Kreikan jumalat, Ranskan kaduilla k-11 Hermes/Apollon Uutta 2.3.

[minttuska]

Title: Ranskan kaduilla
Author: minttuska
Fandom: Kreikan jumalat
Genre: draama
Rating: K-11
Pairing: Hermes/Apollon
Disclaimer: Kreikan mytologia kuuluu kaikille. Mahdotonta omistaa. Enkä saa tästä mitään hyötyäkään.

Ranskan kaduilla

Hermes avasi oven tönäisten sitä hartiallaan voimakkaasti. Ovi oli vanhaa arkkitehtuuria ja jumissa pahasti. Se tarvitsi aina olkapäätä auetakseen. Varkaiden jumala käveli sisään sulkien oven perässään. Hän heitti avaimet, jotka päästivät heleän kilahduksen osuessaan posliiniseen kulhoon. Mies meni pöydälle ja laski sille ranskanleivän ja paketillisen maustettua tuorejuustolevitettä. Hän oli pakannut kassiinsa myös pari pulloa tuoreappelsiinimehua ja nosti ne pöydälle. Sellaiseksi hän oli suunnitellut aamupäivän. Jääkaapista löytyi valo, paketti voita ja eilistä salaattia. Olisi mukava vain oleskella parvekkeella nojaillen kaiteeseen ja katsella Pariisia ja antaa tuulen tuivertaa tukkaa samalla kun itse haukkailisi tuoreen leivän palasia.
”Apollon”, Hermes kutsui tietäen toisen jumalan olevan kotona. Hän vietti kaiket päivät raivoisan luomistyönsä lomassa. Se ei häirinnyt Hermestä, sillä hänellä itsellään oli niin paljon menoa. Hän olisi muutoin tuntenut laiminlyövänsä kumppaniaan. Apollon oli kuitenkin viimeaikoina uhrannut itsestään paljon inspiraatiolleen ja taisi olla nytkin sen kimpussa.

Hermes ehti kutsua runoudenjumalaa toisen kerran, ennen kuin käveli viereiseen huoneeseen ja pysähtyi ovensuuhun.
”Oh”, hänen huultensa välistä karkasi huomatessaan näyn. Taideteos, jota oli luotu, oli unohtunut vähän kauemmas ja taiteilija itse oli taiteensa alastonmallin kimpussa. He makasivat alastomina valkoiseen silkkiseen lakanaan kietoutuneena hieman kulahtaneella sohvalla. Hermes katsoi heitä oikeastaan melko välinpitämättömästi nojaten yhä kädellään ovenkarmiin. Nainen käänsi katseensa ja huomasi Hermeksen ovensuussa ja tämän poskille nousi puna. Hän lopetti auringonjumalan lääppimisen ja yritti vetää lakanaa enemmän itsensä peitoksi, läimäytteli Apollonia hartiaan saadakseen tämän havahtumaan. Viimein Apollon nosti katseensa. He katselivat toisiaan hetken hiljaisuuden vallitessa.
”Mitä te minusta välitätte, jatkakaa toki”, Hermes totesi leppeästi. Naisen kasvoilla ollut puna syveni.
”Me vain… me vain…”, hän yritti saada itsensä säädyllisempään asentoon.
”Kaipasin hieman… inspiraatiota”, Apollon sanoi virnistäen lopussa.
”Mikäs siinä. En minä teidän tekemisiänne vahdi. Halusin vain sanoa, että ajattelin nauttia lounasta parvekkeella. Ostin ranskanleipää ja levitettä. Liittykää toki seuraan, kunhan saatte hommanne hoidetuksi. Ajattelin keittää myös kahvia”, Hermes totesi. Hän kääntyi poistuakseen ovensuusta. Hän kuuli takaansa Apollonin sanovan:
”Minähän sanoin. Hän ottaa rennosti tällaiset asiat.” Hermes palasi takaisin keittiöön ja ryhtyi valmistamaan sitä mitä oli aikonutkin. Peittääkseen erinäiset voihkinnat ja muut äänet, hän avasi radion ja ryhtyi kuuntelemaan ranskalaista radiokanavaa. Viestinviejänä hän ymmärsi kaikkia maailman kieliä, eikä ranska ollut poikkeus. Koottuaan itselleen lautaselle keon leivänpalasia, joiden päällä oli runsaasti levitettä ja eilistä salaattia, hän kaatoi kahvia mukiin ja poistui parvekkeelle, kuten oli aikonutkin. Aurinko paistoi ja tuuli puhalsi mukavasti. Alhaalla ajoi autoja, jotka loivat liikenteen kohinaa. Jonkun mielestä se olisi varmaankin ollut hermostuttavaa, mutta Hermestä se ainoastaan rentoutti. Hänestä tuntui, että kaikki oli kuin pitikin. Asiat juoksivat ilman häntäkin.

Hermes istuutui pienelle valkealle pöydälle, joka heillä oli parvekkeella ja nosti jalat tuolin päälle. Hän nosti ensimmäisen leivänpalan ja haukkasi sitä. Juotuaan vielä tuoretta kahvia hän huokaisi syvään ja tunsi itsensä täydellisen rentoutuneeksi. Ei häntä häirinnyt, että Apollon harrasti seksiä jonkun naisen kanssa pari huonetta kauempana. Ei se ollut oikeastaan pettämistä. Heillä oli avoin suhde, sellainen joka sopi Hermekselle mainiosti. Hän ei halunnut ketään vahtimaan omia menemisiään ja vihasi ajatusta, että hänen itsensä pitäisi vahtia sitä. Miten hän voisi vaatia Apollonilta sellaista, kun ei voinut itseltäkään? Osoitti kieltämättä huonoa makua tehdä sitä heidän yhteisessä asunnossa.

Hermes istuskeli terassilla ja siemaili kahvia jonkin aikaa. Hän ei ollut varma siitä, kuinka kauan oli istunut vaiti omissa mietteissään, kun Apollon ja se nainen saapuivat hänen seurakseen. Nainen oli vetänyt ylleen pikkuhousut ja rintaliivit, mutta muuten hän oli yhä kietoutuneena siihen valkoiseen silkkiseen lakanaan. Hermes huomasi, että naisella oli tatuointi hieman vasemman olkansa alapuolella. Se ei esittänyt varsinaisesti mitään, mutta se oli kieltämättä ihan taidokas. Naisella oli tummat pitkähköt hiukset ja hän oli vetänyt ne nyt poninhännälle. Hänellä oli kämmeniensä välissä kahvimuki ja kädessään leivänpala. Hermes teki tälle tilaa ja nainen lausui kiitoksensa ranskaksi istuutuessaan hänen viereensä ja suoden hieman ujon hymyn.
”Me tapasimme nyt vähän hullunkurisesti. Minun nimeni on Maria”, nainen esittäytyi ojentaen kättään Hermekselle. Se oli siro ja elegantti käsi.
”Hermes”, Hermes vastasi puristaen kättä.
”Sinullakin on vanha kreikan jumalan nimi. Onko se jokin juttu teidän välillänne, vai?” nainen kysyi. Hermes vilkaisi Apollonia, jolla sentään oli farkut jalassa, muttei ollut vaivautunut vetämään paitaa rintakehänsä peitoksi.
”Niin voisi sanoa”, Hermes vastasi hymyillen ystävällisesti.
”Minusta se on jotenkin mysteeristä. Hermes on… varkauden jumala, eikö vain?” nainen kysyi hihkaissen iloissaan siitä, että muisti.
”Onpa vain”, Hermes vastasi. ”Hän on myös matkalaisten ja kauppiaiden jumala, sekä sanansaattaja.”
”Uu, oletko sinä sitten jonkin sortin seikkailija, jos Apollon on kerran taiteilija?” Maria kysyi.
”Kas kun et kysynyt varastanko”, Hermes virnisti. ”Minusta on mukava ajatella, että olen.”
”Seikkailija vai varas?” Maria kysyi.
”Päätä sinä”, Hermes vastasi. Hän huomasi flirttailevansa naiselle, joka kikatti nyt. Hän piti tästä, Apollonilla oli kieltämättä aika hyvä maku naisten suhteen. Hän nosti katseensa ja huomasi myös Apollonin pistäneen merkille hänen flirttailunsa. Mies oli ristinyt kädet rinnalleen ja katsoi häntä huvittuneen toruvasti.
”Älä luulekaan. Minä iskin silmäni häneen ensiksi”, auringonjumala sanoi ja istuutui kolmanneksi pöydälle kietoen kätensä suureleisesti naisen ympärille.
”Hän pelkää, että varastan sinut”, Hermes hymyili Marialle silmät tuikkien, saaden naisen kikattamaan.
”Hänellä on oikeasti taipumusta siihen”, Apollon sanoi. Hermes hymähti.
”Enhän minä tekisi sitä”, hän sanoi nousten pöydältä ja kävellen kaiteelle, nojaten sille. Apollon kumartui kuiskaamaan naisen korvaan:
”Kyllä hän tekisi.” Leveä hymy levisi nyt Marian huulille.
”Tekisitkö? Varastaisit ystäväsi tytön?” hän kysyi uteliaana.
”Tekisin”, Hermes vastasi katse nyt Apollonissa. ”Jos hän olisi sen arvoinen.”
”Sanotko, etten minä ole?” Maria kysyi luoden paheksuvan katseen Hermekseen, mutta hymystä näki, että nainen oli vain huvittunut.
”Olet todella ainutlaatuinen nainen”, Hermes sanoi. ”Mutta minulla on silmäni eräässä toisessa.” Apollonin huulille nousi kepeä hymy hänen sanoessaan sen. Maria katseli heidän tuijotustaan ja hymyjään hetken, ennen kuin hihkaisi:
”Ei ole totta! Oletteko te yhdessä?”
”Tavallaan”, Hermes vastasi, ennen kuin Apollon ehtisi.
”Hän on minun muusani”, Apollon hymisi leveä hymy huulillaan. Jumalat jatkoivat salaperäisten katseiden luomista toisiinsa. ”Minulla on lukemattomia maalauksia hänestä.”
”Ihanko totta? Näytä heti kaikki!” Maria hihkui.
”Eikö se sinusta ole kiusallista? Me olemme yhdessä ja kuitenkin sinä ja Apollon…”, Hermes kääntyi katsomaan naista kiinnostuneena. Ranskalainen vain pudisti päätään kiivaasti.
”Minusta se on seksikästä. Eikä avoimissa suhteissa ole mitään kummallista”, Maria sanoi. Hermeksen huulille nousi vino hymy.
”Pidän hänestä yhä enemmän”, hän sanoi kuin nainen ei olisi ollut paikalla. Maria nauroi ja taputti yhteen käsiään.
”No, niin. Näyttäkää ne maalaukset!” hän vaati.

He pakkautuivat takaisin sisälle ja Apollon ryhtyi kaivelemaan komeroaan, joka oli täynnä maalauksia. Hän veti sieltä yhden, jossa Hermes istui koneen ääressä keskittynyt, mutta levollinen ilme kasvoillaan. Tausta oli utuisen tumma, se oli ollut pitkä ilta. Apollon oli valvonut sen hänen vierellään.
”Vau! Olet todella saanut lukittua hänen kasvonpiirteensä”, Maria sanoi pidellen maalausta edessään. ”Ne ovat niin veistokselliset!” Hermes nosti kulmaansa melko huvittuneena. Hänestä tuntui oudolta olla imarreltuna sellaisella tavalla. Yleensä häntä imarreltiin hänen etevyytensä takia, ei sen, että hän näytti hyvältä, vaikka se olikin tietysti sanomatta selvää. Kaikki jumalat näyttivät hyvältä, joten se ei kuitenkaan merkinnyt mitään. ”Ja nuo silmät. Ne näyttävät siltä, kuin niihin olisi kätketty jotain syvällistä tietoa tästä maailmasta, mutta silti ne ovat levolliset. Tieto ei ole saanut häntä järjiltään. Pidän myös hiuksista.”
”Tässä on vähän toisenlainen”, Apollon sanoi ja ojensi nyt seuraavaa taulua. Se oli alastonmaalaus. Hermes oli siinä puolittain kääntynyt selin ja nojasi sohvan selkänojaan kasvoillaan todella härnäävän viettelevä ilme. Hermes muisti kuinka monta iltaa Apollon oli suostutellut häntä siihen, sillä Hermes ei oikein nähnyt järkeä haaskata aikaa sellaiseen, kuin seisoa paikallaan alastonmallina.
”Tämäkin on todella hyvä”, Maria kehui. ”Kehon kierre… se on kuitenkin luonnollinen… ja minä todella pidän tuosta ilmeestä. Ihon sävy on kuitenkin ehkä parasta. Se on elävä ja kuitenkin juuri oikeaa sävyä. Sinulla on hyvä kroppa.”
”Kiitos”, Hermes totesi yhä huvittuneempana. Apollon ojensi jo seuraavaa ja siinä Hermes seisoi kyykyssä heidän parvekkeensa kaiteen päällä vino hymy huulillaan. Hän näytti siltä, kuin olisi ollut valmis hyppäämään alas hetkenä millä hyvänsä.
”Et kai sinä oikeasti keikkunut kaiteella tuolla tavalla?” Maria kysyi.
”Keikkui hän, mutta hänellä oli turvavaijerit”, Apollon vastasi. Maria katsoi Hermestä epäuskoisena.
”Tunnista toiseen? Tuossa asennossa?” hän kysyi. Hermes kohautti harteitaan.
”Miksette ota valokuvia ja maalaa siitä?” Maria kysyi.
”Minusta on mukavampaa vangita jotain elävää”, Apollon sanoi. Hän veti vielä yhden, mutta se ei ollut maalaus. Se oli suuri lyijykynätyö ja hyvin suttuinen. Siinä Hermes istui pöydän ääressä ja hän nojasi kyynärpäihinsä. Hänen kätensä olivat uponneet mustien suortuvien joukkoon ja siinä Hermes itki. Hänen silmistään valui kyyneliä valtoinaan kuin puroina.
”Tämä on todella kaunis, särkynyt, mutta kaunis. En uskonut, että sinun kaltaisesi mies voisi itkeä. Se pukee sinua”, Maria sanoi osoittaen sanansa nyt Hermekselle. Matkalaisten jumala tyytyi hymyilemään vaisusti.
”Olin raivoissani, kun hänellä oli otsaa mennä piirtämään tuo. Minun olisi tehnyt mieli repiä se palasiksi. Olin niin vihainen. En halua jättää ihmisille merkkejä heikkoudestani”, Hermes sanoi ottaen kuvan naisen käsistä katsellakseen sitä.
”Miksi ihmeessä? Itkeminen on yksi kauniimmista puolista ihmisessä”, Maria sanoi. ”Minusta olisi sääli, jos sitä ei olisi ikuistettu.”
”Niinpä kai”, Hermes vastasi hymyillen vaisusti. ”En minä silti pidä siitä.”
”Piirustuksesta?”
”En halua nähdä itseäni sellaisena. Haluan olla vahva”, Hermes sanoi.
”Itkeminenkin on eräänlaista vahvuutta”, Maria sanoi.
”Taidat olla oikeassa”, Hermes sanoi. Hän rullasi paperin ja ojensi sen takaisin Apollonille, joka oli ollut koko ajan hiljaa.
”Minulla on muitakin, mutta ne ovat jossain muiden töiden takana pimennossa”, Apollon sanoi.
”Ei haittaa. Minusta olet hieno taiteilija”, Maria sanoi.
”Kiitos”, Apollon hymyili.

Myöhemmin Maria oli lähtenyt. Apollon ja Hermes oleilivat keittiössä Hermes istuskellen työtason päällä. Apollon istui pöydän päällä häntä vastapäätä.
”Mitä pidit hänestä?” auringonjumala tiedusteli.
”Ihastuttava kuolevaiseksi”, Hermes sanoi. ”Saattaisin jopa rakastua.”
”Varo vain. Tai teen hänestä nätin pikku kasvin”, Apollon hymähti. Hermes virnisti.
”Ei hän vedä vertoja sinulle, tietenkään”, hän sanoi. Apollon kohotti kulmiaan yllättyneenä.
”Oliko se juuri kohteliaisuus, vai kuvittelinko vain?” hän kysyi.
”Voi niitäkin jaella aina välillä. Kunhan se ei nouse päähäsi”, Hermes sanoi.
”Pöh. Vedän vertoja kuolevaiselle, mikä kohteliaisuus se muka on?” Apollon tuhahti.
”Ei se ollut loukkauskaan”, Hermes totesi.
”Ei.” He istuivat jonkin aikaa vaiti.
”Sinä olit mustasukkainen”, Apollon sanoi lopulta rikkoen hiljaisuuden. Hermes nosti kulmiaan.
”Anteeksi kuinka?”
”Sinusta ei ollut mukavaa, kun löysit meidät olohuoneesta”, Apollon jatkoi uhitteluaan.
”Miksi sen pitäisi ilahduttaa minua?” Hermes nosti kulmaansa. ”Vaikka me emme olisi yhdessä.” Apollon ei vastannut, mutta hymyili tietäväisesti.
”Sinä olet vain romanttinen höpsö”, Hermes tuhahti ristien kädet rinnalleen.
”Sinä et halua myöntää sitä”, Apollon väitti.
”Myöntää mitä?” Hermes kysyi.
”Sinä rakastat minua”, Apollon lausui sen kuin ivaten.
”Rakastankin, mutta et tiedä kuinka iso osa siitä on veljesrakkautta”, Hermes sanoi.
”Sinä rakastat minua, koska olen romanttinen höpsö”, Apollon sanoi haastavasti.
”No en kyllä ainakaan siksi!” Hermes tuhahti.
”Kyllähän, et vain halua myöntää sitä”, Apollon väitti.
”Miten vain. Minä ajattelin tehdä pari juttua tietokoneellani.” Hermes nousi ja oli menossa olohuoneeseen, kun jokin, joku kaappasi häntä lanteista.
”Et mene minnekään, kun me olemme vihdoin kaksin”, Apollon sanoi painaen suudelman viestinviejän kaulalle.
”Eikö yksi kerta riitä tunnin sisällä?” Hermes kysyi.
”Mikään ei koskaan riitä”, Apollon vastasi ja etsi Hermeksen huulet omillaan. Hän käänsi toisen ympäri kasvotusten itseään ja jatkoi suuteluaan. Hänen sormensa etsiytyivät Hermeksen paidanreunukselle nostaen vaatekappaletta paljastaakseen enemmän ihoa. Apollon alkoi työntää toista kohti olohuonetta.
”Mitä jos haettaisiin vähän lisää inspiraatiota”, hän kuiskasi toisen korvaan.
”Eikös Maria inspiroinut sinua tarpeeksi?” Hermes kysyi.
”Ei hänestä ole oikeaksi inspiraation kohteeksi.”



A/N: Minulla on sellainen fiilis, että tähän saattaa tulla jatkoa... En osaa nyt sanoa onko tästä tulossa ficlet-sarja vai jotain ihan muuta vai onko tulossa ollenkaan. Joka tapauksessa tuskin tulee mikään juonen jättiläinen tai kovin moniosainen. Tämä on nyt tällainen... katsotaan johtaako mihinkään. (ja minne?)

