Ficin nimi: Maailman onnellisin murhenäytelmä
Kirjoittaja: Beyond
Ikäraja: K-11
Fandom: Death Note
Paritus: Matt/Mello
Genre: Fix fic, romance & fluffy
Vastuuvapaus: En väitä omistavani hahmoja tai ficissä mainittuja viihdeteollisuuden luomuksia.
A/N: Olen jo pidempään suunnitellut uutta, moniosaista ficciä suosikkiparituksestani. Lopputulos on tässä.
***
1.Oli lauantai-iltapäivä, erittäin epätavanomainen Mattin mielestä. Hän oli aamusta asti odottanut käskyä tehdä jotain vaivalloista, kuten hakkeroitua jälleen kerran Los Angelesin piirisyyttäjän tiedostoihin. Vaikka punapää viettikin päivänsä mieluusti pelien parissa, oli häntä mietityttänyt jo pitkään se, miksei Mello vaatinut mitään, ei edes lähikioskille juoksemista ja suklaan ostamista. Vaaleaverikkö oli heräämisestään asti tuijotellut televisiota poissaolevasti. Lopulta Matt oli saanut tarpeekseen ja tivannut, mikä toista riivasi.
”Enkö minä voi muka rentoutua?” oli ollut kipakka vastakysymys.
”Et. Sinä näytät tuskastuneelta aina, kun yrität olla paikallasi muutaman sekunnin verran”, punapää oli huomauttanut. Mello oli tyytynyt pyörittelemään silmiään ja tokaisemaan sitten:
”Olet valittanut viikkokaupalla vapaa-ajan puutteesta. Nyt sitä on tarjolla, joten nauti, äläkä kysele.”
Matt ei ollut voinut väittää vastaan, joten hän oli palannut tietokoneen äärelle ja viettänyt hyvän tovin ennen kuin oli vilkaissut uudelleen vaaleaverikköä. Mello oli hädin tuskin liikahtanutkaan kuluneiden tuntien aikana. Hänen silmänsä seurasivat yhä visusti ruudun tapahtumia.
”Mells, ei millään pahalla, mutta näytät edelleen kärsivältä”, Mattin oli pakko kommentoida. Puhuteltu nuorukainen katsahti punapäätä happamasti.
”Se johtuu siitä, että minä
kärsin. Mikä idea vapaa-ajassa on, jos televisiosta tulee vain huonoja ohjelmia?”
”En tiedä, onko kukaan kertonut sinulle, mutta vapaapäivän tarkoitus on tehdä mukavia asioita – jos tv ei ole mukava asia, sinun ei pitäisi katsoa sitä”, Matt selitti arvellen, että toiselle
mukavan selittäminen oli täysin turhaa joka tapauksessa.
”Entä jos minusta olisi mukavampaa tehdä Rodin bisneksiä ja jahdata massamurhaajia?” Mello kysyi lähes apaattisesti.
”Ei kai mikään estä sinua?” Matt kysyi tietämättä, pitäisikö hänen huolestua vai nauraa.
”Rod on Detroitissa seuraavan viikon. Hänelle on kuulemma ihan sama, mitä täällä länsirannikolla tapahtuu, kunhan kukaan ei kuole tai vasikoi hänestä. Kiran suhteen tuskin tapahtuu mitään edistystä hetkeen, sillä tällä hetkellä ainoa lähteeni on tavoittamattomissa”, vaaleaverikkö vastasi.
”Kylläpä sinun elämäsi osaakin olla rankkaa, Mells”, punapää hädin tuskin kykeni peittämään sarkasmin äänessään.
”Et ole edes nähnyt, millaista sontaa olen joutunut katsomaan useita kymmeniä minuutteja”, Mello vastasi siirtäen katseensa takaisin televisioon. Matt nousi ylös työtuoliltaan ja pujahti sitten vaaleaverikön viereen tarkastaakseen, kuinka surkean pätkän tuo oli sillä kertaa löytänyt.
