Se ei kuitenkaan haitanuut vaan
antauduin tunteiden vietäväksi. Itkin siinä, itkin ja itkin. Kuulin vasta nyt askelia takaani, kuka sieltä mahtoi tulla. Käskin lähteä pois, ja se kuka ikinä olikaan, lähti. Puhkesin itkuun. Itkin jälleen.
Lähdin juoksemaan alaspäin, minua hävetti. En olisi saanut noin vain itkeä julkisella paikalla. En. Minun piti olla vahva, vaikka se kuulosti ajatuksenakin aivan kertakaikkiaan mahdottomalta.
Kun kylään tyhjentyvään. Mä takaisin löydä en.
Lähdin juoksemaan kohti kylää, mutta en ollut löytää oikeaa suuntaa. Ajauduin vain kiertämällä juoksemaan mäkeä ympäri, en tajunnut itsekkään, kuinka siinä niin kävi. Pysäytin vauhtini kaatumalla
maahan heinille ja katsoin kohti taivasta. En ollut koskaan tajunnut tähtitiedettä oppiaineena, mutta nyt kun ilta oli jo tummentunut makasin siinä ja kuulin kuinka tuuli uivelsi alhaalla kylässä.
Ihmiset lähtivät matkoille, kauppoihin tai leikkivät pihalla. Kaikki olivat niin onnellisia ja tyytyväisiä täällä. Kaikki, paitsi minä. En ollut tavannut vielä tässä kylässä ihmistä, joka olisi näyttänyt
hapanta naamaa. En ketään. Pitäisikö minun muuttaa täältä pois?
Nyt kun on jo huolia täynnä syli, päästävä yli. Tahtoisin takaisin Mansikkamäet. Leijan ja hänet.
Annoin tunnelmoinnin viedä jälleen itsestäni voiton ja ajauduin siihen ja säälin elämääni. Olin siinä pisteessä, ettei ollut kaukana ajatus itkustakaan. En kuitenkaan tahtonut enää itkeä, joten kampesin
väkisin jaloilleni ja lähdin juoksemaan kohti alhaalla odottavaa kylää, ja menin erään jästiystäväni, Eerikan luokse. Eerika ymmärsi minua, vaikka jätinkin tiettyyn pisteeseen asti kertomatta joitakin
asioita. Hän ei ollut koskaan ymmärtänyt noitia ja velhoja, enkä viitsinyt sotkea hänen päätään kertomalla meistä, noidista. En edes tahtonut muistella koko taikamaailmaa, vaikka aina pysähdyinkin
muistelemaan sitä. Eerika halasi minua ja itkin hänen olkapäätä vastaan, Eerika oli niin äidillinen ja hellä. Tajusin joitakin asioita siinä hänen äidillisessä puristuksessaan. Oli käännettävä uusi sivu elämässä.
Ruusupensaan alla piilossa onnen hileet....
