Ficin nimi: Jos siihen haluaa uskoa
Kirjoittaja: Duzku
Beta: -
Genre: Drama
Ikäraja: S
Summary:
Ja eikö hän tiennytkin, että keijupölyä oli olemassa?A/N: Osallistuu
Biisihaasteeseen Samuli Edelmannin kappaleella
Tähtipölyä. Oikeasti olen kauhuissani. Ensimmäinen kirjoitus, minkä missään julkaisen, ja ensimmäiseni on vieläpä originaali. Pari päivää sitten luulin vielä pitäytyväni visusti poissa näiltä osastoilta. Nämä kun ei ole koskaan ollut helppoja mulle, originaalit.
Idea lähti siis kyseisestä kappaleesta. Ei omasta mielestäni mitenkään erityisen hyvä kappale, mutta bussimatkalla pääni läpi iski, että hei hetkinen, tähtipöly ja keijupöly.
Pari viikkoa tämä hautui tiedostovuorten uumenissa. Sitten se jonain keväistä hipovana päivänä (tänään) ilmoitti itsestään ja muotoutui tällaiseksi.
Olisin onnellinen, jos joku viitsisi lukea ja kommentoida tätä ensimmäistä tekstiäni.
Itse tykkään tästä, ja painan nyt vihdoin tuota nappia ja laitan tämän menemään.
Jos siihen haluaa uskoa
Hän kuunteli bussissa kaikuvaa säveltä ja havahtui sanoihin. Tähtipölyä- se kuulosti aika paljon keijupölyltä. Ja eikö hän tiennytkin, että keijupölyä oli olemassa?
Jos hän olisikin tiennyt.
Hän tiesi vain viisisenttisten ja kymmensenttisten ja viisikymmensenttisten ja vitosen setelien paikat K-marketin ainoan kassakoneen laatikossa. Hyvinä päivinä hän tiesi myös kuinka pölynimuriin vaihdettiin kotona suulake ja pölypussi. Huonoina päivinä hän tiesi vain paljonko buranapurkki maksoi.
Puistot ikkunan takana olivat keväiseen tapaan harmaita. Taivas loittoni haalean sinertävänä, puut yrittivät kaapata mahdollisimman paljon kaukana loistavasta auringosta. Ja samasta piti riittää nurmikollekin, ja kaikille pensaille ja puistoistutusten surkean säälittäville kukkasille.
Tavallisina päivinä sitä vain tiesi, ettei maailmassa ollut mitään yliluonnollista. Ei mitenkään voinut olla.
Keijupölyä, niin kuin Peter Panissa.
Hän nojasi ulkopuolelta kuraiseen ikkunaan ja muisteli. Miten se satu nyt menikään, siitä oli niin kauan kun hän viimeksi oli lukenut mitään muuta kuin tilipäätteitä, laskukirjeitä ja kaupan kuittikopioita.
Peter Pan ei ollut tahtonut kasvaa isoksi. Ja Mikä-mikä-maassa oli muitakin poikia, ja merirosvoja, keijuja ja merenneitoja. Helinä-keiju oli ollut mustasukkainen sille tytölle, jonka nimeä hän ei muistanut.
Lentäminen? Tapahtui kai uskolla ja keijupölyllä. Jos hän muisti oikein.
Hän mietti vielä silloinkin, kun astui bussista omalla pysäkillään kohennellen höyrykiharoitaan ja aniliininpunaista nahkalaukkuaan. Hän väisteli hiekkaisella kävelytiellä koulusta palaavia pikkukakaroita ja toivoi edelliskuun palkan riittävän vielä viikon verran syömisiin. Jääkaapin sisältö näytti pahalta.
Hän nosti nilkkurit eteisen kenkähyllyyn ja ripusti takkinsa yläpuolelle henkariin. Laukun purku kävi nopeasti, avaimet naulaan ja muuten se sai jäädä sellaiselleen. Huomenna olisi taas aamuvuoro.
Jääkaappia siivotessaan hän huokaisi. Kaksi kylmettynyttä kurkkua. Pilaantunut jauhelihapaketin puolikas, purkki homeisia viinirypäleitä ja käynyttä maitoa. Hyllyt jäivät masentavan tyhjiksi.