Jokunen minuutti kului täydessä hiljaisuudessa. Televisioruudussa näkyi nuotion äärellä tanssivia hahmoja. Kaikesta päätellen kuvausvuodesta oli kulunut useita kymmeniä vuosia.
”Mikä tuo on olevinaan?” Matt kysyi lopulta.
”El amor brujo”, vaaleaverikkö vastasi kyllästyneesti. Punapää irvisti.
”Vain yksi kysymys: miksi ihmeessä?”
”Se oli ihan hyvä niin kauan, kun tekstitykset toimivat kunnolla. Toisaalta saatan oppia espanjaa tässä sivussa”, Mello virkkoi. Hänen äänensävynsä oli niin vakava, että hetken ajan punapää oli lähestulkoon vakuuttunut – mutta todellakin vain
lähestulkoon.
”Jos tahdot oppia espanjaa, eikö sinun kannattaisi laittaa äänet päälle?” Matt kysyi.
”Opettelen lukemaan huulilta tässä samalla.”
”Eli toisin sanoen olet aivan liian pitkästynyt. Miksi me emme katso koskaan komedioita?” Matt huokaisi ääneen ja katui kysymystään lähes heti. Hän nimittäin saattoi jo aistia Melloa katsomattakaan, kuinka tuo kohotti kulmakarvojaan.
”Mehän katsoimme komedian silloin kerran”, vaaleaverikkö huomautti.
”Siitä on jo yli kaksi vuotta, ja sitä paitsi se oli venäläinen elokuva.”
”Mitä sitten?”
”Kaikkien Euroopassa tehtyjen ’komedioiden’ hauskin hetki tuntuu olevan se, kun päähenkilö tukehtuu omaan oksennukseensa juotuaan liikaa ja tultuaan sitä ennen petetyksi, jätetyksi, raiskatuksi ja ryöstetyksi.”
Mello tuijotti punapäätä hetken suupielet nykien, kunnes pieni naurahdus lopulta pakeni hänen huuliltaan.
”Noin sanottunahan juoni kuulostaa aivan hiton koomiselta”, vaaleaverikkö selitti silmiään pyörittävälle Mattille.
”Olet menetetty tapaus. Naurat vain silloin, kun puhutaan kuolemasta”, punapää hymähti.
”Ilmankos pelkkä läsnäolosi saa minut aina piristymään”, Mello tuumasi katsahtaen toista yhä pieni kiero hymy kasvoillaan.
”Maailma ei tarvitse aurinkoa, kun sillä on jo sinut, Mells”, Matt tokaisi koettaen teeskennellä loukkaantunutta, vaikka nauru olikin jo tarttunut hänen ääneensä.
”Tiedän.”
Vaaleaverikkö kääntyi takaisin televisionruutua kohti. Hetken aikaa Matt oli täysin valmis uskomaan siihen, että toinen oli sittenkin ollut tosissaan huuliltalukemisen ja espanjan suhteen.
”Mello, vaihda kanavaa”, punapää vaati.
”Jos tahdot katsoa hyvän elokuvan kanssani, sinun pitää nähdä vaivaa vähän enemmän.”
”Miten niin?”
”Kulman takana on elokuvateatteri.”
”Se edellyttäisi asunnosta poistumista, enkä minä harrasta sellaista ilman erittäin pätevää syytä.”
”Sinun piti kysyä, tahtoisinko lähteä sinne kanssasi, eikä inttää vastaan”, vaaleaverikkö huomautti kuivakasti.
”Viime viikolla väitit, että vain älyvapaat idiootit tekevät ’sokerisia’ asioita yhdessä. Eikö elokuvissa käyminen ole klassikkoesimerkki sellaisesta?”
”Muutin mieleni. Sitä paitsi viime viikolla oli ystävänpäivä, ja totta kai ne kirotut sydänkuviot, rakkauslaulut ja ties mitkä
suloiset asiat saavat kenet tahansa voimaan pahoin.”