[Sokerisiipi]

Gaaah! En tiedä, miten järkevä tästä kommentista tulee, mutta mutta... Voi minttuska! Tämä oli jotain niin... Hurjan ihanaa. Oikeasti, sydämeni alkoi jyskyttää, kun luin nimen ja parituksen. Ja lukiessani aloin melkein hyperventiloida! En edes muista, milloin olisin reagoinut jonkun ficciin näin vahvasti. Piti oikein ääneen kehotella itseäni rauhoittumaan. Välillä huokailin lähes kateellisena, kun olit kuvaillut ja kertonut tämän niin upeasti, kunnes huiskautin kättäni ja ajattelin: "Tämä on niin ihana, etten pysty olemaan edes kateellinen." Ja nautin vain tekstistä, joka todellakin oli todella jotain aivan mahtavaa.

Se, että he olivat Ranskassa, antoi tekstille aivan erilaisen tuulahduksen kuin se, että he olisivat olleet New Yorkissa/jossain muualla Yhdysvalloissa. Vaikka Ranska onkin ehkä vähän kliseinen valinta taiteilijoiden (ja rakkauden) maana, mutta se iskee silti. Pariisi kaupunkivalintana hieman häiritsee. Onhan se toki romanttista! Mutta jotenkin niin ilmiselvää, ehkä ymmärrät. Tai ehkä se olen vain minä, joka kuvittelen, että kun kuolevaiset hehkuttavat Pariisia, jumalat ovat jo löytäneet jotain uutta.

Olen aina ihaillut sinun tapaasi kuvailla ja kertoa noita herkullisia yksityiskohtia kerronnan lomassa. Loistavana esimerkkinä vaikka tuo, että Apollonin ja Hermeksen asunto tarvitsee sen olkapäällä tönäyksen auetessaan. Jotenkin ei itse ikinä tule ajatelleeksi tuollaisia yksityiskohtia, jotka eivät ehkä merkkaa juonellisesti mitään, mutta tuovat tekstiin sellaista omaa aitoutta, realistisuutta. Sitä näkee tilanteen, paikan ja kaiken eri tavalla, kun mukana on nuo yksityiskohdat.

Melkein pidätin henkeäni, kun luin sen kohdan, missä Hermes yllättää Apollonin ja Marian. Olin vähän pettynyt hänen suhtautumiseensa. Ei sillä, että olisin odottanut jotain mustasukkaisuuskohtausta tai dramaattista häipymistä "Apollon, kuinka saatoit!" sun muiden ällöttävien repliikkien kera. Se oli jotenkin liian tyynni. Odotin joko jonkinlaista kiusoittelua, Apollonin torumista tai vähän sellaista sarkastista suhtautumista. En tiedä. Jotenkin Hermeksen reaktio oli vain vähän lattea, persoonaton. Vaikka teksti olikin kerrottu Hermeksen näkökulmasta, siinä kohti tuntui, ettei edes lukijalla ole pääsyä Hermeksen päähän ja se vaikutti vähän tönköltä kuin kirjoittajalla ei olisi itselläkään oikein aavistusta, että mitä siitä nyt pitäisi ajatella.

Hyvä, että tilannetta kuitenkin selvitellään jälkeenpäin. Sitä, että Hermes on okei Apollonin peuhaamisesta Marian kanssa ja juuri selvitellään näiden kahden vapaata suhdetta, millaiseksi minä ainakin olen aina mieltänyt nämä kaksi.

Pidin Mariasta muuten todella paljon! Yleensä olen ihan tiikerinä, jos joku naikkonen tunkee joidenkin poikien (veljesten, parhaiden kavereiden, pariskunnan yms.) väliin, mutta näiden kolmen vuoropuhelu toimi erinomaisesti ja tykästyin hänen hahmoonsa. Yksi ficin lempikohtiani olikin heidän välinen keskustelu, jumalten molemminpuoleinen flirttailu naisen kanssa, mutta joka lopuksi kääntyi siihen, että he ovat pari ja se oli se pääasia, sillä vaikka Maria olikin mukava, niin Apollon/Hermes kahdestaan on aina sitä parhautta. Mutta täytyy kyllä tunnustaa, että ilman Mariaa tämä teksti ei olisi ollut läheskään niin herkullinen. Hän toi tähän aivan oman säväyksensä ja se toisaalta ärsyttää mua, koska minä en ikinä saa naishahmoista yhtä kivoja! Mutta toisaalta tunnustan taitosi. En tiedä haluanko nähdä häntä jatkossa, koska siinä voi piillä se vaara, että hahmo lopahtaa, mutta en tiedä olenko jyrkkien hyvästienkään kannalla. Se on sinusta kiinni...

Vaikka koko ficci oli todella mieltä kutkuttava ja ihana, niin lainailen kuitenkin pari lempikohtaani, koska haluan ottaa ne esille.

”Miksette ota valokuvia ja maalaa siitä?” Maria kysyi.
”Minusta on mukavampaa vangita jotain elävää”, Apollon sanoi.

Tässä Apollonin taiteellisuus tulee esille niin aidosti ja hurmaavasti. Nämä sanat sopivat täydellisesti jumalan suuhun!

”Eikö yksi kerta riitä tunnin sisällä?” Hermes kysyi.
”Mikään ei koskaan riitä”, Apollon vastasi.

TUO viimeinen lause! Ehdottomasti koko ficin, tai siis minun mielestä, paras repliikki. Mikään ei koskaan riitä. Se kuvastaa aivan uskomattoman hyvin jumalten maailmaa ja maailmankuvaa. He ovat nähneet kaiken, mutta silti mikään ei riitä. Heillä on kaikki, mutta sekään ei riitä. He haluavat aina vain lisää, he eivät ole koskaan tyytyväisiä. Se on heidän yksi raivostuttavimpia ominaisuuksiaan, mutta se tekee heistä myös sen, mitä he ovat. Muotoilit sen niin täydellisesti ja vaikka se on vain yksi repliikki, niin minusta siihen sisältyy niin paljon syvällisempi merkitys, vaikka se sanotaankin tuolla tavalla melkein kuin ohimennen. Se tiivistää jumalten perimmäistä olemusta muutamaan sanaan. Taidokasta, kerta kaikkiaan.

Palan halusta muuten tietää lisää tuosta hetkestä, jossa Hermes itki. Mitä oikein oli tapahtunut? Jäi kaihertamaan pahasti mieltäni tuo kohta ja haluan selvityksen! Voi Hermes-kulta! Haluaa pysyä vahvana, sekin oli niin aitoa ja jumalmaista (mikä sana xD)

Kappaleita voisi pilkkoa pienempiin osiin näin lukemisen helpottamiseksi ja tämä tosiaan jäi vähän kesken, loppui sillei töksähtävästi, että tässäkö tämä nyt oli? Eli toivon vilpittömästi, että jatkat, muodolla ei ole väliä. Että onko se sitten ficlet-sarja vai enemmänkin jatkofic, hällä väliä. Minä jään seurailemaan, koska rakastuin ja tämä paritus muuttuu käsissäsi aivan lumoavaksi. Voi kiitos, ettet jättänyt heistä kirjoittamista vain yhteen tekstiin! ^^   

[minttuska]

Voi hyvänen aika! Miten kukaan voi kirjoittaa noin pitkän ja ihanan kommentin? Ehdottomasti pisin kommentti, jonka olen koskaan saanut! Omg. Olen vaan sanaton tällä hetkellä. Tämä on näitä ihania hetkiä, kun tuntee onnistuneensa. (vaikka siellä oli joitakin puutteita, joita ihan ansioituneesti nimesit) Kiitos.  Paljon.

Olen täysin samaa mieltä kanssasi monestakin asiasta. Tämä olisi muuttunut ihan jotenkin vääränlaiseksi, jos kaikki olisi tapahtunut New Yorkissa. Pariisin suhteen olet kuitenkin oikeassa. Oikeastaan kirjoittassani pysähdyin miettimään, miksi Pariisi? Miksei joku muu kaupunki? Sitten mieleeni tuli, etten taida edes tietää muita Ranskan kaupunkeja, enkä halunnut keskeyttää kirjoittamista etsimällä Ranskan kaupungin nimeä. Joten annoin olla, mutta olet oikeassa. Tämän ei pitäisi tapahtua Pariisissa.

Olen aina ihaillut sinun tapaasi kuvailla ja kertoa noita herkullisia yksityiskohtia kerronnan lomassa.

Aaw. Tämä on itseasiassa... sellainen asia, jota on joutunut osittain harjoittelemalla harjoitella. Ymmärrän täysin mitä tarkoitat. Olen löytänyt samaa ihanuutta kirjallisuudesta ja olen pistänyt merkille, että tuo on saatava omaan tekstiin mukaan. Nykyään se tulee helposti. On pysähdyttävä hetkeen ja kuviteltava oikeasti, siis meinaan, että on nähtävä mitä tapahtuu. Ei vain tapahtumia ja hahmoja siinä, vaan myös ympäristö. Se on haastavaa, koska varsinkin jos on innoissaan haluaisi vain keskittyä "olennaiseen". Yksityiskohdat ja maisemat luovat kuitenkin kokonaisuuden mikä tekee tekstistä niin kauniin. Olen kuitenkin yllättynyt iloisesti, koska itse olin sitä mieltä, että tekstissä oli liian vähän kuvailua. (siihen on niin helppoa langeta)

Oikeastaan teit mielenkiintoisen huomion. Kerronta oli tavallaan Hermeksen näkökulmasta mutta samalla ikään kuin kertoja ei olisi päässyt Hermeksen pään sisälle. Hän oli iholla, muttei aivan päässyt pään sisään. Enpä pannut merkille. Itse (outoa kyllä) pidän siitä piirteestä, vaikka yleisesti ottaen se olisi varmaan huonon kerronnan merkki.

Olen itsekin hämmästynyt Mariasta. Oikeasti! Yleensä kun luon oman hahmon olemassa olevaan fandomiin hänestä tulee jotenkin lattea ja sellainen, että tekisi mieli huitaista luudalla ulos koko ficistä. Tällä kertaa Maria olikin melko kannateleva elementti. Hän vain kuului sinne. Näemme kyllä häntä vielä. Tämä muuttuisi mielestäni nimenomaan latteaksi ilman häntä. (olettaen, että jatkoa tulee, joka on kyllä varsin todennäköistä)

Kappalejako... Lupaan yrittää.  Olet oikeassa lopun suhteen. Alunperin se mielessäni loppui sulavasti, mutta sitten se ei tahtonutkaan mennä niin ja tahtoi jatkua vaan ja minä katselin sitä vähän ihmeissäni, koska en kuitenkaan halunnut keksiä enempää. Siksi minulle jäikin varmaan fiilis, että nyt olisi kyllä jatkoa saatava aikaan. En kyllä osaa sanoa vieläkään, että missä muodossa, koska omasta mielestäni tämä ei ole mikään perinteinen jatkoficci, mutta ei se nyt oikein ficlet-sarjaksikaan sovellu. Mieluummin en luvuttaisi ollenkaan vaan lähettelisin vain pätkiä, mutten halua kuitenkaan nimetä niitä jokaista erikseen, koska ne ovat niin vahvasti sidoksissa toisiinsa. (on joillain kanssa kyllä ongelmat  )

Kiitos kommentista hirvittävän paljon! (Ja kyllä sinunkin tekstisi inspiroivat minua todella paljon!)

[minttuska]

Jekaterina: Kiitos paljon kommentista  Ihan järkyttävän pitkä! Minäkin tykkään tuosta asunnon rämäisyydestä. (jos ette huomanneet vielä, niin tulette huomaamaan) Ja minusta tuntuu ihan naurettavalta, koska näen koko asunnon niin selkeänä päässäni, mutta tuntuu kyllä jotenkin todella vaikealta saada kuvatuksi sitä tekstin lomassa. Hermes ja Apollon ovat niin suulaina, että on vaikea saada kuvailua mukaan.    Ja olet siis ihan oikeassa! Kuvailu jotenkin katosi... sitä pitäisi olla enemmän. Osaan kuvailla ja kirjoittaa dialogia, mutten osaa liittää niitä yhteen. Pitää vielä harjoitella ^^

No niin. Tämä minun vastakommenttini ei näköjään etene loogisessa järjestyksessä. Nyt nimittäin palaan Pariisiin kaupunkivalintana. Kuten tuossa jo sanoin Sokerisiivelle, minä kyllä aika vahvasti tiedostin sen, että miksi ihmeessä aina Pariisi? Mutta koska olen sivistymätön ja kello oli paljon ja vaikka kaikkea muuta vielä, en halunnut keskeyttää kirjoittamista etsiäkseni toista kaupunkia Ranskasta. (koska en tosiaan tunne yhtäkään nimeltä, järkytys!)

Mä oikeasti tykkäilin siitä, miten rennosti Hermes suhtautui Apollonin ja Marian juttuun, koska mun on helppo nähdä jumalten ajattelevan sellaisia asioita hyvin eri näkökulmasta. Hermeellä ja Apollonilla on kuitenkin ikuisuus aikaa toisilleen, joten turha hermostua liikaa jostain kuolevaisista

Juuri näin ajattelin itsekin. En voisi paremmin sanoa. 

Tykkään tosi paljon tästä asetelmasta, että Maria ei tiedä olevansa oikeasti tekemisissä jumalten kanssa. Voin jotenkin kuvitella, että Hermes ja Apollon jopa pitävät siitä, että saavat esittää ihmisiä ja keskustella ihmisten kanssa, vaikka oikeasti he tietävät niin paljon enemmän kuin kuolevaiset. Kai sekin luo jonkinlaista ylemmyyden tuntoa, sellaista "minä tiedän jotain, mitä sinä et tiedä" -ajatusta. En todennäköisesti osaa nyt yhtään selittää, mitä tarkoitan, enkä ole varma, ylitulkitsenko ficciäsi, mutta tykkään tosi paljon ficin asetelmasta.

Et ylitulkitse. Jonkinnäkönen tuontapainen ajatus minullakin oli mielessä.

Minäkin tykkään Mariasta! Kivaa että muutkin tykkää! Näemme häntä kyllä vielä ehdottomasti, mutta mitä hänestä sitten paljastuukaan, we'll see... Ja kiitos vielä kommentista 

[minttuska]

A/N: No niin, minä päätin kokeilla tällaista ratkaisua. Onko tämä nyt sitten Ficlet-sarja vai jatkoficci? En tiedä. Joka tapauksessa halusin kertoa hetkiä, en kokonaista jatkuvaa tarinaa. Näissä hetkissä kuitenkin kulkee jonkinnäköinen punainen lanka. Toivottavasti tykkäätte.




22.5.

Vedenpinta rikkoutui. Sieltä nousi mies vaaleat hiukset liimautuneina ihoa vasten. Vesi ravisteltiin voimakkaasti pois ja elegantit sormet piirsivät tukkaa pois silmien edestä. Apollon oli veistoksellinen. Täynnä kauniita yksityiskohtia, täydellisyyttä. Eikä Hermes sitä koskaan sanonut ääneen, vaikka tiesi sen kaiken yhtä varmasti kuin tiesi oman nimensä. Eivät jumalat laskeneet toisilleen kohteliaisuuksia. Niin asiat vain olivat. He pyrkivät olemaan toistaan parempia ja oli heikkouden merkki antaa toiselle tunnustusta. Sitä paitsi, Apollonin pää räjähtäisi omasta mahtavuudestaan jos hänelle hoettaisiin sitä kuinka hänen ulkomuotonsa hipoi täydellisen rajaa.
”En tiennyt, että pidät vedestä tuolla tavalla”, Hermes totesi. Hän istui polvillaan valkean kylpyammeen laidalla ja nojasi käsillään ammeen reunoihin.
”Minä pidän kylvyistä”, Apollon sanoi. Hermes hymähti pehmeästi ennen kuin ojensi valkeaa pyyhettä. ”Etkö sinä tulekaan?”
”Amme on liian pieni”, Hermes ilmoitti. ”Selkäni ei kestäisi sitä.”
”Emme me sentään vielä niin raihnaisia ole”, Apollon sanoi.
”Annetaan nyt vain olla”, Hermes sanoi melko välinpitämättömästi.
”Niinkö?”
”Niin.”

Hermes seurasi kuinka toinen poisti tulpan kylpyammeen pohjasta ja vedenpinta laski tasaisesti kadoten lopulta putkistojen syövereihin. Auringonjumala astui laidan yli lattialle ja ryhtyi kuivaamaan itseään suureen muhkeaan pyyhkeeseen. Hermes katseli sitä.
”Pidätkö näkemästäsi?” Apollon kysyi virnistäen.
”Kai minä muuten sulkisin silmäni”, Hermes vastasi virneeseen. Apollon nauroi. Hän laski pyyhkeen huolettomasti päänsä yläpuolelle ja alkoi kuivata hiuksiaan vimmatusti. Hermes nousi lattialta ja arvioi, ettei toinen nähnyt pyyhkeen vuoksi mitään. Hän astahti toisen lähelle ja tarttui pyyhkeeseen vetäen hänet lähelle itseään suudellakseen huulia. Suudelma oli lennokas, mutta omistava. Vetäydyttyään suudelmasta Hermes laski pyyhkeen toisen harteille ja tuijotti miestä silmiin. Ruskeat katselivat häntä takaisin ja lopulta kevyt vino hymy nousi runoudenjumalan suupieliin.
”Tämä oli paras idea ikinä”, Apollon totesi.
”Ranska?”
”Ranska.” Hermes hymähti.
”Onhan se vaihtelua”, hän myönsi. Hän tunsi lämpimien käsien kietoutuvan lanteidensa ympärille.
”Ja saan sinut kokonaan itselleni”, jumala kumartui kuiskaamaan viestinviejän korvaa.
”En olisi niin itsevarma”, Hermes hymähti. Hän tunsi suudelman laskettavan kaulansa iholle. Apollon suuteli häntä vielä kerran ennen kuin kietoi pyyhkeen lanteilleen. Hän kumartui marmoriseen pöytään upotetun kivisen lavuaarin ylle ja ryhtyi tiirailemaan itseään suuresta hieman lohkeilleesta peilistä. Se oli säröillä reunoista ja oli asennettu suoraan kiinni hieman kummallisen viininpunaisiksi maalattuihin kolkon kivisiin seiniin. Lattia kylpyhuoneessa oli kellastunutta laatoitusta. Epämääräisestä töhnästä pinttyneet kylpyammeen putket olivat rumasti näkyvissä.

Hermes kuitenkin oli oivaltanut, että Apollon saattoi juuri pitää siitä. Kaikki oli hieman ränsistynyttä ja kulunutta, mutta toimivaa. Se oli sellaista taiteilijan charmia, mitä Hermes ei ollut koskaan ymmärtänyt. Hän kuitenkin myönsi pitävänsä siitä itsekin. Eri tavalla, tietenkin. Hänestä oli hauskaa, kun asioissa oli yksityiskohtia, kun ne eivät aina ihan toimineet. Siinä oli särmää ja sopi hänen ailahtelevalle luonteelleen.