Hän istui pöydän ääreen ja kurkotti avaamaan ikkunan. Moottorien hurina kiersi sisään, asettui paikalleen teräksisten keittiötasojen ja haaleanharmaiden kaapinovien väliin. Keijupöly ja tähtipöly pysyivät hänen päässään. Oliko hän joskus tavannut keijupölyä? Oliko tähtipölyä olemassa?
Oliko hän lapsenakaan osannut unelmoida?
"Ihminen ilman unelmia on ihminen ilman sielua."
"Kuinka niin?"
"Kun ihminen kadottaa sen taidon, eikä osaa enää unelmoida, hän kadottaa muistot. Eikö se ole vain loogista? Ihminen ei voi uskoa toteutuneisiin unelmiinsa, ellei hän usko toteutumattomiin unelmiinsa."
Kuka oli sanonut ne sanat hänelle? Kuka oli keikkunut vaahteran oksilla kuiskiessaan unelmia hänen korviinsa? Kuka oli heilunut kuin kiikkukeinu ja huutanut hänelle innosta käheitä sanoja, pyörinyt kuin tuuliviiri ja leikkinyt Pikku-Iidaa lipputangossa?
Hän ei muistanut.
Hän taivutti päätään taakse, ääriasentoon, sulki silmänsä ja hengitti valoa. Syvään alavatsan kautta ulos pieninä puhalluksina.
Elämässä ei ollut mitään mieltä. Ei keijupölyä ollut olemassa, ei edes tähtipölyä. Tähtipöly oli vain romanttista hömppää, keijupöly lapsellista.
Huokaisten hän nousi ylös tuolistaan ja sipsutti hiljaa kylpyhuoneeseen. Naapuri oli kusipäinen nainen, valittamassa hänelle toisen seinänaapurin grillijuhlista. Hän yritti vältellä naista parhaansa mukaan, hiiviskeli, vältti ryminää ja kuunteli musiikkinsa kuulokkeet päässä.
Peilistä tuijotti aivan tavallisen näköinen nuori nainen. Suklaanruskeat hiukset, vaaleanpunainen meikki, ohuesti mustatut ripset. Hän nojasi lavuaarin reunoihin ja kuunteli. Hiljaisessa asunnossa ei kuulunut edes kellon tikitystä, ainoa kello oli digitaalikello. Jääkaappi ehkä humisi ja ilmastointi aavistuksen verran, vessan lamppu siritti ja autot suhahtelivat hiekkapäällysteisellä asfaltilla kymmenen metrin päässä keittiön avoimesta tuuletusikkunasta.
Hän avasi hanan ja sulki sen. Mitä järkeä oli siistiä aamuisia meikkejä, luomiin tarttunutta ripsiväriä? Hänen elämässään ei yläasteen jälkeen ollut ollut ketään miestä. Ei edes yhtä yhden yön juttua.
Kylpyhuoneen oven saranat vinkuivat suljettaessa. Se pitäisi kirjoittaa talonmiehelle. Hän seisoi hetken hiljaa paikallaan ja avasi oven pimeään makuuhuoneeseensa. Lamppu oli palanut kolme päivää aiemmin, huone oli siivottu viimeksi lokakuussa, mutta sen näki vain ohuesta pölykerroksesta yöpöydänkulmilla ja petaamattomasta sängystä, ilmassa leijuvasta unen tuoksusta. Hän oli ollut siisti luonne niin kauan kuin muisti.
Kännykkään ei ollut työpäivän aikana tullut yhtäkään viestiä. Hän laski sen yöpöydälle ja sulki silmänsä. Hän lepäisi hetken. Ennen kuin pukisi takin päälleen ja lähtisi kauppaan. Tähtipöly kaivoi edelleen hänen mieltään yhteistyössä keijupölyn kanssa.
Hän avasi ulko-oven ja katsoi sanattomana sinistä taivasta. Autot olivat hiljenneet, oli lämmin iltapäivä, naapureilla oli ikkunat auki ja matot tuulettumassa. Hän astui nurmikolle ja kulki takapihalle.
Tyttö istui vaahterassa, saman ikäinen kuin hän, hyppäsi hänen kaulaansa ja supisi vaaleiden hiuksiensa takaa uusimmat salaisuudet. Kiipesi takaisin oksalle ja heilutti jalkojaan lempeässä tuulessa.