Punapää koetti olla pyörittelemättä silmiään. Toisinaan Mellon mielenliikkeitä oli mahdotonta tulkita. Hetken kuluttua Matt kuitenkin tuli toisiin ajatuksiin, sillä tarkemmin muistellen hän ei ollut koskaan
pyytänyt Melloa kanssaan ulos. Sitä paitsi kaksikko oli käynyt yhdessä elokuvissa vain kerran – vuosia sitten, mukanaan parikymmentä muutakin lasta ja Rogerin pakottamina. Vanhuksen käsitys hauskasta viikonlopusta oli ollut lauantai-iltapäivä ranskalaisen taiteen parissa. Kokemus oli ollut niin ikävystyttävä, että se oli mahdoton unohtaa.
”Mells?”
”No?”
”Lähdetään elokuviin.”
Vaaleaverikkö katsoi Mattia hämmentyneenä, kunnes hämmennys vaihtui pieneen ja lähes huomaamattomaan hymynhäivään.
”Kai minä saan valita, mitä me katsomme?”
”Et todellakaan”, Matt hymähti ja veti sitten vaaleaverikön lähemmäs painaakseen pienen suukon tämän poskelle.
”Minä en nimittäin tahdo katsoa enää yhtäkään sinun mielestäsi koomista tragediaa”, punapää lisäsi virnistäen. Mello naurahti vastaukseksi.
***
Kun elokuvasali oli hiljentynyt, ja valot himmentyivät, vaaleaverikkö painautui vaivihkaa lähemmäs Mattia. Punapää oli loppujen lopuksi valinnut elokuvan, joka oli pyörinyt teattereissa jo viikkoja. Mello ei muistanut kuollakseenkaan nimeä, vaikka Matt oli maininnut sen jo muutamasti. Pääasia vaaleaverikölle oli vain se, että hän sai kerrankin tekosyyn käyttäytyä kuin kuka tahansa muu vastarakastunut kaksikymmenvuotias. Tosin Mello olisi mieluummin vajonnut maan alle kuin sanonut moisen imelyyden ääneen. Los Angelesin alamaailman piireissä kukaan ei olisi ottanut vakavasti nuorukaista, joka olisi avoimesti todennut jotain niin sokerista.
”Mells?” hiljainen kuiskaus havahdutti vaaleaverikön ajatuksistaan.
”Niin?”
”Katsotko sinä edes valkokankaalle?” Matt kysyi niin moittivalla kuin huvittuneellakin äänellä.
”Puolisilmällä”, Mello vastasi lakonisesti.
”Keskittyisit nyt edes vähän – en minä turhaan maksanut sitä kymmentä dollaria molemmista lipuista.”
”Jotkut käyttävät yhteen iltaan ulkona kolminumeroisia summia, Matty”, vaaleaverikkö kiusoitteli.
”Älä puhu tuollaisia tai jonain päivänä minä oikeasti tilaan limusiinin vain viedäkseni sinut törkeänhintaiselle kynttiläillalliselle, jonka jälkeen pakotan sinut kipuamaan kaupungin korkeimman mäen huipulle tuijottelemaan tähtiä kanssani. Sen jälkeen
lemmiskelemme nurmella oikein ällöttävän hitaasti ja tunteikkaasti.”
Mellolla oli täysi työ olla purskahtamatta liian kovaääniseen nauruun. Tilannetta pahensi entisestään se, että kaksikkoa lähinnä istunut rouvashenkilö oli jo kääntynyt mulkoilemaan taakseen etusormi tuimasti huulillaan.
”Nyt tiedän, mistä näen painajaisia seuraavien viikkojen aikana”, vaaleaverikkö kuiskasi yhä hymyillen.
”Enkä minä edes maininnut ruusun terälehtiä vuoteella”, Matt huomautti virnistäen itsekin.
”Lopeta tai en uskalla nukkua ollenkaan.”
”Ihan kuin se minua haittaisi”, punapää naurahti.
”Kunhan et vain oikeasti ripottelisi niitä kirottuja terälehtiä sängylle.”
”Tiedät, etten ole niin julma”, Matt vakuutti.
”Hyvä”, vaaleaverikkö vastasi ja kurottautui sitten suukottamaan toisen pehmeitä, tupakanmakuisia huulia.