Apollon oli ilmeisesti tuijotellut itseään tarpeeksi, sillä hän vetäytyi peilin edestä. Hermes seurasi tätä pois kylpyhuoneesta ja he menivät olohuoneeseen. Olohuone ei ollut erityisen suuri. Se oli täynnä levitettynä Apollonin kaiken maailman taidevälineitä. Oli paletteja, öljyvärituubeja, hiiliä, lajitelma lyijykyniä, akryylivärejä, pastelliliituja ja pinoittain korkealaatuista paperia ja kehyksiin pingotettuja kankaita. Vastakkaisella seinustalla oli pystyssä maalausteline tauluineen. Lattialla oli hieno itämainen matto ja oven vieressä oli vanha elegantti purppuran punainen sohva. Seinät olivat vaalealla tapetilla päällystettyjä, jokseenkin ne repsottivat paikoin sieltä täältä. Oikealla oli suurten ikkunoiden edessä sekainen työpöytä ja sen vieressä nurkassa yksi moderni kapistus. Se oli moderni pieni neliskanttinen pöytä ja tuoli ja sen päällä oli kannettava tietokone, ainoa pieni nurkkaus, joka oli varattu Hermekselle itselleen. Koko muun huoneen oli vallannut Apollon taideteoksineen.

Olohuoneen ja makuuhuoneen välissä ei ollut ovea, mutta perällä olevassa seinässä oli oikealla aukko ja se johti makuuhuoneeseen, jossa sijaitsi makuuhuone. Apollonin kadotessa makuuhuoneeseen etsimään jotain päälleen pantavaa Hermes käveli hajamielisesti olohuoneessa ja katseli taulujen alkuja ja valmiita mestariteoksia. Hän pysähtyi katselemaan uusinta työtä, joka oli maalaustelineellä ja esitti Mariaa sohvalla puolittain makaamassa. Hän oli kietoutunut vaaleaan silkkikankaaseen. Taulu oli vasta luonnosvaiheella, eikä siinä ollut vielä havaittavissa mitään Marian kropan yksityiskohtia.
”Tiedätkö, minä pidän tauluistasi”, Hermes sanoi. ”Mutten ihan tajua sitä.”
”Et tajua mitä?” Apollonin ääni kantautui makuuhuoneesta.
”Kuinka sinä jaksat tehdä sitä. Tämä vaatii omistautumista”, Hermes totesi. Hän veti taulukangasta keskemmälle maalaustelinettä.
”Sitä minä teen”, Apollon vastasi ainoastaan. ”Niin yksinkertaista se on.” Hän palasi makuuhuoneesta. ”En minäkään ymmärrä, miksi sinä vaivaudut välittämään viestejä. Mikset anna vain kaikkien hoitaa omat asiansa?”
”Ei mikään toimi jos kaikki ajattelevat noin”, Hermes sanoi. ”Ja kuten sanoit, se on mitä teen.”
”Nimenomaan”, Apollon sanoi. ”Se on mitä me olemme. Ei sillä tarvitse olla syytä.”
”En minä siltikään ymmärrä”, Hermes sanoi. Apollonin huulille nousi hymy.
”No et tietenkään. Se vaatii omistautumista. Sinä et voi sietää ajatusta, että joku omistaisi sinut. Edes niinkin abstrakti asia, kuin maalaaminen”, hän sanoi. ”Oikeasti se on kuitenkin eräänlaista vapautta. Vapaus piilee siinä, että saat valita antaudutko sille. Ja kun olet antautunut, se antaa niin paljon.”
”Kuulostaa omituiselta”, Hermes sanoi.
”Et sinä ymmärrä sitä, vaikka kuinka yrittäisitkin. Ei se ole osa sinua”, Apollon hymähti.
”Joten minun ei edes kannattaisi yrittää ymmärtää, sitäkö sinä sanot?” Hermes tiedusteli.
”Sinun ei pitäisi suhtautua siihen niin nihkeästi, sitä minä sanon”, Apollon sanoi. ”Et sinä voi kuitenkaan ymmärtää.” Hermes katseli toista hetken vaiti.
”Juuri tuollainen puhe saa minut haluamaan ymmärtää”, hän ärähti.
”No sepä hyvä. Saat sinäkin kohdata joskus sitä turhautumista, jota itse kohtaan aina kun yritän ymmärtää sinua”, Apollon hymähti huolettomasti.
”Teetkö sinä tämän tahallasi?” Hermes kysyi silmät kavenneina. Runoudenjumala nauroi.
”Vakuutan, etten tee”, hän sanoi ja lähestyi viestinviejää. Hän suuteli toista huulille. ”Sinun on vain hyväksyttävä se.”
”En ole koskaan ollut hyvä hyväksymään asioita, joita en voi saavuttaa”, Hermes totesi.
”Tiedän”, Apollon hymyili.


25.5.

Kello kilahti oven auetessa. Maria toivotti hyvät päivänjatkot, ennen kuin poistui pesulasta, josta oli hakenut hienoa leninkiään. Sille oli edellisissä juhlissa läikkynyt tahra marjamehua ja kuin ihmeen kaupalla pesula oli saanut sen irrotettua. Pesula oli perheyritys ja ihmiset Marialle kovin tuttuja, hän kun sattui olemaan niin huolimaton.

Nainen kantoi muovissa olevaa leninkiään varoen käsissään etsien katseellaan tienylityspaikkaa. Oli paahtavan kuuma ja aurinko lämmitti hyväillen ihoa. Maria oli sitonut päänsä suojaksi huivin, jonka latvat leijailivat tuulen mukana. Hänellä oli päällään kesämekko ja sen alla hänellä oli shortsit. Maria ei ollut koskaan sopeutunut ajatuksen, ettei hänellä ollut mekon alla mitään alushousuja kummempaa. Mitä jos hänen yhtäkkiä olisikin pistettävä juoksuksi tai kiivettävä vaikka aidan yli? Entä jos hän tarvitsisi pyörää? Pyöräily tuntui vaivalloiselta helman kanssa.

Liikenne oli ruuhkainen. Maria yritti tähytä tuskastuneena suojatietä, mistä ylittäisi tien. Aurinko paistoi niin kirkkaasti, että hänen oli varjostettava silmiään. Viimein hänen silmänsä löysivät suojatien vähän matkan päästä. Hän lähti oikealle, mutta löydettyään suojatien hänen silmänsä poimivat jotain muutakin, tutut hiukset, tuttu ruumiinrakenne, tutut kasvot. Nuorella miehellä oli tummanvihreä lyhythihainen kauluspaita ja vaaleat farkut niiden kanssa. Hänen kädessään oli musta rannekello ja hänellä oli jalassa kevyet vaaleat kangaskengät. Mustista kiharoista ei voinut erehtyä. Hermes, jonka Maria oli tavannut muutamia päiviä sitten.

Maria pysähtyi tarkkailemaan miestä hetkesi. Apollon oli ollut oikeassa. Mies oli oiva inspiraation kohde. Maria itsekin harrasti taiteen lajeja, mutta hänen taidonnäytteensä olivat enemmänkin luonnosmaisia, eivät sellaisia mestariteoksia, kuten Apollonin olivat olleet. Hän myös enemmän keskittyi kirjoittamiseen. Hänestä oli mukava lukita hetkiä sanoin ja joskus kehittää niistä jopa kauniita runokudoksia.

Hermes oli inspiroiva. Maria ei osannut nimetä sitä sanoilla, mutta jotain tässä oli. Mies oli tyrmäävän komea ilmestys, mutta se ei ollut pelkästään ulkonäköä. Tapa jolla hän seisoi. (Hän oli pysähtynyt puhumaan jollekulle naiselle.) Se miten hänen toinen kätensä oli kietoutunut tumman nahkaisen laukun olkahihnaan. Se miten hän katsoi lyhyempää naista. Hänen kasvonsa. Miten hänellä oli kasvoillaan kaiken aikaa kunnioittava kärsivällisen keskittynyt ilme. Ja silti hänen silmissään oli jotain enemmän. Jotain, joka kertoi, ettei hän ollut ihan siinä. Että mielessään hän oli jossain kaukana muualla ja vaikka hän kuitenkin oli siinä ja kuunteli naisen jokaista sanaa, kuitenkin… Maria ei vain osannut kertoa. Ja Maria mietti, mitä se mahtoi olla. Hän mietti, että jos hän pyytäisi, osaisiko mies paljastaa mitä tällä oli mielessään?

Maria sipaisi huulilleen kevyen hymyn. Hän jätti Hermeksen analysoinnin sikseen ja päätti tervehtiä tätä sen sijaan. Hän käveli tämän ja naisen luokse ja heilautti kättään kaaressa.
”Hei! Mitä kuuluu? Todella kuuma päivä, eikö olekin?” hän heläytti pysähtyessään Hermeksen ja naisen luokse. Kaksi muuta hiljenivät ja kääntyivät hänen suuntaansa.
”Hei, Maria! Olet oikeassa, tänne tosiaan paahtuu”, Hermes naurahti ja nosti toista kättään haroakseen mustia kiharaisia hiuksiaan. Nainen, jonka kanssa Hermes oli puhunut, katsoi Mariaa arvioivasti ja selvästi hieman paheksuen. Mahtoi loukkaantua, kun hänet oli keskeytetty.
”Etkö aio esitellä minua tuttavallesi, Hermes?” nainen kysyi.
”Ah, aivan. Tässä on Afrodite, perhetuttujani”, Hermes sanoi viitaten naiseen.
Vasta silloin Maria soi naiselle huomionsa. Ja välittömästi hän tunsi järkyttävää kateutta. Naisella oli platinan vaaleat hiukset. Hän oli kookas, mutta hänen ruumiinrakenteensa oli täyteläinen ja kaikki tuntui olevan täydellisessä sopusoinnussa. Tummat pehmeän ruskeat silmät, hänen ihonsa oli virheettömän tasaista ja se oli ruskettunut juuri oikeaan sävyyn. Ei ollut ainuttakaan kohoumaa ihossa tai luomia oudoissa paikoissa. Ja ripset olivat pitkät, mutteivät liian pitkät. Sellaiset joista pohti mahtoivatko ripset olla aidot vai eivät. Katse oli pehmeän hyväksyvä ja kuitenkin jollain tapaa flirttaileva. Nainen hehkui suloista viattomuutta ja kuitenkin Mariasta tuntui, että hän olisi heti valmis pettämään luottamuksen, jos olisi tarpeen. Se ei kuitenkaan haittaisi, se olisi täysin oikeutettua. Eihän niin kaunis olento voisi tehdä mitään pahaa. Vika oli muissa.
”Hauska tavata”, ääni oli pehmeä mutta kuitenkin kirkas.
”Kuten myös”, Maria sai mykistykseltään kakaistua ulos.
”En tiennyt, että sinulla on moisia hurmaavia tuttavia”, Alfrodite sanoi. Maria häkeltyi onnesta. Nainen kutsui häntä hurmaavaksi!
”Hän on Apollonin uusin malli”, Hermes kertoi pieni hymy suupielessään.
”Niinkö tosiaan? Olisi kyllä mukava nähdä Apollon joskus luomistyössään”, Afrodite sanoi. ”No, mutta Hermes. Minulla ei ole koko päivää aikaa. Toivottavasti toimit toiveideni mukaan.”
”Lupaan yrittää parhaani”, Hermes vastasi melko säyseästi.
”Minä muuten olen iloinen tästä sinun ja Apollonin viimeisimmästä jutusta. Minusta se on kerrassaan ihastuttavaa!” Afrodite heläytti.
”Se on mukava kuulla”, Hermes sanoi.
”Minun on tästä mentävä. Olen pahoillani, ettei meidän ollut aikaa tutustua paremmin. Puhellaan joskus paremmalla ajalla vain tyttöjen kesken”, Alfrodite sanoi kääntyen Marian puoleen.
”Se olisi kerrassaan mukavaa”, Marian huulilta karkasi, ennen kuin hän ehti miettiäkään sanojaan.
”Ihastuttavaa!” Alfrodite hihkaisi, ennen kuin suuteli ensin Hermestä, sen jälkeen Mariaa poskille ja katosi mekon helma heilahdellen lanteiden mukana.

”Kerrassaan hurmaava nainen”, Hermes sanoi. Maria tajusi vasta nyt jäätyään tuijottamaan naisen perään ja kääntyi mieheen päin rikkoen hurmoksen. Hän tajusi hieman myöhässä miehen painottaneen sanaa kuin ivatakseen.
”Mitä?” Maria kysyi räpytellen silmiään hämmennyksenrippeistä.
”Hänellä on tuollainen vaikutus kaikkiin”, Hermes totesi. Maria tajusi kuinka typerästi oli käyttäytynyt hetki sitten ja punastui.
”Sinuunkin?” hän kysyi oikoen huiviaan paremmin kiusaantuneena.
”Olen tottunut”, Hermes totesi. ”On hänellä silti hetkensä minuunkin.”
”Hänen nimensä on Afrodite. Se on rakkauden ja kauneuden jumalatar, eikö olekin?” Maria kysyi.
”Ja hedelmällisyyden”, Hermes totesi vilkaisten sinne, minne nainen oli kadonnut.
”Teillä tosiaan on jokin juttu noiden nimien kanssa”, Maria totesi saaden palkinnokseen naurahduksen.
”Perhejuttu”, hän sanoi hymyillen vaisusti.
”Onko hän sinun siskosi?” Maria kysyi.
”Ainoastaan kaukaista sukua”, Hermes kertoi.

”Etkö pidä hänestä?” Maria kysyi muistaen nyt, mitä toinen oli aikaisemmin sanonut.
”On minulla mukavampiakin sukulaisia”, Hermes vastasi välttelevästi. Maria kurtisti kulmiaan.
”Ei saisi puhua noin omasta suvustaan”, hän nuhteli.
”He tietävät, että rakastan heitä”, Hermes hymyili seesteisesti. ”Milloin tulet taas mallaamaan?”
”Apollon pyysi tulemaan huomenna. Oletko paikalla, kun tulen?” Maria kysyi.
”Saa nähdä. Olen melko kiireinen”, Hermes selitti.
”Sepä harmi. Pidän hänestä näppini erossa tällä kertaa. Olen vähän häpeissäni siitä vieläkin”, Maria tunnusti punastuen hieman.
”Ei sillä väliä. En ole vihainen sinulle. Olen melko varma, että Apollonilla oli ihan yhtä lailla näppinsä pelissä”, Hermes sanoi.
”Ei kai hän joutunut vaikeuksiin takiani?” Maria huolehti.
”Ei. Me olemme selvillä säännöistä”, Hermes vakuutti.
”No hyvä”, Maria hymyili. ”Minun kyllä täytyy mennä. Oli hauska nähdä.”
”Näkemiin”, Hermes toivotti hänen peräänsä. Maria jatkoi matkaansa kohti suojatietä. Hän tunsi olonsa vähän typeräksi. Mitä hän oli sillä tavalla tuppautunut toisten seuraan? Ja varsinkin hänen ja Apollonin jutun jälkeen? Mitä hän oikein ajatteli?

Autot ylittivät tietä. Maria käveli suojatien toiselle puolelle ja pysähtyi katsomaan vielä hämmentyneenä tien toiselle puolen. Mies oli tiessään.


26.5.

Ovikello kilahti. Hermes, joka oli istunut työtasolla pureskellen omenaa, hypähti tasolta alas. Hän nosti olkalaukun olalleen.
”Inspiraatiosi saapui, minä häivyn!” Hermes huusi olohuoneeseen, missä tiesi Apollonin valmistelevan taidevälineitään. Apollonin pää ilmestyi ovensuuhun.
”Sinä olet minun ainoa aito inspiraationkohteeni”, hän sanoi. Hermeksen huulilla käväisi hymy, mutta se valahti nopeasti.
”Sepä mukavaa”, hän sanoi ja kumartui suutelemaan toisen ohimoa. ”Nähdään.” Hän kääntyi ympäri ja riensi ovelle, jota soitettiin jo toiseen kertaan. Hermes veti oven auki joutuen nostamaan sitä hieman. Oven toisella puolella häntä katsoivat tutut kasvot. Marian kasvot olivat kapeat ja hänen ruskeat hiuksensa jakaantuivat otsalta kummallekin puolen kasvoja. Nainen hymyili ja kohottautui antamaan poskisuudelmat tervehdykseksi.
”Hei, Hermes. Oletko menossa jonnekin?” hän kysyi.
”Jep. Asioita hoidettavana. Pitäkää hauskaa”, hän totesi ja käveli toisen ohitse katsomatta taakseen.

Maria katsoi hieman kummissaan toisen perään. Apollon seisoi keittiön ja olohuoneen ovenpielen vieressä ja hymyili hänelle aurinkoisesti.
”Miksei hän jäänyt?” Maria kysyi astuen sisään. Hän veti oven perässään kiinni.
”Hermeksellä on paljon asioita. Eikä hän ole samalla tavalla taiteen ystävä”, Apollon kertoi.
”Ei kai hän vain lähtenyt minun vuokseni?” Maria kysyi hieman häpeissään. Apollon nauroi.
”Ei tietenkään, älä hupsi”, hän sanoi ja kääntyi ympäri mennäkseen olohuoneeseen.
”Otan vain lasin vettä”, hän huusi toiselle samalla kun ryhtyi aukomaan vaaleita kaappeja ja etsimään sieltä hieman säröillä olevia laseja.
”Be my guest”, mies huusi hänelle olohuoneesta. Maria valitsi laseista sen, joka näytti ehjimmältä ja laski siihen vettä. Hän joi vesilasin siemailen katsellessaan keittiötä. Keittiö oli ahdas. Se toimi jonkinlaisena välikkönä ja avautui samaan aikaan eteiseen, olohuoneeseen ja parvelle. Kaapit olivat valkoisiksi maalattuja, mutta kuluneita. Uuni oli vanhan näköinen, mutta ilmeisesti toimiva. Siinä oli valurautalevyt. Kaksikolla oli myös veden- ja kahvinkeitin. Maria mietti, kumpi näistä mahtoi juoda teetä ja kumpi kahvia. Hermes vaikutti enemmän kahvi-ihmiseltä.

Jääkaappi oli pieni ja se jökötti nurkassa yksinäisen näköisenä. Seinää ei paljon näkynyt, mutta sieltä mistä näkyi, pilkisti luonnonvalkoinen maali. Maria tajusi, että paikassa oli vähän joka paikka rempallaan. Hän laski vesilasin tiskipöydälle ja käveli olohuoneeseen, missä Apollon seisoi suurenikkunan edessä venyttelemässä hartioitaan.
”Miksi, ette remontoi paikkaa?” Maria kysyi.
”Onko sisustuksessa jotain vikaa?” Apollonin huvittunut ääni kysyi.
”Ei, kun minä vain ajattelin. Maali ei tekisi pahaa”, Maria totesi.
”Minä pidän siitä rempallaan”, Apollon ilmoitti.
”Ai, no ehkä sitä voisi silti parantaa”, Maria kertoi oman mielipiteensä. ”Mutta miten vain.” Hän ryhtyi avaamaan paitansa vetoketjua, mutta huomasi pian, ettei onnistunut siinä kovin hyvin ilman apua. ”Viitsisitkö?” Hän kääntyi ympäri. Pian hän tunsi elegantit sormet vetoketjullaan ja Marian päässä välähti kuva Apollonista ja hänestä. Sormista hänen ihollaan vetämässä paitaa hänen yltään. Maria tunsi värähtävänsä. Kädet katosivat vetoketjulta ja Maria veti paidan yltään.
”Kiitos”, hän sanoi samalla kun ryhtyi avaamaan rintaliiviensä hakasia.