"Kaunista?"
Hän katsoi tyttöä. Hymy sai hänet pitkästä aikaa hymyilemään.
"Ei se ole sinun syytäsi", tyttö sanoi. Tuuli riepotti pitkiä hiuksia. "Yritä päästä eteenpäin."
Kuin yhtäkkiä olisi tullut kylmä. Hän värisi ja kietoi kätensä ympärilleen, pälyili ja tunsi tarvetta etsiä turvaa.
"Niin se tapahtui", tyttö katsoi häneen kuivin silmin.
Tuuli yltyi. Taivas meni pilveen ja heitti varjoja lehtien lomaan. Tyttö lopetti jalkojen heiluttamisen ja yritti laskeutua kolmannelta oksalta, horjahti ja putosi alas.
Hän oli äkkiä kaukana puusta ja juoksi huutaen, kirkui nimeä jota ei muistanut ja liukasteli nurmikossa auringon tullessa pilvestä. Tuuli laantui ja jätti vaaleat hiukset rauhaan. Kasvot olivat taittuneet suloiseen hymyyn.
Hän kavahti ylös ja säikähti pimeää huonetta. Hän istui nyyhkyttäen sinisten lakanoiden keskellä, nosti kasvonsa kuin tuntemaan olemattoman tuulen ja painoi ne taas käsiinsä. Apua. Hän muisti, hän muisti, mutta nimeä hän ei muistanut. Hän oli kadottanut taitonsa unelmoida.
Se ei tullut yllätyksenä, mutta se tuli, että hän oli unohtanut kaiken. Jokaisen muiston.
Oliko se ollut kuudennen luokan syksyllä vai yhdeksännettä edeltävänä kesänä, hän ei tiennyt.
Kun tyttö oli kuollut ja jättänyt hänet pimeyteen, hän oli paennut muistamattomuuteen.
"Anna anteeksi", hän kuiskasi sormiensa välistä. "Mikä-"
Ääni sortui.
"Sinun nimesi-"
Hän itki pitkään.
Hän löysi itsensä etsimästä äidin numeroa osoitekirjasta. Se löytyi ja äiti vastasi viidennellä hälytyksellä, kun hän alkoi jo luulla että äiti antaisi puhelun hiipua sohvapöydällä.
"Äiti tässä."
Hän etsi ääntään ja sopersi jotain.
"Onko kaikki hyvin?"
"Mikä sen tytön nimi oli", hän kuiskasi ja piteli kännykkää varoen, kuin särkyvää esinettä.
"Voi, rakas", äiti huokaisi hiljaisuuden jälkeen.
Hän purskahti taas itkuun.
"Tarkoitat varmaan Jodia."
Ja hän muisti erottamattoman Jodin, joka tiesi hänestä kaiken ja josta hän tiesi kaiken ja joka oli pudonnut kesäpäivänä takapihan pellonlaidan vaahterasta ja kuollut sekunnissa hänen unelmansa mukanaan.
Hän itki pitkään ja hartaasti ja äiti lohdutti. Äiti oli aina ollut se maailman paras ja lempein äiti.
"Rakas", äiti hyssytti. Vaikka se ei ollut sama kuin tiukka rutistus ja suukko päälaelle, se oli parempi kuin puoli vuotta vanhat lakanat käkkyräisessä rautasängyssä.
"Onko keijupölyä olemassa?" hän kysyi ääni väristen ja pyyhki kyyneliään.
"Miten sen nyt sanoisi", äiti sanoi miettivästi. "Sitä on, jos siihen haluaa uskoa."
"Entä tähtipölyä?"
"Rakas, sitäkin. Myös sitä."
"Millä tavalla?"
Äidin äänestä kuuli hymyn. "Tavallaan revontuletkin ovat tähtipölyä."
Hetken päästä äiti jatkoi: "Koko planeetta on tähtitomua. Maailma syntyi tähtipölystä, tähtitomusta, siitä mitä jäi, kun tähdet räjähtivät."
Hän kuunteli.
"Mutta jokainen uskoo miten tahtoo. Ehkä on terveempää uskoa tähtipölyyn ja keijupölyyn kuin paholaiseen ja enkeleihin. Tavallaan ne kuitenkin ovat kaikki olemassa."