Hän oli ollut alastonmalli ennenkin, joten koko juttu ei tuntunut niin kiusalliselta. Apollonkin oli sen sortin miehiä, että oli varmasti nähnyt monia naisia lasti. Inhottavaksi tilanteen vain teki sen, miten heille oli viimeksi käynyt, miten he olivat päätyneet toistensa kimppuun. Mariasta tuntui pahasti siltä, kuin olisi pettänyt Hermestä tämän poikaystävän kanssa, vaikka kaiken piti olla ihan okei. Maria oli vakuuttanut itselleen, että tällä kertaa kaikki sujuisi ammattimaisesti.

Hän riisui vielä housunsa ja pikkuhousunsa ja asettui sohvalle puolimakaavaan asentoon. Apollon antoi hänelle muutamia ohjeita ja Maria noudatti niitä parhaansa mukaan. Sitten hänen tehtävänsä olikin vain olla paikallaan ja odottaa. Hän katseli Apollonia. Miehessä oli jotain todella lumoavaa. Hänen keskittymisensä työhönsä ja liikkeet. Kaikki olivat niin harkitun oloisia. Maria ajatteli, että hänen itsensäkin olisi pitänyt päästä piirtämään miehen linjat paperille. Hän ei voinut tehdä niin, joten sen sijaan Maria ryhtyi kirjoittamaan päässään kuvausta miehestä työssään. Sen tehtyään hän hioi ja elävöitti sitä parhaansa mukaan. Hän siirtyi kuvailemaan huonetta, joitakin yksityiskohtia. Se oli hyvää ajanvietettä. Maria unohti jomottavat lihaksensa, jotka huusivat liikuntaa.

Kaikki sujui hyvin. Tunteja myöhemmin Maria veti vaatteita ylleen. Apollon oli edistynyt, mutta paljon työtä vielä olisi jäljellä. Maria sai aina nähdä taulun työn jälkeen. Apollon oli sanonut, että se oli hänestä vain reilua mallia kohtaan. Apollon painoi muutamia seteleitä Marian käteen ja he sopivat milloin näkisivät seuraavan kerran. Maria nosti laukun olalleen ja lähti toivotettuaan näkemiset.



A/N: Tässä oli nyt aika paljon Mariaa. Älkää pelätkö. Ensikerralla tule enemmän Apollon/Hermestä.

[minttuska]

28.5.

Valkoinen juova laskeutui vanana pitkin Hermeksen leuan kärkeä. Sormi kumartui pyyhkimään juovan pois ja katosi sitten huulten väliin. Ruskeat silmät katsoivat leikkisän härnäävästi. Sitten niihin ilmestyi valon pilkahdus.
”Odotas”, hän sanoi. Auringon jumala lohkaisi palasen jäätelökeosta, jonka oli kasannut kupin pohjalle ja laski lusikallisen suuhunsa sotkien huulensa jo naurettavissa määrin. Hermeksen huulille nousi virne, kun hän ymmärsi vihjeen ja kumartui suutelemaan jäätelöllä kuorrutettuja huulia. Hän tarttui toista olasta ja kaatoi alleen vuoteelle. Toinen käsi kohosi vaaleiden kutrien sekaan, mutta toinen ojentui kohti jäätelökulhoa. Saatuaan kulhon käteensä viestinviejä irrottautui ja nousi istumaan toisen lanteiden päälle lusikoiden taivaallista herkkua suuhunsa. Tällä kertaa härnäävä virne komeili varkaan huulilla. Runouden jumalan kulmat nousivat yllätyksestä.
”Varas!” hän syytti saaden naurahduksen toisen huulilta. Hermes ei vastannut mutta hyvitykseksi lusikoi jäätelöä toisen raotettujen huulien välistä.
”Minä rakastan sinun hiuksiasi”, Apollon sanoi katsellen toista yläpuolellaan.
”Sinä puhut ihan liian paljon”, Hermes huomautti ottaen vielä yhden lusikallisen jäätelöä.
”Puhun vai?” Apollon kysyi yllättyneenä.
”Minä yritin pitää yllä mysteeristä hiljaisuutta, mutta sinä se et osaa pitää leipäläpeäsi kiinni”, Hermes sanoi.
”Leipäläpeä?” Apollon toisti.
”Minä pidän sinun huulistasi”, Hermes totesi pyyhkäisten toisen alahuulta peukalollaan. ”Mutta ne ovat liian harvoin kiinni.” Apollon naurahti.
”Ja mitähän ”mystistä” hiljaisuudessa on, jos saan kysyä?” hän kysyi ristien kädet päänsä alle.
”Tietynlainen hiljaisuus on mystistä”, Hermes sanoi. ”Ei tarvita sanoja, vain kosketuksia, katseita ja hymyjä. Minä pidän siitä.”
”Se on sinulle jonkinlaista peliä”, Apollon arvioi.
”Ehkä onkin”, Hermes myönsi virnistäen. ”Pidän peleistä.”
”Koska voitat niissä aina”, Apollon totesi. ”Tai siis useimmiten.”
”Kaikkia muita paitsi sinua vastaan, niinkö?” Hermes arvasi.
”Täsmälleen”, Apollon vastasi.
”Mehän luemme jo toistemme ajatuksia”, Hermes totesi. Apollon oli avaamassa suunsa, mutta Hermes laski sormensa niiden päälle. Hän kumartui laskemaan jäätelökulhon lattialle, ennen kuin kumartui suutelemaan toisen kaulaa laskeutuen rintakehän paljaalle iholle.


30. 5.

Kädet olivat tarttuneet toisiin. Ne vetivät häntä perässään, innosta näyttää jotain. Jalat potkivat hiekkaa tieltään. Hänet johdatettiin kapealle parrulle aivan rantaviivan yläpuolelle.
”Mikä on niin tärkeää?” Vastaukseksi hän sai vain naurua ja katseen, joissa oli äkkiä niin paljon tunteita, niin paljon lupauksia, ettei Apollon millään ehtinyt lukea niitä kaikkea. Hänet pysäytettiin aivan parrun päähän ja kun Apollon oli kysymässä, mitä he siellä tekivät, Hermes hyppäsi luonnottoman kevyesti pois parrun kärjestä, tarttui siihen toisella kädellään ja heilautti itsensä Apollonin taakse parrulle.
”Jos nyt aiot tökätä minut alas tältä parrulta, niin minä…” Kädet ilmaantuivat Apollonin silmille peittäen kaiken mustaksi. Nauru kupli ja kuohui hänen korvanjuuressaan. Lämmin keho painautui hänen selkäänsä vasten.
”En minä sinua pudota. Luota minuun. Haluan vain näyttää sinulle jotain”, ääni huohotti hieman innostuksesta, odotuksesta. Apollon oli aivan ällikällä lyöty. Hän kuitenkin päätti mennä toisen oikkujen mukana ja odotti. He seisoivat jonkin aikaa sillä tavalla, kunnes vihdoin Hermes raotti sormiaan pyyhkäisten kätensä pois hänen kasvoiltaan. ”Eikö olekin kaunis?” Apollon katsoi. Se oli auringonlasku. Aurinko oli värjännyt kaiken oranssin sävyihin laskeutuessaan veteen, lämpimät värit väreilivät merenpinnassa. Se oli kaunis.
”On”, Apollon vastasi. Hän tunsi kuinka kädet kietoutuivat takaa hänen ympärilleen.
”Joskus minä tulen vain katselemaan auringonlaskua. Minusta tuntuu silloin, kuin kokonainen toinen maailma avautuisi. Että minä voisin astella tuota tietä pitkin jonnekin muualle. Vihaan ajatusta, etten pysty siihen”, Hermeksen ääni oli hiljainen, mutta sen alla piili kiihkeys. Se tosiaan vihastutti toista jumalaa.
”Jokin rajoittaa myös sinunkin vapauttasi”, Apollon arvasi saaden langanpäästä kiinni hetken kummasteltuaan toisen ajatuksenjuoksua.
”Nimenomaan”, Hermes sanoi. ”Saa minut hulluksi.” Apollon seisoi hetken hiljaa hämmästellen kävikö juuri moista keskustelua tosiaan Hermeksen kanssa. Hänen veljensä, joka oli aina niin maltillinen. Nyt tämä sama mies haikaili fantasioiden perään. Ehkä tämä olikin todellinen Hermes sen toisen melko tosikkomaisen Hermeksen sijaan. Ehkä tämä oli jotain, mitä toinen verhosi niin tarkasti ja nyt sitä verhoa raotettiin hänelle. Hermes oli aina tuntunut tavoittamattomalta. Tämä ei kyllä lieventänyt yhtään sitä tunnetta. Aivan kuin Hermes olisi ollut jossain muualla, paikassa, minne Apollon ei voinut tätä seurata, vaikka olisi kuinka tahtonut. ”Haluan viedä sinut sinne.” Apollon veti tämän kädet pois ympäriltään ja kääntyi parrulla ympäri. Hän katsoi Hermeksen kasvoja. Hänen silmissään loisti jotain, jonka Apollon olisi halunnut selvittää, hän tiesi ettei pystyisi siihen. Vaikka heillä olisi koko maailman aika, silloinkaan.
”Et voi”, hän sanoi hieman surullisesti. Hermeksen silmät muuttuivat levottomiksi.
”Mutta minä haluan! Niin paljon!” Hän laski päänsä nojaamaan Apollonin olkaa vasten. ”Olen niin yksin.” Apollon kietoi kätensä toisen ympärille. Hän tunsi itsensä mitättömäksi. Miksei se ollut mahdollista? Hän olisi seurannut tätä minne vain. Ja kuitenkin, hän ei ollut kuten Hermes. Auringonjumala tunsi itsensä äkkiä vaillinaiseksi. Aivan kuin hänessä olisi ollut jotain vikaa. Kuin hänestä olisi puuttunut jotain, jotain joka oli luonnollinen osa ihmistä tai jumalaa. Eikä se ollut siellä.


2.6.

Hermes asteli Olympoksen marmorisia käytäviä. Olympoksella kaikki oli aina loistavaa. Se oli rakennettu marmorista ja oli useat patsaiden tyhjät hymyt ja katseet, jotka katselivat häntä kilpaa. Paistattelivat loistossaan, kuka kuvastaisi malliaan parhaiten? Hermes käveli yhden patsaan luokse, jolla oli Apollonin nuoret ylväät kasvot ja niillä lempeä hymy. Hän pyyhkäisi tämän alahuulen linjaa sormenpäällään. Kivi oli kovaa ja sileää hänen sormenpäänsä alla. Varkaiden jumalan huulille kohosi hymy, enemmänkin kuin virne. Omasta mielijohteestaan hän antoi kämmenensä kohota edelleen auringonjumalan kuvajaisen poskelle, siitä kiharaisiin hiuksiin ja aina niskan taakse.
”Oletpa sinä häikäisevä ilmestys, veli rakas”, hän sanoi oudolla matalan hymisevällä äänellä. Hän kohottautui suutelemaan patsaan kivisiä huulia, eikä jättänyt sitä miksikään viattomaksi pusuksi. Hän nuoli marmoria raotettujen huultensa välistä. Kivi oli kovaa ja sileää. Jollakin kieroutuneella tavalla Hermes nautti siitä, sen tilanteen asetelmasta.
”Okei, sinä olet nyt kyllä viettänyt ihan liian kauan aikaa auringon kultapojun kanssa.” Hermes irrottautui patsaasta ja kääntyi ympäri nuolaisten huuliaan ohimennen. Hän katseli alas Iris jumalattareen, joka oli ristinyt kädet rinnalleen ja katsoi varkaiden jumalaa kasvoillaan toruva, mutta samanaikaisesti kiusoitteleva ilme. Jumalattarella oli tummat palmikoidut hiukset ja hänen vaaleat pehmeät siipensä olivat laskostettu taakse.
”Et arvaakaan”, Hermes vastasi virnistäen. Hän laskeutui ne muutamat askelmat, jotka olivat korokkeen ympärillä. Iris katsoi häntä yhä sillä samalla ilkikurisen toruvalla katseella. Hermes käveli tämän luokse ja kosketti naista leuanpielestä, siveli poskea sormellaan. ”Ehkä minun kannattaisi hommata vähän vaihtelua.” Ja hän suuteli jumalattaren huulia häpeämättömän himokkaasti. Iris vastasi suudelmaan ja Hermeksen kädet katosivat tämän tummien hiusten sekaan, ennen kuin hän vetäytyi hitaasti suudelmasta. Hermes katseli jumalattaren silmiä, joiden sävy oli alati muuttuva. Nyt ne olivat ruohon vihreät, pian ne muuttuivat turkoosin kautta siniseen ja yhä edelleen siitä violettiin. Hermes painoi otsansa jumalattaren otsaa vasten ja sulki silmänsä. Hänen huuliltaan karkasi voipunut naurahdus.
”Olen kaivannut sinua”, jumala tunnusti. Hän tunsi kuinka sirot sormet kiertyivät hänen käsivarsiensa ympärille ja sateenkaaren jumalatar veti hänen kätensä alas eroon hiuksistaan.
”Minäkin sinua”, hän vastasi pehmeästi.
”Kuinka miehesi voi?” Hermes kysyi.
”Hän voi hyvin”, Iris vastasi. Hermes avasi silmänsä ja tapasi purppuran värisiksi muuttuneet silmät. Ne olivat kauniit. Hermes naurahti ja sipaisi naisen ihoa oikean silmän alapuolelta sormenpäällään. Sen tehtyään hän vetäytyi kauemmas. He katselivat toisiaan vaiti jonkin aikaa. Lopulta hiljaisuuden rikkoi Iris:
”Rakastatko sinä häntä?”
”Rakastan”, Hermes vastasi tietäen, että nyt puhuttiin Apollonista.
”Hyvä”, Iris sanoi. Hänen huulilleen nousi hymy.

He istuivat kaiteella. Se oli suuren suihkulähteen kaide. Hermes katseli naista valkeassa ryöppyävässä leningissään. Hänellä itsellään oli toogansa ja Hermes roikotti kädessään metallista kypäräänsä, jossa oli siivet. Iris leikki vedellä saaden sen pyörtelemään ja muuttamaan väriä pelkillä sormensa liikkeillä. Hermes katseli sitä.
”Siitä on niin kauan”, Hermes sanoi. Hän oli nostanut toisen narusandaaleilla verhotun nilkkansa reunalle. Siivet sandaalissa lepyttivät raukean oloisesti. Ne eivät koskaan lakanneet räpyttelemästä, vaikka Hermes käveli maan pinnalla. Iris sipaisi toista siivistään ohimennen.
”Niin”, hän sanoi. ”Oletko sinä kertonut hänelle?”
”En”, Hermes paljasti.
”Sen oli tapahduttava”, Iris sanoi.
”Tiedän”, Hermes sanoi, ”ymmärrän sen nyt.”
”Olisit tullut hulluksi”, Iris sanoi katsoen toista totisena.
”Tulinkin”, Hermes sanoi. Hänen päänsä nytkähti pakonomaisesti puistatuksesta.
”Sinun pitäisi silti kertoa hänelle”, Iris totesi.
”Se vain saisi hänet hulluksi”, Hermes sanoi laskien katseensa vedenpintaan. ”Sitä paitsi, hän tietää. Omalla tavallaan hän tietää.”
”Oletko varma?” Iris kysyi kurtistaen kulmiaan.
”Olen.” Ja se oli kuitenkin vale. 




A/N: Jaa... tuo viimeinen merkintä oli melko... mielenkiintoinen.  Itse tykkäsin erityisesti toisesta merkinnästä.

Tämä oli nyt kyllä todella hämmentävä, myönnän. Teen ensikerralla merkinnöistä sidosteisemmat, lupaan. Kommentit olisi kivoja   

[Sokerisiipi]

Voi ei, nyt minä olen aivan hirrveän huolissani! Puhun nyt tietenkin tuosta viimeisimmästä merkinnästä. Iriksen ja Hermeksen salamyhkäisestä keskustelusta. Tulee mieleen oma ideani Apollonin ja Hermeksen suhteesta 80-luvulla, ja mietin onko kyse samasta asiasta. Haha, minun vuoroni hämmentää sinua Mutta jos arveluni osuvat oikeaan, ymmärrän ratkaisun, vaikka se saa minut melkein ulisemaan.

Pidän tästä, mikä tämä nyt on, no vaikka ficletsarjasta aivan hirmuisesti! Rakastan sitä tapaa, millä kirjoitat! Ja tietenkin aihe ja paritus ansaitsevat minun sydämeni myös puolelleen, mutta nekään eivät toimi ilman hyvää kirjoittajaa! Trust me, olen törmännyt pitkään Apollon/Hermes-ficciin, englanniksi, enkä kyennyt lukemaan sitä loppuun, kun se kirjoittaja oli niin huono ja se parituskin oli tehty niin ällöksi. Vääh.

Mutta sinä osaat! Ja todella hyvin osaatkin. En koskaan halua mielistellä kommenteissani yhtään ketään, mutta kun haluan ylistää niin minä totta vie ylistän! Ja sen sinä toden totta ansaitset. Voi, kipristelisin hirveästä kateudesta, mutta mitäpä turhaan. Miksi pilata lukuiloa?

Nyt sinä tosiaan olet päässyt kiinni tähän tekstiin. Tarkoitan tällä sitä, miten kuvailet kaikkea, etkä dialogissakaan unohda sitä kuvailua, mikä on hyvä. Olet kehittinyt siltä osin Pieniä epäloogisuuksia sieltä löysin esimerkkinä tämä:

-- mutta perällä olevassa seinässä oli oikealla aukko ja se johti makuuhuoneeseen, jossa sijaitsi makuuhuone.

Makuuhuone, jossa sijaitsee makuuhuone. Selevä xD

Ja sitten en ymmärtänyt, mistä Hermes oikein haaveili, kun hän ja Apollon katselivat auringonlaskua. Hieno syvällinen keskustelu se totta kai oli, mutta minä en totta puhuen oikein tajunnut. Jokin toinen maailma, joo, mutta siis... häh? Selitätkö tyhmälle? Muutenkin se kohtaus ja Hermeksen käyttäytyminen ihan lopussa olivat omituisia. Sen repliikin: "Olen niin yksin." jälkeen mietin, että onko Hermes joissakin aineissa, laskuhumalassa tai jotain... Se oli jotenkin niin OOC siinä kohti, se ei sopinut sen suuhun. Se tarvitsisi hieman alustusta. En usko, että tavoittelit sellaista sillä kohtauksella, joten sitä voisi jotenkin muokata/parantaa.

Tyksin aivan hirrrmuisesti siitä, millaiseksi olet tehnyt Apollonin ja Hermeksen suhteen! En osaa oikein sanoin selittää, mutta minä rakastan, oikein paljon. Pysy tällä linjalla. Tämä on hyvä linja, näkemys, tulkinta whatever.

Ja syvällisyydestä suurta plussaa! Ei olla vaan sillein lallatilaa vaan tässä on todella upeita ajatuksia ja teemoja myös!

Kuin hänestä olisi puuttunut jotain, jotain joka oli luonnollinen osa ihmistä tai jumalaa. Eikä se ollut siellä.

Niin kaunis virke ja todella hieno ajatus siinä takana. Nostan hattua. Tuo oli vain esimerkki, mutta yleensäkin tässä oleva syvällisyys on juuri ihanaa. Kunhan muistat rajat, ettei mennä aivan absurdin filosofian puolelle

Se kohta, jossa Hermes pussaili Apollonin patsaan kanssa oli todella herkullista luettavaa. Minulle kelpaa oikein mieluisasti lisää tällaisia hieman epätavallisia ja kieroutuneita tekoja ja ajatuksia. Se oli todella maukas yksityiskohta, nams.

Ja pojat ovat yhdessä aivan ihania. En nyt lainaile sieltä, koska lainaisin koko tekstin XD Pointti on se, että tämä on aivan ihana teksti ja rakas OTP:ni saa sinun käsissäsi aivan mykistyttävät ulottuvuudet. Jatka samaan malliin, jookosta?



 

[minttuska]

Sokerisiipi: Oijoi, nyt minua kyllä alkoi huolestuttamaan tuo viittauksesi, jos menee yksiin 80-luku ficcisi kanssa... Voi että... älä kipristele kateudesta, ihan turhaan  Mutta kiitos kuitenkin, lämmittää mieltä kun saa kehuja, hah. Joo, tuota minulla tosiaan on ongelmia aina kun on kuvailtava jotakin rakennetta huoneissa, kuten just tommonen oveton oviaukko. Repesin kyllä siinä. (toi oli siis täysin vahinko)

No tätäpä sinulle selitinkin, mutta selitän nyt vielä kiteyttäen. Minulla on välillä sellaisia hetkiä että hahmojen jotkut ominaisuudet kuohuu hieman yli ja tuo nyt oli Hermeksellä vähän sellainen. Eli kaikessa oli kyse Hermeksen vapauden kaipuusta ja sitten toisaalta siitä, että kun hän näkee maailman vähän eri tavalla kuin muut ja on siksi jotenkin hieman tavoittamattomissa. Ja tuossa oli kyse siitä, että Hermes yritti raottaa sitä "maailmaa" miten hän sen näkee Apollonille. Ja Apollon ei ymmärtänyt. Ja Hermes turhautui siitä ja sanoi siksi tuon lausahduksen (mikä kyllä myönnän, kuulostaa oudolta Hermeksen sanomana). Ja hän tarkoitti sillä sitä, että kun kukaan ei ymmärrä. Koko tuo juttu oli todella symbolinen. Ymmärrän kyllä, jos meni monella ohi.   

Kyllä minäkin tykkään tästä näkemyksestä. Tavallaan se on hermoja raastavaa, mutta samalla tosi puoleensa vetävää. Ja tämä on myös omalla tavallaan hyvin lämmin ja villi. Joo, yritän pysyä filosofian tällä paremmalla puolella. Välillä itsekin ihmettelen. Mun itseni mielestä se kolmas merkintä oli viimeisistä kyllä onnistunein. Ja just se patsasjuttu oli ihanan kieroutunutta. X)


A/N: Hei nyt tuleekin pidempi pätkä. Ja se on yksi kokonainen jonka kirjoitin tässä juuri äskettäin kokonaisuudessaan. Aloin vähän väsähtää loppuunpäin mennessä, mutta mielestäni ihan onnistunut.



4.6.


Maria soitti ovikelloa. Se oli kirkas ja korvia raastava ääni. Nainen katseli käytävää, joka oli yhtä lailla rempallaan, kuten tuntui olevan koko rakennus. Portaat olivat kulunutta betonia ja kaiteen maali oli lohkeillutta. Lattiat olivat punaisia laattalattioita ja niiden pinta oli hioutunut kuluneeksi. Ylhäältä tippui pisaroiden vettä luoden lätäkön vähän kauemmas. Maria laski katseensa oveen kiinnitettyyn nimikylttiin, jossa luki Hermes Angelo ja Apollon Sunshine. Maria oli kyllä huomannut, etteivät miehet olleet ranskalaisia. He puhuivat murtaen aksentilla, josta Marialle tuli mieleen Amerikka ja New York. He kyllä näyttivät siltä, että saattaisivat olla alun perin kotoisin Välimereltä.

Ovi loksahti auki ja Maria veti sen auki. Näkymä avautui pieneen eteiseen ja siitä edelleen keittiöön. Maria oli tullut tutuksi pienen asunnon kanssa ja hän oli oppinut pitämään siitä. Hän ryhtyi riisumaan laukkuaan naulaan, mutta Apollon pysäytti hänet:
”Älä suotta riisuudu. Tänään me menemmekin ulos.” Maria pysähtyi yllättyneenä. Hän käveli eteisen ja keittiön väliseen kynnykseen ja pysähtyi katsomaan, kuinka mies hääräsi keittiön ja olohuoneen välillä. Hän oli kasannut maalausvälineitä pöydälle.
”Ulos?” Maria toisti kysyvästi.
”Niin”, Apollon väläytti hänelle hymyn. ”Minä ajelin muutama päivä sitten vähän Pariisin ulkopuolella ja löysin ihan mielettömän maiseman, jonka ajattelin maalata.”
”Haluatko minut mukaan?” Maria kysyi hieman hölmistyneenä.
”No, on kovin ankeaa matkustaa yksinään”, Apollon totesi.
”Entä Hermes?” Maria kysyi.
”Minä vain kaipaan joskus aikaa ilman häntä, sitä paitsi hänestä tällaiset tempaukset ovat yhtä tyhjän kanssa”, Apollon totesi laskien kokoelman pensseleitä pöydälle. Hän pysähtyi katselemaan kasaa mietteliäänä. ”Onkohan minulla nyt kaikki…” Hän näytti oivaltavan jotain.
”Ah! Aivan, kaikkein tärkein”, hän sanoi ja käveli jääkaapille, veti sieltä esiin korin, ”eli ruoka.” Maria naurahti.
”Eväsretki keskellä kuumaa kesäpäivää, kuulostaa liiankin hyvältä”, hän sanoi. Apollon virnisti hänelle.
”Minä rakastan Välimeren aurinkoa”, hän sanoi. ”Ja auringonottoa ja eväsretkiä.”
”Minä myös”, Maria hymisi. Hän jo melkein tunsi auringon hyväilyn ihollaan.
”Jos sinä pidät huolta eväsvarannoista, minä voin kantaa kaiken muun, mitä tarvitsen”, Apollon sanoi ja ojensi koria naiselle, joka otti sen vastaan.
”Luotatko minulle eväät?” Maria oli häkeltyvinään.
”Luotan sinuun täysin”, Apollon sanoi flirttailevasti. Hän kasasi pöydällä olevat taidetarvikkeet syliinsä ja he poistuivat asunnosta. Maria sulki oven Apollonin päästyä ulos kaiken sen tavaran kanssa.

He laskeutuivat portaita alas ja kerrostalon takapihalla oli parkkipaikka siellä asuville. Aurinko porotti lämpimänä ja kauempana tie väreili luoden kangastuksia vesilammikoista, jotka katosivat, kun käveli lähemmäs. Maria oli lievästi utelias tietämään millainen auto kaksikolla oli. Kun Apollon kaivoi sitten autonavaimet ja kirkkaan punainen avoauto Ferrari vilkutti, hänen suunsa loksahti auki.
”Onko teillä Ferrari?” hän kysyi ihastuneena. Apollon virnisti.
”Olen aina ollut heikkona autoihin”, hän myönsi. Maria haukkoi henkeään ihastuksissaan.
”En ole koskaan ollut Ferrarin kyydissä!” hän sanoi ja antoi katseensa hivellä vaaleita nahkapenkkejä.
”Hmm… toivottavasti viihdyt avokattoisissa”, mies sanoi laskiessaan tavaransa auton takapenkille.
”Kuka ei viihtyisi?” Maria hihkaisi. Hän veti matkustajan oven auki ja istuutui sille ihastuksissaan. ”Tämä on täydellinen.”
”Olen täysin samaa mieltä”, Apollon sanoi istuutuessaan ajajan paikalle.
”Mitä mieltä Hermes on siitä?” Maria kysyi.
”Hänestä olen autofanaatikko, mutta myöntää, että ihan kiva peli”, Apollon vastasi.
”Ihan kiva?” Maria suurin piirtein kirkui.
”Liian hidas”, Apollon sanoi.
”Liian hidas?” Maria kysyi käsittämättä. ”Ferrari on ehkä paras peli, mitä on!” Apollon nyökytteli.
”Niinhän se on, mutta Hermeksen makuun liian hidas”, mies totesi. Maria vain katsoi toista kasvoillaan niin järkyttävän epäuskoinen ilme, että Apollonia alkoi selvästi hymyilyttää.
”Kerran hän viritteli hieman yhtä peliäni, sinun olisi pitänyt olla kyydissä. Se jos mikä oli nopeaa kyytiä”, hän sanoi. Mies käynnisti auton ja se alkoi kehrätä herkullisesti. Maria räpytteli silmiään epäuskoisena ja käänsi katseensa sivulle. ”Olen täysin samaa mieltä kanssasi”, mies totesi.
”En vain voi uskoa, että joku ei ole tyytyväinen Ferrariin, koska se on liian hidas”, Maria sanoi.
”Hermes on... hmm… hänellä on vaativa maku, jos haluaa tehdä vaikutuksen”, Apollon sanoi. Auto alkoi liukua pois parkkipaikalta.
”Miten vain”, Maria totesi ja avasi laukkunsa. Hän veti sieltä aurinkolasit ja laski ne silmiensä eteen. ”Kuinka tämä auto on turvassa tällaisella seudulla? Eikö kukaan varasta sen osia?”
”On joku pariin otteeseen yrittänyt”, Apollonin kasvoille nousi pirullinen virne. ”Eivät tiedä, mihin sekaantuvat.” Maria ei ihan ymmärtänyt mistä toinen puhui, muttei ryhtynyt kyselemään.

Pariisin ruuhkaisilta kaduilta oli vaikea päästä pois, mutta kun he olivat jättäneet kaupungin taakseen, matka alkoi sujua joutuisammin. He ajoivat pitkin moottoriteitä ja Maria oli huomannut, että toinen oli täydellinen autonkäyttelijä. Matka oli töyssytön ja kaikki käännökset sujuivat sulavasti. Maria nautti olostaan täysin siemauksin. Hän ajatteli, että tällaista elämän tulisi olla, huoletonta elämästä nauttimista ilman päänsärkyä laskujen maksamisesta. Ja hyvässä seurassa vieläpä, Maria lisäsi katsahtaessaan Apollonia. Hän ihmetteli itsekin, kuinka jaksoi pohtia toisen lumoavaa ulkomuotoa kerrasta toiseen. Ei se vain ollut sellainen asia, jonka saattoi sivuuttaa. Kultaiset kiharat hiukset, katse ja se lumoava hymy, joka oli saada Marian jalat aina veteliksi. Ei tuollaisia ollut edes olemassa!
”Onko kasvoissani jotain?” mies kysyi havahduttaen Marian intensiivisestä tuijotuksestaan.
”Ei, ei kun minä vain mietin”, hän selitti laskien katseen käsiinsä hieman häpeissään.
”Niin mitä?”
”Minä vain mietin”, Maria rypisti otsaansa, ”mistä olette kotoisin? Te ette ole Ranskasta.”
”Ah, emme olekaan. Olemme asuneet vähän siellä täällä. New Yorkissa me asuimme, ennen kuin muutimme Pariisiin”, Apollon vastasi. Maria nosti katseensa tähän.
”Minä ajattelinkin, että se oli amerikkalaiskorostus”, hän sanoi. Apollon vilkaisi häntä.
”Niinkö? Hassua, olemme asuneet nimittäin Ranskassakin ennen kuin muutimme Amerikkaan”, hän sanoi.
”Ihanko totta?” Mies nyökkäsi painokkaasti.
”Jos sinä haluat tietää, mistä olemme alun perin kotoisin, niin Kreikasta”, hän sanoi.
”Ihan tosi? Olette te ehtineet asua monessa paikassa ottaen huomioon, ettette kuitenkaan ole vielä kovin vanhoja”, Maria sanoi. Apollonin huulille kipusi hymy.
”Perhe on matkustelevaista sakkia”, hän sanoi.
”Hetkinen. Sinä ja Hermeskö olette tunteneet toisenne kauan?” nainen kysyi.
”Pienestä pitäen”, Apollon vastasi.
”Lapsesta asti?”
”Emme me ole aina olleet rakastavaisia”, Apollon sanoi. ”Olemme olleet kauemmin ystäviä.”
”Onpa omituista”, Maria sanoi.
”On vai?” Apollon kysyi katsahtaen häneen, mutta käänsi katseensa taas nopeasti tiehen. ”Miksi niin?”
”Harvoin ihmiset tuntevat elämänsä rakkauden lapsesta asti”, Maria sanoi.
”Elämänsä rakkauden?” Apollon toisti selvästi kiinnostuneena.
”No, ettekö te nyt sitten ole? Tai kai te nyt ainakin ajattelette niin, vaikkei se välttämättä olisi totta”, Maria sanoi.
”Yritämme olla ajattelematta asioita liian pitkälle”, Apollon sanoi epämääräisesti.
”Etkö sinä sitten ajattele, että hän on elämäsi rakkaus?” Maria kysyi. Apollonin kasvoille nousi jokseenkin sulkeutunut ilme.
”En tiedä, usein minut jätetään ennemmin tai myöhemmin, eikä Hermes ole kovin aloilleen asettuvaa tyyppiä”, hän vastasi. Jotenkin Marian oli vaikea uskoa, että kukaan jättäisi Apollonin kaltaista miestä.
”Eli tämä teidän suhteenne on… vain hauskanpitoa?” nainen tiedusteli.
”No, ei se nyt ihan niinkään ole”, Apollon sanoi. ”En ole ihan itsekään varma, mitä se on.” Maria katsoi toista tutkivasti ja pohti hänen sanojaan.
”Haluaisitko, että se olisi enemmän? Haluatko asettua aloillesi?” hän kysyi. Apollon rypisti kulmiaan.
”En tiedä, en oikein… en välittäisi puhua tästä”, hän sanoi.
”Ai, aivan, anteeksi. Kyselen ihan liikaa ja liian henkilökohtaisia”, Maria totesi punastuen hieman häpeissään.
”Ei se mitään”, hänelle väläytettiin hymy.

Auto ajettiin sivutielle ja pysäytettiin hiekkaiselle pienelle parkkipaikalle. Aurinko paistoi yhä. Edessä kasvoi puita joen vastarannalla. Joen poikki oli rakennettu pieni matala silta. Maria nousi autosta ja hän tarttui koriin, joka oli laskettu auton takapenkille. Apollon kumartui poimimaan maaleja ja pensseleitä ja kehysten väliin pingotetun kankaan, sekä maalaustelineen. Marialle oli tullut matkalla kova jano, vaikka avoautossa olikin kohtalaisen viileä ilmavirtauksen vuoksi. Hän poimi korista puolentoista litran vesipullon ja avasi korkin nostaen pullon huulilleen.
”Onpa kova paahde”, hän totesi sulkiessaan pullon korkkia.
”Niin on”, Apollon myönsi.
”Pitäisi varmaan levittää aurinkovoidetta. Lähdin tällä tavalla kevyessä mekossa”, Maria totesi katsahtaen paljaita olkapäitään. Mekon hihat olivat ohuet naruolkaimet ja hänen olkansa paloivat helposti.
”Et sinä pala”, Apollon sanoi luottavaisesti.
”Palaminen ja liian auringon ottaminen vanhentaa ihoa, olen lukenut sen jostain”, Maria totesi.
”Niinkö tosiaan?” Apollon kysyi kiinnostuneena. Maria nyökkäsi. Apollon ei sanonut siihen mitään, vaan he lähtivät kävelemään sillalle ja ylittivät sen. Joki virtasi melko verkkaisesti heidän alapuolellaan. Se näytti mukavan viileältä.
”Voi, minun tekisi mieli mennä vilvoittelemaan”, Maria totesi katsoen kaipaavasti joen vettä. Se oli varjossa ja siksi varmaankin ainakin kättä viileämpää.
”Sinun onnesi, että täällä on lähellä ranta. Voimme mennä uimaan, kunhan saamme maalia kankaalle”, Apollon sanoi.
”Ranta? Ajoimmeko me niin kauan?” Maria kysyi hämmästyneenä. Mies nyökkäsi. ”Emme mitenkään voineet.”
”Kyllä me ajoimme”, Apollon sanoi. Hän oli jo noussut joen vastarannalle ja odotteli Mariaa tulemaan perässään. Maria otti askelia toisen eteen ja he kävelivät puiden välistä aukealle. Se oli niitty, jonka toisella puolen sijaitsi vanha kivimuuri. Puiden lehdet havisivat hieman tuulessa heidän ympärillään. Vasemmalla näkyi hieman kauempana matala kivinen talo, joka oli myös aidattu kivisellä muurilla. Maria huokaisi ihastuksesta.
”Ihana niitty!” hän sanoi ja hänen teki mieli kieriskellä maassa.
”Ajattelinkin, että saattaisit pitää. Minä ajattelin, että jos maalaisin tämän ja sinä voisit ehkä, en tiedä, istua muurinharjalla tai jotain. Ajattelin antaa sinulle vapaat kädet siitä, mitä teet”, Apollon sanoi.
”Sinäkö haluat minut kuvaan?” Maria kääntyi katsomaan toista hölmistyneenä.
”Sinähän olet maalausmallini, vai kuinka?” hän kysyi virnistäen. Maria oli ihastuksissaan. Hänestä tuntui, kuin olisi voinut hehkua. Hän oli luullut, että mies oli vain kaivannut seuraa samalla kun maalasi. Hän tunsi itsensä imarrelluksi, sillä maisema ei olisi todellakaan tarvinnut ketään seisomaan tai istumaan.
”Okei, no pystytäpä maalausvälineesi valmiiksi, niin minä kehitän jotain”, Maria hihkaisi ihastuksissaan.

Apollon käveli hieman lähemmäs vastassa tulevaa muuria, ja hän tutkaili maisemaa selvästi pohtien, mikä kulma olisi paras. Lopulta hän pystytti maalausvälineensä ja valitsi sopivia pensseleitä. Maria oli sillä aikaa kävellyt muurin vierustalle ja istuutunut sille puolittain toinen jalka koukussa muurin päällä. Hän yritti tavoitella asentoa, kuin olisi juuri nousemassa muurilta. Hän laski toisen kätensä viereensä ja yritti kääntää kehoaan enemmän maalaustelineeseen päin. Kasvoilleen hän yritti loihtia katseen, kuin olisi nähnyt edessään jotain ihmeellistä. Alhaalla olevan käden hän piteli viehkeän sirosti, eikä vain antanut sen roikkua.
”Onko tämä hyvä?” hän kysyi.
”Oikein hyvä, laske vähän leukaa”, Apollon huikkasi. ”Ja raota huuliasi.” Maria teki työtä käskettyä.
”Nyt?”
”Nyt on hyvä, pysy siinä”, Apollon sanoi. Maria yritti rentouttaa lihaksensa ja tiesi, että oli valinnut melko epämukavan asennon. Hän kuitenkin oli tottunut pysyttelemään paikallaan. Hän oli oppinut nauttimaan siitä. Silloin hän saattoi ajatella mitä milloinkin mieleen tuli ja melko nopeasti hän onnistui unohtamaan jomottavat lihakset ja sen mitä oli tekemässä. Hänellä ei ollut aurinkolaseja päässään, mutta onneksi muuri oli varjossa, niin, että silmiä ei tarvinnut siristellä.