Hän hymyili ja nauroi. Äiti nauroi myös, lämpimästi ja hieman savuisasti.
"Peter Pan", hän aloitti.
"Ai sinä muistat sen sadun vielä?"
"Muistin sen tänään."
Äiti tuntui hymyilevän. Hän jatkoi: "Lensikö Peter Pan? Mikä sen tytön nimi oli?"
"Lensi. Siihen keijupölyä tarvittiinkin ja siksi Helinä oli hänen mukanaan, ja myös siksi, kun Helinä oli erilainen keiju ja halusi seikkailla.
Niin minä sen aina ajattelin."
"Oliko Helinä mustasukkainen sille tytölle?"
"Oli. Hän oli Leena ja tyttö, joten Helinä oli luonnostaan kateellinen."
Äiti muisti paljon enemmän kuin hän. Hän mietti.
"Oliko- Miksi ne olivat kadonneet pojat? Eikö siellä ollut tyttöjä?"
Äiti naurahti. "Tarinan mukaan he olivat poikia, jotka putosivat vaunuista ja hukkuivat vanhemmiltaan. Tytöt olivat kuulemma liian viisaita pudotakseen vaunuista."
"Kuulostaa aika todenmukaiselta", hän hymähti.
"Se oli aina lempikohtani", äiti sanoi. "Ajattelin aina, että varmasti oli tyttöjäkin, jotka putosivat vaunuista. Mutta ehkä heistä sitten tuli niitä merenneitoja, koska kadonneet pojat olivat kadonneet pojat. Tai sitten he ovat toisessa sadussa."
"Äiti?"
"Niin, rakas?"
"Voinko minä lukea sen sadun? Onko sinulla se vielä?"
Äiti huokaisi. Hän kuvitteli, miten äiti pyöritteli jotain, ehkä kaukosäädintä, sormiensa välissä. Tai värisivellintä.
"Haluatko sinä sen alkuperäisen sadun? Se on aika ohut kirja."
Hän mietti.
"Vai haluatko sinä lyhyemmän sadun? Se löytyisi äänikirjanakin."
"Ehkä..." hän vaikeni hetkeksi ja jatkoi epäröiden. "Minä haluaisin sen kirjan?"
Äiti hymyili.
"Totta kai sinä saat sen. Saako siellä tulla käymään viikon sisään?"
"Totta kai", hän melkein huudahti. Hiljaisuus oli ollut tässä asunnossa jo vuoden ajan. Oli vihdoinkin aika siivota se nurkista pois.
"No sitten. Isäsi saa luvan huolehtia vapaistaan ensi viikonlopulle."
"Kiitos", hän sopersi.
"Eipä kestä, rakkain, ei kestä", äiti hymisi. Siitä kuuli, miten ilo kuulsi joka sanasta.
"Muistakaa tulla. Jooko."
"Ei sellaista voi unohtaa", äiti tuhahti. "Siitä on liian kauan, kun annoin sinulle lähtöhalin. Tai edes jälleennäkemishalin."
Hän nauroi. "Ehdottomasti."
"Rakas. Pärjäile siihen saakka."
"Pärjäilen. Nähdään."
Hän pudotti kännykän olohuoneen lankamatolle ja katsoi ympärilleen. Seinät olivat valkoiset. Sohva oli vaaleanruskea. Viininpunainen matto oli ainut, mistä löytyi edes jotain väriä. Verhot olivat yhä siivouskomeron lattialla muuttolaatikossa.
Ehkä todella oli aika päästää hiljaisuudesta irti ja luoda unelmia.
Ja mitä hän pelkäsi jotain naapurin tätiä. Hiljaisuus ei takuuvarmasti ollut ennen kymmentä, eikä sillä ollut mitään oikeutta valittaa toisen elämisen äänistä.
Hän jännitti hetken. Uskaltaisiko? Päästää mitään ääniä. Luulisiko naapuri häntä hulluksi, jos hän alkaisi vuoden hiljaisuuden jälkeen metelöidä?
Sitten hän marssi stereoille ja työnsi viulukonserton sisään. Sanokoon kuka tahansa mitä tahansa hänen musiikkimaustaan tai mistään muustakaan, mutta tänään hän kuuntelisi Tšaikovskia nupit kaakossa. Satavarmasti.