Maria ei loppujen lopuksi tiennyt kuinka kauan istui siinä, mutta Apollon oli todella nopea kädenliikkeissään. Hän onnistui ikuistamaan kuvan ja kun hän pyysi Mariaa lähemmäs, jotta tämä voisi katsoa maalausta, Maria näki, ettei tämän kyseisen työn pikkutarkkuus ollut se mitä toinen oli hakenut. Värit olivat väreileviä ja ne olivat vähän suurin piirtein, vaikka olivatkin täyteläisiä ja vivahteikkaita. Taulu oli todella hieno, Maria jaksoi aina ihastella toisen taiteellisia kykyjä.
”Olet niin lahjakas”, Maria huokaisi katsellen taulua, jonka maali vielä kimalteli kosteana. Apollon hymyili hänen sanoilleen.
”Pidätkö muuten enemmän tällaisesta realistisesta taiteesta, vai sellaisesta vähän surrealistisesta?” nainen kysyi.
”Minulla on kausia. Tällä hetkellä olen tehnyt esittäviä töitä, mutta on minulla lukuisia muitakin”, Apollon vastasi.
”Entä mikä on suosikkivälineesi?” Maria kysyi.
”Ei tuollaista voi kysyä”, Apollon naurahti. ”Eri taidevälineet ovat juuri omiaan tietynlaisiin töihin.”
”Minusta on mukavaa käytellä lyijykynää. Sillä saa hienosti vangittua linjojen kaaret ja toisaalta varjot”, Maria sanoi.
”Haluatko piirtää minulle jotain?” Apollon kysyi uteliaana. ”Haluaisin mielelläni nähdä.” Maria punastui.
”En minä ole läheskään yhtä hyvä. Ja minä enemmän kyllä rustaan runoja tai kirjoitan proosaa”, hän tunnusti.
”Samaa minäkin harrastan”, Apollon totesi kepeästi.
”No, mutta… en minä tiedä”, Maria mutisi.
”Maria”, Apollon sanoi ja tarttui hänen käsiinsä, ”ei taiteilijoita voi laittaa paremmuusjärjestykseen. Kauneus on katsojan silmässä.” Maria tunsi punan kasvoillaan syvenevän katsoessaan miehen ruskeita silmiä.
”No, ehkä minä voin tuoda jotain ensi kerralla kun tulen…”, hän kuuli mutisevansa. Apollonin huulille nousi lämmin hymy.
”Haluaisin todella nähdä ne”, hän sanoi. Maria räpäytti silmiään. Hän puolittain odotti, että jotain olisi tapahtunut. He vain seisoivat siinä ja Marian kädet olivat toisen käsissä. He tuijottivat toisiaan silmiin. Ja siinä samalla Maria tajusi, että se mitä hän odotti, oli että toinen olisi kumartunut suutelemaan hänen huuliaan. Maria käänsi katseensa kiusaantuneena ja veti kätensä irti. Voi hyvä Jumala! Hän oli tekemässä sitä taas! Hän oli pettämässä Hermestä, jos se olikin vain hänen mielessään, se tuntui silti kierolta ja likaiselta.
”Pitikö meidän mennä vielä rannallekin?” Maria kysyi haluten kiihkeästi saada jotain puheenaihetta.
”Älä kuule innostu. Ensin on vielä eväät syömättä”, Apollon virnisti poimien eväskorin maasta hänen eteensä kuin tarjolle.
”Ai niin, minulla onkin kamala nälkä”, Maria totesi. Apollon hymähti.

Mies poimi liinan korin päältä ja ryhtyi levittämään sitä maahan. Maria auttoi häntä levittelemään eväät liinan päälle ja istuutui lopuksi rentoutuneena istumaan kankaan päälle. Apollon oli pakannut heille hyvät eväät. Siellä oli hedelmärahkaa, tuoretta leipää ja tuorejuustolevitettä, viinirypäleitä, mansikoita sekä kroissantteja. Juotavaksi oli vettä, appelsiinimehua tai valkoviiniä, mitä Maria katsoi hieman yllättyneenä.
”Yritätkö juottaa minut humalaan?” hän kysyi.
”Ainahan sitä sopii yrittää. Ajattelin, että saattaisin saada sinusta esiin vieläkin ihastuttavan naurun, kuin selvin päin”, Apollon vastasi. Hän flirttasi. Marian teki mieli läimäistä toista ajatellessaan, että mies oli parisuhteessa, muttei voinut mitään hymylle, joka hiipi hänen suupieliinsä. Hän katseli kuinka toinen avasi pullon korkin ja kaatoi siitä kahteen lasiin. Maria haukkoi henkeään.
”Hei! Sinä olet muuten auton ratissa, joten et kyllä todellakaan vedä lärvejä!” hän huudahti.
”Kyllä minusta on auton rattiin lasillisenkin jälkeen”, Apollon sanoi.
”En ottaisi sitä riskiä”, Maria nuhteli.
”Sinulla ei ole mitään kokemusta siitä, kuinka hyvä olen käsittelemään koneistoja kun olen päissäni”, Apollon sanoi nojautuen lähemmäs uhittelevasti.
”Muutakin kuin koneistoja?” Maria kysyi katsoen toista yhtä intensiivisesti.
”Ehkä.” Maria ei sanonut mitään, nosti ainoastaan lasin huulilleen. Apollon teki saman ja Maria katsoi tätä pahasti.
”Se on sitten sinun syysi, jos me ajamme ojaan”, nainen ilmoitti.
”Eikö se muuten olisi?” toinen tiedusteli.
”Olisi.”
”Silloinhan sillä ei ole väliä vai mitä?” Apollon uhitteli. Maria katsoi häntä purevasti. Hän poimi liinalta palan leipää, jolle oli levittänyt tuorejuustolevitettä. Maku oli juuri oikea tähän hetkeen. Hän joi päälle viiniä ja laskeutui sitten maahan makaamaan katsellen taivasta yläpuolellaan. Hänen oli siristeltävä silmiään kirkkaan valon vuoksi. Hänen yläpuolelleen kohosi kuitenkin nopeasti varjo, kun Apollon istahti hänen viereensä nojautuen käsivarteensa. Maria katseli tämän kasvoja.
”Mitä sinä haluat elämältä?” hän kysyi kysymyksen pulpahtaessa pintaan hänen mielessään. Mies naurahti.
”Olen saanut jo kaiken mitä haluan”, hän sanoi.
”Niinkö?” Maria kysyi nostaen kulmiaan. ”Jo tuossa iässä, onnittelen.”
”Mitä sinä haluat elämältäsi?” Apollon kysyi poimien mansikan kulhosta vähän kauempaa ja laskien huulilleen.
”En tiedä vielä”, Maria vastasi. ”Elän tällä hetkellä päivä kerrallaan.”
”Se on hyvä tapa menetellä”, Apollon sanoi. Tämä oli poiminut toisen mansikan ja ojensi sitä nyt Marian puoleen. Nainen raotti huuliaan ja puraisi sitä. Mies soi lopun mansikasta itse. Aivan varoittamatta hän kumartui ja suuteli Marian huulia pehmeän viivyttelevästi. Maria ehti vastata suudelmaan, kun työnsikin tämän nopeasti kauemmas.
”Mitä sinä oikein teet?” hän kysyi järkyttyneenä. Apollon näytti hämmästyneeltä.
”Suutelen sinua”, hän vastasi. Maria tuijotti tätä.
”Sinä olet Hermeksen kanssa”, hän sanoi.
”Ei hän välitä”, Apollon sanoi. ”Minähän selitin jo.”
”Eikö?”
”Ei”, Apollon tuhahti kuin koko ajatuskin olisi ollut naurettava. ”Hänellä on varmasti itselläänkin satoja tyttösiä joita riepottaa ympäriinsä.” Maria tulistui, hänen poskilleen nousi vihan puna.
”Olenko minä yksi niistä sadoista? Riepotatko sinä vain minua ympäriinsä?” hän kysyi.
”En”, Apollon sanoi. ”Ei minulla ole ketään Hermeksen ja sinun lisäksi.”
”Noin sinä varmaan sanot Hermeksellekin”, Maria nousi istumaan ja risti kädet rinnalleen.
”En minä ole kuten Hermes”, Apollon sanoi katsoen häntä. ”Minä en saa tyydytystä siitä, että tunnen voivani vedättää ihmisiä. Ihmissuhteet eivät ole minulle peliä.”
”Oletko sinä sitten Hermekselle vain peliä?” Maria kysyi tivaten. Mies näytti sulkeutuneelta.
”No, minä toivon, etten ole. Voi olla, että se olen minä jota tässä riepotellaan, eikä kukaan muu”, Apollon sanoi. Marian ilme oli leppynyt. Hän katseli toista tuntien jokseenkin myötätuntoa. ”Mutta jos sinua yhtään auttaa, niin vakuutan, että olen koko ajan rehellinen. Sinä tiedät Hermeksestä, Hermes tietää sinusta.” Maria mietti sitä. Se oli totta, mutta toisaalta Hermes oli saanut heidät kiinni itse teosta. Ja toisaalta Apollon ei olisi ollut niin tyhmä, että olisi maannut hänen kanssaan hänen ja Hermeksen asunnossa, jos olisi halunnut pitää kaiken salassa.
”Olen pahoillani. Tämä kaikki vain hämmentää minua”, Maria sanoi. Apollon hymyili.
”Kyllä minä osaan pitää näppini erossa sinusta, jos koet sen kiusalliseksi”, hän sanoi.
”Minun on paras miettiä tätä vähän”, Maria sanoi väistäen toisen katsetta.
”Tehdään kuten sinusta tuntuu parhaalta”, Apollon sanoi ja vetäytyi hieman kauemmas naisesta.
”Ehkä meidän olisi paras palata takaisin”, Maria sanoi.
”En kai minä nyt pilannut koko retkeä? Kyllä me voimme nauttia antimista ilman, että kähmimme toisiamme”, Apollon hymähti. Maria epäröi, mutta suostui lopulta. Apollon kaatoi hänelle lisää viiniä ja nainen nosti sen hymyillen huulilleen.


Maria nauroi kun he saapuivat Apollonin ja Hermeksen asunnolle. Tavallista kimeämmästä naurustaan hän päätteli, että oli juonut liikaa. Apollon oli ollut sanojensa mittainen ja oli onnistunut käyttelemään autoa aivan yhtä taitavasti, kuin selvinkin päin. Apollon hymyili hänen nauraessaan ja kaiveli avaimia, työnsi sen avaimenreikään. He olivat pakanneet osan Apollonin taidevälineistä tyhjentyneeseen koriin.

Apollon työnsi oven auki ja viittoi Mariaa menemään edellä, joka totteli yrittäessään samalla pidättää nauruaan. Hän pöllähti keittiöön, mutta hänen naurunsa kuoli huulille, kun hänen katseensa tavoitti Hermeksen, joka seisoi keittiön ikkunan edessä puhelin korvallaan. Tämä puhui siihen vakavaan sävyyn, mutta mittaili katseellaan Mariaa ja Apollonia. Viimeksi mainittu käveli Marian ohi aina Hermeksen luokse ja kumartui painamaan huulensa miehen kaulataipeelle. Hermes päästi epämieluisen äännähdyksen ja yritti päästä toisesta kauemmas, muttei työntänyt miestä pois. Maria seurasi kuinka Apollon kohotti huulensa toisen miehen korvalle ja kuiskasi jotain, mikä sai tummatukkaisen suupielet kääntymään ylöspäin. Hermes sanoi vielä jotain puhelimeen, kallisti sen sitten kauemmas itsestään ja kääntyi Apollonin puoleen suutelemaan tätä antaumuksellisesti. Suudeltuaan Hermes palautti puhelimen paremmin korvalleen ja jatkoi keskustelua linjan toiseen päähän. Apollon kääntyi katsomaan Mariaa hymyillen ja nainen vastasi hymyyn.




A/N: En tiedä vihaatteko minua nyt, mutta minä tykkään tästä. Minä tykkään Apollonista ja Mariasta ja Hermeksestä ja minä tykkään tästä asetelmasta. Piste. 

BTW. Angelo tarkoittaa enkeliä tai viestinviejää. Minä ajattelin tässä tuota jälkimmäistä.

[Ellizia]

Tää on jollain tapaa sellainen herttaisen viaton, Apollon ja Hermes kumpikin ajattelee että välittää toisesta enemmän kuin toinen itsestä. Ja Maria on kiva (ainakin vielä) ja fiksu ja vois pysyä kaukana Apollonista. Lisäks mä tykkään siitä miten ujutat muita jumali ja jumalattaria mukaan tähän. Ja Ranska ja maisemakuvaukset on kiva pikku lisä.
 Tulipas sekava kommentti, pääasia on että tykkäsin ja toivon jatkoo!

Lizzia

[minttuska]

Ellizia: Uusi kommenoija, jee!  No, ensinnäkin mainittakoon tässä, etten ole eläissäni käynyt Ranskassa... niin, että minun kuvailuuni ei ihan 100% kannata välttämättä luottaa. Jonkin verran olen kattellut kuvia sieltä  Ai sinä huomasit, joo olen ujutellut jumalia ja jumalattaria, koska minusta se on jotenkin hauskaa. Tykkään tuosta asetelmasta, että ihmiset (Maria) ei tiedä heitä jumaliksi/jumalattariksi. Ja tavallaan on kiva myös katsoa miten eri jumalat suhtautuu Hermeksen ja Apollonin elämäntyyliin. Kiva, että tykkäät Mariasta, kun minäkin tykkään. Ja on tosi inhottavaa, jos on omia hahmoja, joista ei edes tykätä -.- (lukijana tuskastuttavat kirjoittajan omat hahmot on vaan... tuskastuttavia) Joo, jotain viattoman tyyppistä tästä on havaittavissa, mutta tämän tarkotus oli olla kevyt ja lämmin. (kaipasin niin kovasti kesää silloin, hyrr...) Kiitos kommentista. 


A/N: Te, jotka kuvittelitte, ettei jatkoa enää tulisi, olitte väärässä  (minä itsekin kyllä unohdin tämän ficin olemassaolon hetkeksi) Joka tapauksessa, olen palannut takaisin tämän pariin. 




5.6.

Jalka astuu laatan poikki, rikkoen niiden niin kauniin säännönmukaisen linjan. Hermes kävelee kaakelilaatoilla. Laatat ovat valkoisia ja täydellisiä neliöitä. Niiden välissä kulkevat saumat, kuin verkko. Verkko, joka on napannut saaliinsa. Hermes onkin vaikeampi napata. Hän kävelee laattojen poikki välinpitämättömästi etisien katseellaan jotakin edestä. Hän ei ole ihan varma mitä etsii, mutta aina hän on ennemmin tai myöhemmin löytänyt etsimänsä.

Tuttu ääni kantautuu edestä. Varkaiden jumalan sydän hypähtää onnesta tunnistaessaan puhujan. Apollon. Hermes näkee valon jumalan pehmeän lämpimän hymyn mielessään ja kohta matkalaisten jumala huomaa jo juoksevansa kohti musiikin jumalaa. Hänen sydämensä hakkaa rinnassa. Aivan kuin sitä olisi ikuisuus, kun hän on viimeksi nähnyt toisen. Hän on aivan lähellä, on enää käännyttävä kulmasta ja…

Askeleet pysähtyvät kuin seinään. Hermeksen silmät leviävät ällistyksestä. Hän on löytänyt kyllä Apollonin, mutta ei suinkaan yksin. Apollon loikoilee altaalla, vai niin, tämä olikin uimahalli. Hän puhuu puhumistaan ihastuttavalla aurinkoisella äänellään. Mutta hänen vieressään altaassa uiskentelee nainen, Maria. Hän nauraa korvia riipivän kirkkaasti.

Hermes ei ymmärrä. Miksi Apollon on altailla hänen kanssaan, kun olisi voinut jakaa aikaansa Hermeksen kanssa. Maria nyt sentään on vain kuolevainen, Hermes järkeilee itselleen. Hänessä ei ole mitään erikoista. Eihän Hermes nyt sentään häviä kuolevaiselle! Apollon sanoo jotain ja heidän naurunsa muuttuu astetta kirkkaammaksi. Hermeksestä tuntuu, kuin he nauraisivat hänelle. Hän painaa kädet korvilleen ja lyyhistyy polvilleen kaakeleille. Sydän jyskyttää, se kuuluu jo ohimoissa.

Lopettakaa… olkaa kilttejä.


Silmät rävähtävät auki. Hermes tajuaa sydän jyskyttäen olevansa sängyssä. On hämärää, on siis yö. Hän siis nukkui. Hermes kääntää kylkeä ja säikähtää tajutessaan, että pelkäsi toisen puolen olevan tyhjä. Se ei kuitenkaan ole. Apollonin paljas selkä on häneen päin. Iho on tasaista ja Hermeksen tekee mieli sivellä sitä varmistaakseen, että toinen tosiaan on siinä. Ettei se ole vain uninen harhakuva.

Hermes katselee toisen hengityksen tahdissa kohoilevaa kylkeä, selkää ja niskaa, jolle on valahtanut vaaleita hiuskiehkuroita. Hän puree huultaan ja lopulta antaa mieliteolleen periksi. Hän hivuttautuu lähemmäs ja kietoo kätensä tämän kyljen yli, painaa rintansa selkää vasten. Apollonin iho on hehkuvan lämmin ja kovin todellinen. Varovasti Hermes painaa nenänpäänsä toisen niskaa vasten. Apollonista huokuu kovin inhimillinen tuoksu, hän on verta ja lihaa ja hän on tässä. Hermes huokaa syvää hengittäessään toisen ominaistuoksua. Hän puristautuu vielä hivenen lähemmäs toivoen, ettei Apollon herää. Onneksi toisella on hyvät unenlahjat, toisin kuin Hermes itse. Hän on kuin koira, herää pienimpäänkin ääneen ja räsähdykseen.

Olet minun.
 

5.6.

Jalat jahtaavat toisiaan. Hämärä on verhonnut kadut, mutta vielä aurinko leikittelee horisontissa, maanpinnan ja taivaan rajoilla. Ilma humisee tai siltä se tuntuu, Hermeksestä tuntuu, kuin hänet olisi huumattu. Hän juoksee asfalttiteitä pitkin ja hänen naurunsa kimpoilee rakennusten julkisivuista. Parasta kaikessa ovat kuitenkin juoksevat askeleet, jotka kantautuvat takaa. Hermes kääntyy ympäri ja hänen silmiään hivelee näky Apollonista, joka juoksee hänen perässään. Hänellä on yllään farkut, harmaa huppari, jonka vetoketju on auki ja sen alla hänellä on valkoinen t-paita. Toisen vaaleat kultaiset hiukset heijastavat auringon viimeisiä sävyjä. Hermes nauraa ja Apollon hymyilee.
”Minne me olemme menossa?” toinen kysyy, kun saavuttaa. Hermes naurahtaa, hän painaa toisen läheistä kaidetta vasten. Liian ketterästi hän kiipeää kaiteelle polvilleen nojaten Apollonin ruumista vasten. Apollon kietoo vaistomaisesti kätensä hänen alaselkänsä ympäri, pitää huolen, ettei toinen putoa. Hermes hymyilee ja upottaa kätensä toisen hiusten joukkoon, kallistaa päätä ylös itseensä. Hän painelee haluavia suudelmia toisen huulille, melkein runnoo heidän huuliaan yhteen. Apollon vastaa suudelmiin, vaikkakin vaikuttaa hieman hämmentyneeltä.
”Olenhan minä sinulle tarpeeksi”, Hermes kuiskaa toisen korvaa vasten. ”Ethän sinä halua ketään muuta?” Hermes melkein pelkää vastausta. Hän tuntee hehkuvaa kipua rinnassaan. Mitä hän tekee, jos hän ei olekaan tarpeeksi? Apollon katsoo Hermestä totisena.
”Hermes”, hän sanoo. ”Mikä on saanut sinut kuvittelemaan jotain muuta?” Hermes henkäisee. Hän tuntee korventuvansa tunteistaan. Hän painaa päänsä toisen olkaa vasten.
”Minä näin unta”, hän mutisee. ”Jossa sinä halusit jonkun toisen.”
”Ah, ja sen vuoksi herätessämme sinä olit takertunut minuun, kuin jokin takiainen”, Apollon hymähtää. Hermes ei myönnä mitään. ”Hermes, sinä olet jumala.”
”Mutta sinä olet myös. Sillä ei ole mitään merkitystä”, Hermes sanoo. Apollon ei sano mitään. Hermes nostaa katseensa toisen olasta nähdäkseen mikä toiseen on mennyt. Hän saa lukea leveän aurinkoisen hymyn toisen huulilta. Apollon tuijottaa häntä hieman kavennetuin silmin.
”Mitä nyt?” Hermes kysyy hieman hölmistyneenä.
”Ja sinusta vielä sanotaan, että pyörität ihmisiä kuin paraskin playeri ilman oikeasti tuntematta mitään”, valon jumala sanoo. Hermeksen huulille kipuaa hymy. Heidän huulensa painautuvat yhteen. Apollonin huulet ovat pehmeät ja suudelma on suloinen ja viivyttelevä. Hän tuntee Apollonin vetävän itseään tiukemmin toista vasten. He ovat sulkeneet silmänsä uppoutuakseen paremmin suudelmaan. Ja kun he avaavat ne vetäydyttyään suudelmasta, aurinko on painunut horisontin taakse. Se yö on heidän.


8.6.

Ovikello soi. Hermes nosti katseensa kohti teistä.
”Muusasi saapui!” hän huusi Apollonille, joka ilmestyi sekunneissa keittiöön.
”Sinä tiedät olevasi ainoa muusani”, valon jumala huomautti kävellessään keittiön poikki. Hermes hymyili sanoille. Kohta eteisestä kuului tervehdyksen ääniä, Apollonin aurinkoista ja Marian kirkasta. Hermes muisti olleensa joskus mustasukkainen, muttei ollut enää. Heillä oli ollut oikein intiimit pari päivää Apollonin kanssa, jolloin oli vannottu rakkaudentunnustuksia puolin jos toisin. Maria ei merkinnyt Apollonille mitään samalla tavalla kuin hän, mutta hän piti naisesta. Hermes ei nähnyt ranskalaista enää uhkana, hän oli tullut järkiinsä. Mariahan oli pelkkä kuolevainen, naurettava ajatuskin, että toinen muka korvaisi hänet.
”Hei, Hermes! Oho, leivotko sinä?” Maria kysyi hämmästyneenä.
”Ajattelin värkätä meille pitsaa”, Hermes vastasi hymyillen. Hän vaivasi taikinaa pöytää vasten.
”Ihanaa!” Maria hihkaisi. ”Kai tarjoatte myös köyhälle opiskelijalle?”
”Tietenkin”, Apollon hymähti. ”Eiköhän tuo taikina ole muuten jo vaivattu.”
”Älä nyt, taikinan vaivaaminen on tärkeää hommaa. Siitä pitää tulla tarpeeksi kuohkea. Sinun tekniikkasi muuten vähän kärsii, Hermes”, Maria sanoi. Hermes ja Apollon vilkaisivat toisiaan yllättyneinä. Olipa tytöllä terävä mieli.
”No, annapa kun neiti näyttää”, Hermes pyysi ja väistyi sivuun. Maria loi hänelle merkitsevän silmäyksen ja astahti taikinan viereen. Hän tarttui taikinakimpaleeseen ja ryhtyi keinumaan kannoillaan vaivaten taikinaa.
”Liike lähtee lantiosta, katsos”, hän sanoi kiikkuessaan lattialla.
”Minä haluan nähdä Hermeksen keinumassa tuolla tavalla”, Apollon sanoi. Hermeksen huulille nousi virne. Hän käveli naisen taakse ja kurotti kätensä hänen ylitseen. Hänen selkänsä painautui naisen selkää vasten hänen tarttuessaan taikinaan Marian käsien seuraksi. He keinuivat siinä samaan tahtiin.
”Miltäs nyt näyttää?” Hermes kysyi härnäävästi.
”Ymmh”, Apollonilta pääsi. Maria nauroi. Heidän liikeratansa toi tietenkin mieleen epäilyttävästi jotain aivan muuta kuin taikinanvaivaamista. Hermes painoi suukon naisen poskea vasten ennen kuin päästi tämän vapaaksi. Hermes käänsi katseensa Apolloniin uteliaana näkemään hänen reaktionsa. Hänen ilmeensä vaikutti siltä, ettei hän tiennyt oikein miten olisi suhtautunut.
”Eiköhän sitä taikinaa ole vaivattu ihan tarpeeksi”, Apollon totesi. Maria lopetti vaivaamisensa ja Hermes ojensi hänelle kaulinta. Nainen ryhtyi kaulitsemaan taikinaa tasaiseksi levyksi pellille. Kun siitä oli saatu siisti, he kaivoivat jääkaapista täytteitä ja jakoivat pitsan kolmeen osaan, täyttivät jokainen oman osuutensa, kuten lystäsivät. Apollonin osuuteen kuului kanaa, sipulia, ananasta ja homejuustoa. Hermes valitsi tulisemman tyylin ja laittoi salamia, paprikaa, jalopenoja ja oliiveja. Marialla taas oli tapana laittaa vähän kaikkea. Siksi pitsaan päätyi kinkkua, sipulia, paprikaa, tomaattia ja oliiveja.

Pitsa laitettiin uuniin ja siivottuaan pöydän he menivät kaikki olohuoneeseen. Ruokakello oli laitettu päälle varoittamaan pitsan valmistumisesta. Olohuoneeseen oli raahattu suuri lohkare veistomarmoria. Marian silmät levisivät hänen nähdessään sen.
”Oho!” hän sanoi.
”Minä ajattelin vaihteeksi veistää”, Apollon totesi kepeästi.
”Te olette ilmeisesti rikkaampaa porukkaa, kuin päällepäin näyttää”, Maria totesi. ”Miten saitte sen tänne ylös?” Hermes vaihtoi tietäväisen katseen Apollonin kanssa.
”Piti avata seinä sitä varten”, hän sanoi. Maria tuijotti häntä suu auki. Apollon purskahti nauruun. ”No, ei sentään. Täällä on sellainen ikään kuin takavarasto, jonne pääsee hissillä.” Hermes hymähteli itsekseen. Ei ollut ollut vielä eilen, mutta Apollon oli luonut sellaisen ihan vain uskottavuuden vuoksi.
”Vai niin”, Maria sanoi, vaikka kuulosti yhä epäluuloiselta. Hän kierteli marmoria. ”Mitä sinä ajattelit veistää siitä?”
”No, teidät tietenkin”, Apollon hymähti. Maria oli yllättynyt.
”Meidät?” hän toisti.
”Niin. Tehän olette kaksi muusaani.” Hermes tarkkaili naisen ilmettä, mutta vähitellen hänen kasvoilleen levisi hymy.
”Hyvä on”, nainen liversi astahtaen lähemmäs Hermestä. ”Mihin asentoon meidät haluaisit?”
”Ajattelin, että olisitte vähän kuin rakastunut pari. Hermes tarttuu sinuun näin, ja kallistaa. Ja siten näytätte erittäin rakastuneilta”, Apollon selitti.
”Eikös se ole vähän korni?” Hermes kysyi.
”Hys, tämä on minun taideteokseni”, Apollon ilmoitti ja käveli marmorin luokse taltta ja vasara kädessään. Hermes pyöräytti silmiään, ennen kuin tarttui Mariaan ja kallisti tätä maata kohti.
”Jaksatko sinä tosiaan kannatella minua niin pitkään?” Maria kysyi hänen alapuolellaan. Nainen oli kietonut kätensä oikein avuliaasti Hermeksen kaulan ympärille.
”Hermes nostelee painoja”, Apollon ilmoitti ohimennen. Se ei tietenkään ollut totta, Hermes ei tarvinnut minkäänlaista kuntoilua pysyäkseen huippukunnossa.
”Ai, no okei”, Maria sanoi. Hermes katseli naista alaan. Hän oli ilmestyttänyt huumaantuneen katseen katsellessaan toista ja Maria oli tehnyt samoin. He seisoivat siinä pitkään, Maria Hermeksen käsivarsilla. Hermes ei tiennyt mitä Apollon sillä oikein tavoitteli, halusiko hän jotenkin vakuutella Hermekselle? Joka tapauksessa Hermeksellä oli paljon aikaa tutkailla naisen kasvoja. Hän opetteli jokaisen kaarteen ja kuopan, sekä ihon tasaisen melko vaalean sävyn. Silmät olivat harmaansiniset ja oikeassa poskessa oli luomi hieman silmäkulman alapuolella. Huulet näyttivät täyteläisiltä ja pehmeiltä ja hetken Hermes tunsi ymmärtävänsä, mikä oli saanut Apollonin haluamaan suudella niitä. Hänen melkein teki itsekin mieli…



A/N: Alunperin olin kaavaillut Hermekselle ja Apollonille tappelua, jotta selvittäisivät vähän asioita ja minun piti kirjoittaa se. Oikeastaan kirjoitinkin, mutta siitä ei tullut mielestäni hyvä, sitten tyhmyyttäni poistin sen. En vain saanut tappelua toimimaan, vaikka monesti yritin. Mutta eiköhän me olla kaikki yhtä mieltä että tämä oli parempi tapa selvittää asiat ^^

Ps. Joo ja minä tiedän, että me kaikki olisimme halunneet kuulla vähän enemmän niistä kahdesta intiimistä rakkauden täyteisestä päivästä.  Kaikkea ei voi saada.

[Ellizia]

Iiihana luku! Ja repesin noiden pizzan leivonnalle! Kiva että Hermes ja Apollon ei tapellut, vaikka siihen olisi varmaan saanut kaikkea kivaa söpöilyä loppuun! Ja niistä intiimeistä parista päivästä olisi ollut kiva kuulla, mutta senhän sinä jo tiesit! se vaan ei välttämättä ois menny yhteen ikärajan kanssa. Ja Apollonin patsas kieltämättä oli hiukan korni... Ja Hermes ei sitten tosiaankaan ihastu Mariaa!!! Muistakin se! Mutta oli tosi kiva luku! Jatkoo pian!

Lizzia

[minttuska]

Ellizia: Ikäraja olisi tosiaan saattanut olla koetuksella. (tosin olisin minä sitä tarvitaessa pyytänyt nostamaan) Joka tapauksessa kiitos kommentista 



 10.6.

Tummansiniset kevyet kengät kävelivät pitkin penkin kapeita lankkuja, jotka oli lakattu tummiksi. Mies hypähti penkiltä alas kevyesti ja asteli viitisen metriä asfalttia, kunnes saapui jälleen penkin kohdalle, nousi sille ja asteli penkin päällystä.
”Onko tuo muka edes hauskaa?” ääni ei ollut toruva, ainoastaan huvittuneen kummastunut. Hermes käänsi katseensa Apolloniin kasvoillaan loistava hammasrivin paljastava hymy.
”Tietenkin, kaikki mitä teen on riemastuttavan hauskaa!” hän julisti hypähtäessään alas penkiltä. Hetken päästä hän nosti polveaan ja nousi seuraavalla edes vauhtiaan hiljentämättä. Apollonin suunnasta kuului hyväntuulinen tuhahdus.
”Olet sinä kanssa kyllä joskus…”
”Lapsellinen vai, hmm?” Hermes kysyi äänessään hymyä. Hän levitti kädet ylös kuin suoritus olisi muka vaatinut suurtakin tasapainoa ja hyppäsi tällä kertaa tasajalkaa alas penkiltä.
”Ihmiset katsovat…”, Apollon hyräili nostaen katseensa taivaalle.
”Et sinä oikeasti siitä välitä”, Hermes sanoi.
”En”, toinen myönsi, myös hänen äänestään kuulsi hymy. Heidän katseensa kohtasi ja Hermes ilahtui siitä miten toisen silmät säteilivät hänen katsoessaan itseään. Hänen hymynsä leveni. Mies nousi vielä yhdelle penkille, otti pari nopeaa askelta, asetti kolmannella oikean jalkansa penkin selkänojaa vasten ja ponnisti siitä hypäten sivuun penkistä Apollonin luokse. Penkki horjahti kuitenkin hänen allaan hänen tehdessään niin ja Hermes oli kaatua maahan hypätessään. Olisi kaatunutkin, ellei Apollon olisi ollut valmiina ottamaan hänet vastaan. Varkaiden jumala katsoi hämillään penkkiä, josta kuului rämähdys, kun penkki kaatui selälleen maahan tuolin jalat ilmaan sojottaen. Hetken kuluttua Hermes tajusi Apollonin nauravan, kovaa ja antaumuksellisesti. Hermes nousi tämän käsivarsilta ja oikaisi kaulustaan.
”Luulin, että se oli pultattu maahan”, hän ilmoitti. Se sai toisen vain nauramaan enemmän. Matkalaisten jumala huomasi myös ihmisten hymyilevän leveästi hänen ympärillään, jotkut jopa nauroivat. Hermes ei kuitenkaan pahastunut pienestä nolostuttavasta mokastaan, vaan sipaisi hiuksiaan sivuun ja nautti Apollonin aurinkoisesta naurusta.
”Ei se mitään, kulta. Eihän sattunut?” musiikin jumala kysyi naurunsa lomasta. Hänen silmänsä välkehtivät ilosta. Hermes oli niin onnellinen tietäessään, että hän oli saanut toisen niin hyvälle tuulelle.
”No, mitä luulet?” hän kysyi toinen kulma ylhäällä ja virne kasvoillaan. Jumala käveli kaatuneen penkin luokse ja nosti sen takaisin jaloilleen.
”Kaipa sinä sitten olet kunnossa”, Apollon totesi. Hän oli laskenut kädet lanteilleen ja katsoi Hermestä pää kallellaan. Hermes väläytti hymyn.
”Elämäni parhaassa.”

 
11.6.

Kädet kietoutuvat Apollonin ympärille takaapäin. Hän tuntee miten tuttu lämmin keho painautuu hänen selkäänsä vasten. Huulet ilmesyvät kaulataipeelle, imevät ihoa huulten väliin. Apollonia hymyilyttää.
”Huomenta”, kuuluu mitä ihastuttavin ääni. Se on raukea ja pehmeä.
”Huomenta”, Apollon vastaa.
”Miksi sinä jätit minut petiin yksin?” kuuluu hieman nuhteleva ääni, mutta toinen ei ole vihainen, kaukana siitä.
”En viitsinyt herättää”, Apollon vastaa.
”Et olisi sitten noussut. Mitä sinä teet?” Hermes kysyy.
”Aamiaista”, Apollon sanoo. Hän tuntee suudelman painettavan korvansa alapuolelle.
”Eikö ole kummallista tehdä itse aamiaista? Pääsisit niin paljon helpommalla”, Hermes sanoo. ”Oletko unohtanut olevasi jumala.”
”Minusta on mukavaa tehdä asioita itse”, Apollon sanoo. Toinen hymisee hänen sanoilleen.
”Mutta se on luonnotonta. Minuakin viehättää tämä kuolevaisten leikkiminen, mutta eikö tämä ala mennä jo vähän liian pitkälle?” Hermes kysyy.
”Haluatko sinä palata Olympokselle?” Apollon kysyy yllättyneenä. Hän tekee eleen kääntyäkseen ympäri nähdäkseen toisen kasvot, mutta Hermes ei päästä irti ja seisoo hievahtamatta paikallaan.
”Olen minä miettinyt sitä”, hän tunnustaa. ”Kuinka pitkään suunnittelit jatkavasi tätä?”
”Ai minä suunnittelin?” Apollon hämmästyy.
”Sinunhan idea tämä oli. En minä olisi valinnut kaikista kaupungeista Pariisia. Sitä paitsi, olen tottunut elämään Olympoksella”, Hermes sanoo ja Apollon tuntee miten toinen hypistelee häneen muutamia hiuskiehkuroitaan kädellä, joka on kadonnut hänen ympäriltään.
”Sinä haluat palata”, Apollon toteaa.
”En minä niin sanonut”, Hermes sanoo. ”Kunhan mietin miten pitkään tämä vielä tulee jatkumaan.”
”En minä tiedä”, Apollon vastaa rehellisesti. ”En ole ajatellut.”
”Onko sinulla tapana hukkua ajan sisään?” Hermes kysyy, eikä Apollon ole ihan varma mitä toinen tarkoittaa.
”En minä ajattele asioita yhtä käytännöllisesti kuin sinä”, Apollon sanoo.
”Minä olen huomannut sen”, Hermes sanoo ja laskee leukansa hänen olkaansa vasten. Käsi on palannut paikalleen Apollonin vyötärön ympärille. ”Älä ota siitä paniikkia, mutta ehkä sinun pitäisi pikkuhiljaa palata pienestä utuisesta maailmastasi ja miettiä elämää eteenpäin.” Apollon ei sano ensin mitään. Hän pohtii toisen sanoja.
”Haluaisitko, että me palaisimme Olympokselle? Haluaisitko sitä?” Apollon kysyy lopulta. Hermes on painanut sillä välin poskensa toisen selkää vasten. Ote kiristyy hänen ympärillään ja Apollon kuulee raukean huokaisun.
”Minä vain haluan, että olet siinä. Muulla ei ole minulle niin väliä.”


A/N: Minut voisi laaittaa tuomiolle kahdestakin syystä. Ensinnäkin merkintöjä on vain kaksi, mikä on vastoin tapojani, ja toiseksi kumpikin ovat alle sivun mittaisia. Mutta minulla on hyvä syy. Kolmannesta tulee todennäköisesti niin pitkä että laitan sen ihan vain yksikseen, niin ettei se olisi sopinut kahden kanssa rinnan.