Hän käänsi äänenvoimakkuuden sille rajalle jolla halvat kaiuttimet eivät vielä tärisseet ja antoi musiikin soljua ympärillään. Hän juoksi siivouskomerolle ja kiskoi ne purkamattomat kaksi laatikkoa eteensä ja heitteli päällimmäisenä lepäävät siniset silkkijäljitelmäverhot selkänsä taakse. Hän sulki silmänsä ja kuunteli musiikkia. Äidin lahjoittamat yleisvärit löytyivät vasemmasta nurkasta joulukoristeiden alta, siveltimiä ei löytynyt ja hän muisti jättäneensä ne äidin työpöydälle.
Hetken päästä hän seisoi harmaassa keittiössä kultamaalipurkki ja meikkisivellin kädessään. Hän epäröi. Viitsisikö? Osaisiko hän edes? Viimeksi hän oli maalannut seitsemännellä luokalla. Kuvaamataidosta saanut seitsemikon lähinnä asenteen takia. Hän ei ollut koskaan koulussa edes yrittänyt.
Sivellin horjui purkin suulla. Sitten hän laski sen tiskipöydälle ja avasi sinisen purkin. Viitsisikö maalista sekoittaa tummempaa? Äiti oli sanonut, ettei mustaa pitänyt oikeasti käyttää ollenkaan. Hän avasi ruskean purkin ja mietti hetken, yritti muistella ja antoi lopulta periksi. Ihan sama. Kiinteistönomistaja vaatisi kuitenkin putsaamaan ovet.
Hän levitti sinistä maalia keskelle keskimmäisen kaapin ovea. Hän levitti sitä harmaalle pinnalle, katsoi kauempaa ja nosti tuolin pöydän äärestä. Valkoista sinisen päälle, hän sekoitti värit ja haki toisen siveltimen, sellaisen vanhan, mitä ei enää viitsinyt käyttää kalliisiin meikkeihin.
Hetken epäröinti keltaisen maalin kanssa. Lopulta sekin joutui samaan laatikonnurkkaukseen vihreän ja oranssin ja violetin kanssa. Ei niitä nyt tähän hätään.
Kaapin oviin muotoutui kukkia. Kauniita, sinisiä ja ehkä hieman epämuodostuneitakin, mutta onneksi oven pintaa oli helppo pyyhkiä kostealla keittiöluutulla. Hän pyöritteli pienemmällä siveltimellä kultamaalia ja piirteli säteitä, sieviä siimoja ja tähtiä, sotkuisia ja huolittelemattomia tähtiä, mutta tähtiä kuitenkin.
Purkit jäivät siihen tiskipöydälle, kun hän ryntäsi ripustamaan verhot ja hymyili niissä risteileville hopealangoille.
Hän oli tuhanteen kertaan vähällä keikahtaa katonrajasta lattialle. Urakan valmistuttua hän hyppäsi itse, keikahti kyljelleen matolle ja nauroi ääneen. Huusi käheästi ilosta Beethovenin lomaan, paukutti nyrkkiä lattiaan isorummun tahtiin ja nauroi. Se siitä hiljaiselosta. Se jäisi takuulla taakse.
Naurun seassa hän vaihtoi levyn nykyaikaisempaan ja naputti kynsillä tahtia stereopöydän reunaan. Naapuri saisi valittaa vaikka eduskuntaan asti, häntä ei kiinnostanut. Ei sen valituksia kuunneltaisi poliisissakaan, kello ei ollut edes seitsemää, aurinko hiipui parastaikaa järven taakse ja hän tunsi elävänsä enemmän kuin viimeiseen kuuteen vuoteen.
Hän päästäisi irti. Hän muistaisi Jodin ja päästäisi irti. Hän itki ja nauroi samaan aikaan ja pyöritteli asuntonsa avaimia. Jodi olisi ravistellut hänet ylös ja elämään jo vuosia sitten. Tyhmä hän oli ollut. Opiskelut vain pitäisi aloittaa taas alusta, vaikka aikuislukiolla.
Ja elää hän aikoi, luoda unelmat uudelleen keijupölyn lomaan, ja tähtipölyn.
-Duzku