Se siitä synnintunnustuksesta. Totesin että tykkään ihan mielettömän paljon tuosta 10.6 merkinnästä. Saattaa olla suosikkini koko ficissä. Ei ole nimittäin kovin tyypillistä kirjoittaa tuollaisesta inhimillisestä mokasta. Ja varsinkin kun sen teki Jumala ja vielä Hermes.

Ps. Hermes on toivottoman rakstunut tällä hetkellä. ^^

[Ellizia]

Mä sitten takastan tällästä romanttista höttöä... Ja hymyilen täällä typerästi tolle lopulle! On ne vaan ihania. Mun sokerisista aivoistani ei tällä hetkellä irtoa mitään järkevää, mutta tykkäsin taas kerran, tällainen ihanan arkipäiväinen! Ja Hermes on söpö lapsellisena! Ja Apollon, siitä nyt ei ees tartte puhua...
  Jatkoo pian!

Lizzia

[minttuska]

Ellizia: Kiitos kommentista  Kiva kun tykkäät.


A/N: Hei kaikki! Pitkästä aikaa. Ilmoittelen täällä, että poistin Sveitsin valtateillä - ficin, koska aionkin palata tämän pariin. Tauko on ollut aika pitkä ja lähden kirjoittelemaan tätä vähän uusin ajatuksin ja uusin tuulin, joten älkää hämmentykö jos pieniä outouksia ilmenee aikaisempaan tekstiin verraten. Kuitenkin haluan tässä samassa pitäytyä, joten eiköhän eletä sen kanssa. 

Juttu menee nyt sitten näin. Tuo ensimmäinen merkintä, jonka postaan on vanha, joka minullaa jäi koneenpohjille odottelemaan seuralaisia, mutta niitä ei koskaan ilmaantunut  Kaksi jälkimmäistä on uusia viimeaikoina kirjoittamiani. Siinä näkyy siis pieni taitekohta. Enjoy!




14.6.

Hermes tuijotti tietokoneruutua turtana. Kirjoitusviiva ruudulla välkkyi tasaiseen tahtiin näkyviin ja katosi taas näkyvistä. Viestinviejä huokaisi turhautuneena ja veti käden hiustensa läpi. Hän hieroi kasvoja kädellään ja mutisi jotakin käsittämätöntä. Juuri silloin Apollon käveli huoneeseen ja huomasi toisen turhautuneen eleen.
”Onko jokin hätänä?” hän kysyi.
”Ei”, Hermes vastasi pysäyttäen käsiensä liikkeet, mutta jättäen ne kasvojensa peitoksi.
”Et näytä siltä, että kaikki olisi hyvin”, Apollon huomautti. Hän käveli kahvinkeittimen luokse ja kaatoi siitä mukiinsa. Hermes huokaisi syvään ja antoi käsiensä pudota syliinsä Hän tuijotti tietokoneruutua silmät ymmyrkäisinä.
”Tiedätkö sen tunteen…”, hän aloitti. ”Kun mistään ei tule mitään? Kun päässä vain surisee, eikä tiedä mitä pitäisi tehdä saadakseen sen loppumaan.” Apollon vilkaisi häntä otsa kurtussa.
”Kuulostaa ei-sinun tapaiseltasi”, hän totesi.
”Niin, mutta tiedätkö?” Hermes kysyi. Apollon pysähtyi miettimään.
”Harvemmin, mutta joo, tiedän. Sitä kutsutaan taiteilijan tuskaksi”, hän ilmoitti hymyillen leveästi.
”No, minä en yritä nyt taiteilla mitään. Töistäni vain ei tule mitään!” Hermes parkaisi. ”En ole kohdannut tällaista blokkia sitten keskiajan…” Apollon puhkesi nauruun.
”Ja mille sinä naurat?” Hermes kääntyi katsomaan toista jumalaa tuohtuneena.
”En tiedä, tämä vain on kerrassaan hupaisaa”, musiikin jumala sanoi. ”Hermes on takertunut omaan töiden verkkoonsa, eikä pääse eteenpäin.”
”Älä puhu, kuin en olisi paikalla”, Hermes mutisi tympääntyneenä.
”Se vain on niin huvittava ajatus.”
”No, hyvä jos edes toisella meistä on hauskaa…”
”Älä nyt, kulta”, Apollon liversi iloisesti. Hän käveli Hermeksen taakse, laski kahvimukinsa pöydälle ja kumartui halaamaan Hermestä takaa päin kietoen kätensä hänen kaulansa ympäri. Hän painoi suudelman toisen poskelle ja jatkoi hymyilyään.
”Kulta…”, Hermes mutisi tuijottaen yhä tyhjää tietokoneruutua.
”Sinun pitäisi pitää lomaa, tiedätkö sen?” Apollon ilmoitti.
”En minä halua pitää lomaa, minä haluan saada tämän toimimaan”, Hermes mutisi.
”Mutta ehkä se on ainoa tapa saada se taas toimimaan”, Apollon huomautti.
”Ehkä… mitä minä nyt sitten muka teen?” Hermes kysyi ärtyneenä.
”No”, Apollon ilmoitti ja hänen lämpimät kätensä katosivat Hermeksen olilta. Hänen tietokoneensa suljettiin ja kohta valon jumala oli istuutunut Hermeksen syliin hajareisin. ”Ehkä näin alkajaisiksi voisit keskittyä minuun.” Hermes nosti kulmiaan, mutta veti toista lähemmäs vaistomaisesti, kietoi kätensä hänen alaselkänsä ympärille. Apollon oli kietonut kätensä jälleen hänen niskaansa ja hymyili. Kasvot olivat ystävälliset ja hyväntahtoiset.
”Sinä saat sen taas toimimaan, kunhan annat itsellesi hieman aikaa”, musiikin jumala vakuutti.
”Oletko varma?” Hermes kysyi.
”Olen”, Apollon vastasi ja sipaisi yhden Hermeksen mustan kiehkuran sivuun. ”Anna vain olla.” Hermeksen katse lipui jälleen tietokoneeseen, joka oli suljettuna pöydällä. ”Äläkä katso sitä.”
”Mutta asiat pysähtyvät paikoilleen”, Hermes väitti vastaan.
”Niin, no maailma saa pärjätä hetken ilman sinua”, Apollon ilmoitti. Hermes katsoi häntä epäröiden, mutta vähitellen hänenkin huulilleen kohosi hymy.
”Taidat olla oikeassa”, hän totesi ja veti toista vieläkin lähemmäs itseään. Apollon näytti tyytyväiseltä hänen vastaukseensa.
”Ja nyt sinä voisit antaa jotain siitä hyvästä, että ratkaisin ongelmasi”, hän totesi. Hermes naurahti. Hän kumartui suutelemaan miestä kevyesti.
”Kiitos”, hän sanoi.
”Olen aina käytettävissäsi, kun kaipaat jotakuta raahaamaan sinut pois töidesi parista.” Hermes puhkesi raikuvaan nauruun toisen sanoista. Hänen silmänsä muuttuivat niille niin tyypillisen ilkikurisiksi.
”Ihanko totta?”
”Kyllä.” He hymyilivät toisilleen.
”No siinä tapauksessa. Onko herralla ehdotuksia päivälle?” Hermes kysyi ja sipaisi muutamia hiuksia syrjään toisen kasvoilta. Apollonin kasvoilla välähti ovela hymy.
”Haluaisitko lähteä kanssani Louvreen?” toiveikas. Hermes huokaisi.
”No, eipä minulla kai parempaakaan tekemistä ole…”, hän mutisi.
”Hienoa!” Apollon liversi ja nousi hänen sylistään. ”Aletaan mennä jo! Minä kutsuin myös Marian.”
”Marian?”
”Niin. En odottanut, että haluaisit tulla mukaan ja en kai minä yksin mene”, Apollon tokaisi. Hermes huokaisi.
”Niinpä kai sitten”, hän totesi ja nousi myös ylös tuolistaan. Hän oli nopeasti eteisessä ja nappasi laukkunsa, sekä avaimet kulhosta, joka oli matalalla pöydällä nurkassa. Apollon seisoskeli jo oven edessä intoa puhkuen. Hermes tuijotti häntä hieman käsittämättä.
”Sinä olet nähnyt ne samat taulut ja veistokset tuhat kertaa. Miksi haluat taas päästä tuijottamaan niitä, en vain käsitä”, hän sanoi. Apollon hymyili hänelle.
”No, se johtuu siitä, että sinä ajattelet asiat aina käytännöllisesti”, hän sanoi.
”Niin todellakin teen”, Hermes totesi, mutta päätti antaa periksi. ”Aletaan mennä sitten”, hän huokaisi.


16.6.

Hermes tuijotti lumoutuneena näkyä hänen olohuoneessaan. Apollon seisoi lattialla alasti paino hieman enemmän vasemmalla jalalla ja maalasi. Hän oli pystyttänyt maalaustelineen ja maalasi kankaalle kevyin yksinkertaisin siveltimen vedoin. Hermes makasi sohvalla toisella puolen huonetta ja tuijotti käsi poskella. Hyvät jumalat sentään, miten eroottinen näky.

Kuten arvata saattaa, Hermes ei tyytynyt vain katselijan osaan. Hän nousi sulavasti kuin kissa ja lähti kohti taiteiden jumalaa. Tämän iho oli vaalean päivittynyttä ja lihakset ja kehon muodot olivat herkullisen tarkkaan piirtyneet ihon alla. Vaaleat hiukset olivat juuri oikean verran kiharaiset, eivät mikään korkkiruuvipilvi, vaan latvat olivat hieman kiertyneet ja pisimpien latvat valuivat niskaan.

Hermes käveli toisen taakse ja kietoi kätensä sivellen rintalihaksia, painautui lämmintä selkää vasten ja painoi leukansakin. Hän painoi silmänsä kiinni ja veti sisäänsä toisen ihon tuoksua. Se oli suloinen tuoksu, mutta sitä ei saattanut erotella. Tuoksu oli vain Apollonin ja tälle ominainen.
"Minä voisin hitto syödä sinut", Hermes mutisi toisen olkaa vasten. "Mitä oikein kuvittelet tekeväsi, kun seisot sillä tavalla alasti selkä minuun?" Hänen kätensä vaelsivat etupuolella lihaksia pitkin, merkitsi ne muistiin. Hermes olisi voinut maalata toisen piiruaan myöten kankaalle, jos olisi halunnut. Hän tunsi jokaisen kuopan ja lommon ja oli ylpeä siitä itsessään. Olihan Apollon nyt sentään Olympoksen ainakin toiseksi halutuin jumala ja vain hän oli onnistunut nappaamaan tämän. Apollon oli hänen loistavin saaliinsa, eikä Hermes epäröinyt yhtään näytellä sitä.

Valon jumala käänsi katseensa, niin, että Hermes saattoi ihailla tämän veistoksellisia kasvoja ja lämpimiä silmiä. Jumala oli syötävän näköinen. Hitto, hän tuli kovaksi ihan tässä ja nyt, eikä mitään esileikkejä ollut edes aloitettu. Tuntui kuin Apollon olisi hehkunut valoa. Tämä oli niin häikäisevä.
"Minun vain teki mieli kokeilla sitä. Siinä on omanlaista karismaansa", jumala puhui ja tämän ääni oli kuin herkintä musiikkia. Milloin Apollonista oli muuttunut noin seksikäs? Tai oli tämä aina tietysti ollut, mutta nyt tuntui kuin tämä olisi ollut jotenkin enemmän.
"Sinä voisit tehdä sitä katolla", Hermes kuuli mutisevansa. Apollon näytti pöllämystyneeltä.
"Mitä?" tämä kysyi.
"Tai parvekkeella", Hermes korjasi tajuttuaan, mitä oli sanonut. Hän oli fantasioinut ihan omiaan miettimättä sen tarkemmin mitä puhui.
"Parvekkeella?" Apollon toisti ja näytti kuin kiinnostuksen kiilto olisi noussut hänen silmiinsä.
"Minä teen sen!" Ja äkkiä tämä oli poissa Hermeksen käden ulottuvilta.
"Mitä?" Hermes pärskähti. Apollon oli ryhtynyt kasaamaan maalaustelinettä ja oli ilmeisesti aikeissa rientää... parvekkeelle.
"Kiitos ideasta. Se on loistava!" Apollon hehkutti.
"Mutta et sinä... et voi mennä parvekkeelle", Hermes protestoi.
"Ja miksen?" musiikin jumala oli epäluuloinen.
"No, koska..."
"Koska alhaalla kulkevat ihmiset saattaisivat nähdä?"
"No ei, vaan..." Apollon nosti kulmiaan kysyvästi.
"Minun piti saada." Sille Apollon tyrskähti.
"Eihän pitänyt", hän sanoi, mutta tämän kasvoilla oli kyllä tyytyväinen virne. Hermes taas tunsi itsensä nolatuksi.
"Väitätkö, etten olisi saanut sinulta?" Hermes kysyi, sillä ei uskonut sitä. Hän oli hyvä viettelemään, eikä Apollon useinkaan vastustellut paljoa. Piti vain vetää oikeista naruista.
"Et", Apollon vastasi varmasti, "minä maalasin."
"Minä olisin tunkenut maalisi jonnekin..."
"Älä puhu räävittömiä, Hermes", Apollon keskeytti.
"Niin, mutta sinähän rakastat sitä", Hermes mutisi takertuen toisen harteisiin, vetäen toisen kasvot lähelleen ja lopuksi päätyi puraisemaan musiikin jumalan kaulaa kevyesti hampaillaan.
"Yhymm...", Apollon värisi mielihyvästä. Hetken Hermes jo uskoi voittaneensa, mutta jumala riuhtaisikin itsensä irti ja sanoi.
"Houkuttelevaa, mutta ei."
"Miksei?" Hermes tivasi.
"No, koska", Apollon vastasi virnistäen, "ei pidä olla liian helppo. Muuten kiinnostuksesi sammuu, veli rakas. Sinulla on niin heikko keskittymiskyky."
"No, tuo ei ole totta", Hermes tyrskähti. "Mutta ymmärrän, mitä tarkoitat." Hän virnisti. "Alapa mennä sitten." Hermes läimäisi toista paljaaseen pakaraan tehostaakseen sanojaan. Hän pudisteli päätään ja katseli, miten valon jumala ahtautui parvekkeelle maalaustelineensä kanssa ja ryhtyi maalaamaan. Avonaisesta ovesta kantautui kevyttä hyräilyä. Hermes päätti keittää kahvin ja asettui keittiön pöydän ääreen istumaan ja katseli ränsistyneen ikkunan läpi toisen maalausta. Hän hymähti itsekseen. Ja sitten ei kun odoteltaisi poliisin ilmaantumista...


17.6.

Jalat juoksivat ruohikolla. Korkea naisen nauru helisi ilmassa. Aurinko oli kirkas ja olkisen hatun nauha oli repeytynyt puolittain irti. Nyt se liehui perässä, kun nainen piteli olkihatun sivustasta ja katseli taakseen silmät tuikkien miehelle, joka juoksi perässään. Marialla oli yllään kesäinen leninki. Hänen hiuksensa huojuivat sekaisina ja auringonvalo värjäsi niistä kullanruskeat. Hänen huulillaan oli hymyä ja naurua, silmissään iloa kaksin verroin enemmän.

Maria tunsi juopuvansa. Apollonissa oli jotain niin täydellistä. Ja kun he painautuivat yhteen muurin harjan vieressä ja Apollon kietoi kätensä hänen ympärilleen, nainen värisi. Hän oli lyhyempi toisen suojelevassa syleilyssä. Tuuli oli pörhöttänyt Apollonin vaaleita hiuksia saaden ne näyttämään villaisemmilta ja auringon kevyt kajo kajasti tämän hiusten lomitse kuin luoden sädekehän miehen ympärille. Mariasta tuntui kuin hän olisi voinut kuolla siihen paikkaan. Hänen tunteensa olivat niin suuria ja hän oli pakahtua siihen romantiikkaan ja intensiivisyyteen, jota toinen tarjosi. Huulet olivat täydelliset, kasvot olivat kauniit ja iho oli pehmeä, katse lämmin. Maria vetäytyi suudelmasta, laski sormenpäänsä toisen poskelle kuin koettaakseen, että ne varmasti olisivat aidot. Eikä se ollut harhaa. Pelkkä varmuus siitä oli saada naisen liikutuksesta kyyneliin.
"Älä koskaan katoa", hän kuiskasi hiljaisella äänellä. Ja Apollon laski lupauksia hymyn muodossa.




A/N: Tuo ensimmäinen teksti on itse asiassa täsmälleen, miltä minusta tuntui  Joten ymmärrätte varmaan, miksi tuli tauko ja lopahdus.

[Orenji]

Tuumasta toimeen, sain luettua tämän! Olen sataprosenttisen varma, että olen lukenut muutaman ensimmäisen osan aiemmin, koska tämän lukeminen tuntui kertaamiselta. Eipä se haitannut, tämä on aivan käsittämättömän ihastuttava ja loistava tarina, halusin vain jatkaa ja jatkaa lukemista. Tuli paettua kaikkia tekemättömiä tehtäviä, mutta kun tämä teksti on niin paljon mielenkiintoisempi kuin tiskaaminen.

Harmittaa tietenkin vähän, että lopetat hyviä ficcejä, mutta taidan olla sitä mieltä, että tämä jatkis korvaa kaiken. Sun Apollonisi ja Hermeesi ovat hurmaavia, vivahteikkaita ja jumalallisia sopivassa suhteessa inhimillisyyteen. Tällä kertaa mulla ei ole suosikkia, vaan tämä kaksikko vuorottelee sopuisasti. Muita jumalallisuuksia en ainakaan vielä ala ihannoimaan liikaa, kun heistä ei ole paljoa kuultu.

Tässä vaiheessa täytyy pahoitella tällaista ylistyskommenttia, en kertakaikkiaan keksi minkäänlaista negatiivista sanomista. Aion nimittäin jatkaa Marialla, joka on yllättävän miellyttävä hahmo, eikä käy millään tavalla mun hermoilleni. Hän on hauska, tekeväinen ja reipas, joka ei pelkää tarttua asioihin omatoimisesti. Pidän myös keksimästäsi systeemistä, jolla Maria on ujutettu mukaan, vai että avoin suhde Hermeen ja Apollonin välillä.

Tapahtumatkin kuulostavat oikein realistisilta, vaikka vastaan on tullutkin pari kohtaa, jotka eivät toimi aivan täydellisesti. Eniten olen tykkäillyt retkistä rannalle, dialogista ja Hermeksen penkeillä hyppimisestä, joka oli kovin helppo kuvitella. Myös hetket, joina Apollon maalasi, olivat kiintoisaa lukea, sai yrittää tavoittaa joitakin uusia ajatuksia tutuista jumalista. Osat, joissa kaikki kolme päähenkilöä ovat paikalla, taitavat olla suosikkejani.

En oikein keksi mitä tässä pitäisi sanoa, pidän hirmuisesti tästä teoksestasi ja toivon pikimmiten jatkoa viimeluvun lopetuksen jälkeen.
Ja Apollon laski lupauksia hymyn muodossa.
Sulamiskuolema taitaa olla oikea diagnoosi. ^^
Kiitos, lupaan kirjoittaa jatkossa kattavampia kommentteja!