Kirjoittaja Aihe: Percy Jackson: The Little Three|S|1/2|Tauolla|  (Luettu 3768 kertaa)

LumiNalle

  • Storyteller
  • ***
  • Viestejä: 201
Nimi: The Little Three
Fandom: Percy Jackson
Kirjoittaja: LumiNalle
Ikäraja: S korkeintaan, en ole ihan varma tulevasta osasta. Korjaan sitten.
Varoitukset: Nope?
Genre: H/C, Pieni Angst, Romance(toisessa osassa ehkä  :P poistan jos ei olekaan) AU, jne.

Muuta: Hmm. Tää on mun pieni palleroiseni. Pisin jonka olen ikinä kirjoittanut, eikä tää oo ees vielä valmis. Tää on pikkusen erilainen kirjoitustyyli, sinänsä siis, etten oo pitemmässä ficissä koittanut. Toivottavasti tää sopii tähän ja ei oo liian sekava tai muuta.
Hahmot voi olla Oc. oikeestaa niitten on tarkoituskin olla pikkuisen, ei kamalasti, muttei ihan sitä, mitä ne on kirjoissa, koska tää on AU ja kirjoitinheidät sellaisiksi, joiksi miä ajattelin heidän tulevan, jos menneisyys olisi mennyt heillä eritavalla. Kuten näin.

Hmm. Pitiköhän miun vielä jotain muuta kertoa? En muista enää. Ei pitäisi postailla keskellä yötä, siitä ei seuraa mitään järkevää, mutta koska en opi virheistäni, postaan tän silti.  :D

Ainii! Hahmojen iät on: percy 7 – 12, thalia 8- 13 ja nico 7- 12

Äh, ihan sama. Lisään aamulla jos jotain jäi  :)

Enjoy and leave your comment, ok?  8)



The little three

1. Perhe

Kolme serkkua.

Percy. Thalia. Nico.

He tunsivat toisensa pienestä pitäen ja olivat seisseet toistensa tukena pienen iäisyyden. He rakastivat toisiaan. He olivat toistensa koko maailma. He eivät tarvinneet muita.

Jokaisella oli omat taakkansa kannettavinaan, he tietävät sen. Jokainen heistä kantaa omaa synkkää salaisuuttaan sisimmässään, piilotellen niitä, kuin virheitään. He tiesivät salaavansa toisiltaan ja silti he luottivat toisiinsa. Sokeasti.

He olivat outo kolmikko muiden silmissä. Hylkiöitä, pelottavia, voimakkaita ja liian vaarallisia.

Kukaan ei koskaan odottanut heidän olevan edes olemassa. Heidän ei oletettu tapaavan, eikä todellakaan tulevan toimeen keskenään. Ystävystyvän.

Kaikki alkoi keskellä New Yorkin pimeää ja likaista sivukujaa. Kolme nälkiintynyttä ja likaista lasta juoksivat kukin tahollaan samalle kujalle. Turvaa etsien.

Ja he löysivät toisensa.

Sitä, että oliko kohtaaminen kohtalon oikku vai pelkkää sattumaa, ei koskaan tiedetä, mutta yksi asia oli varma. Sinä yönä kolmen lapsen elämä sai ensikerran suunnan parempaan. He löysivät kodin toisiltaan. Ja ennen kuin huomasivat, he olivat muodostaneet vahvan siteen välilleen.

He tiesivät toistensa viat. Ymmärsivät ne ja hyväksyivät.

Sillä vaikka he kuinka kävivät toistensa hermoille, he rakastivat toisiaan aina enemmän. He olivat toistensa mahtavimmat liittolaiset ja he tiesivät sen.

~*~

Percy, Poseidonin poika, oli unelmoija. Rakastaja. Elämän pienien ihmeiden vaalia. Pieni ystävällinen ja viaton poika sydän täynnä rakkautta ja armoa, jätettynä yksin maailmaan, joka ei ole suopea puoliverisiä kohtaan.

Percyllä oli omat keinonsa selviytyä kohtalottarien koettelemuksista. Poseidonin lapsi pakeni omaan haavemaailmaansa, paratiisiinsa, joka oli täynnä lapsellisen viattomia unelmia perheestä, rakastavista vanhemmista ja vanhemmista sisaruksista, jotka pitäisivät pojasta huolen.

Percy piiloutui muulta maailmalta ja unohtui haaveisiinsa, joista Nicon ja Thalian täytyy välillä edelleen repiä hänet todellisuuteen.

Percy oli ehkä piilossa muulta maailmalta, mutta haaveissaan ei koskaan yksin.

~*~

Thalia, Zeuksen tytär, oli synnynnäinen soturi. Kova, raaka ja vahva.

Thalia liikkui määrätietoisesti kaupungista toiseen, pysähtymättä sen enempää miettimään. Kun pysyi liikkeellä, häntä ei saataisi kiinni, eikä hän kiintyisi mihinkään. Ei paikkaan, ei ihmisiin.

Sillä kun kiintyy johonkin, sitä alkaa rakastaa. Ja jos rakastaa jotain, se on vaikea jättää.

Thalialla ei ollut varaa rakastua mihinkään, pysyäkseen hengissä hänen oli oltava alati liikkeellä.

Pienestä pitäen Thalia oli oppinut kohtaamaan vaikeudet silmästä silmään mukisematta. Hän oppi, että henkiin jääminen edellytti vahvuutta, raakaa voimaa ja hieman julmuutta.

Thalialle ei ollut ongelma tappaa vihollista.

Zeuksen tytär ei paennut juuri koskaan mitään, eikä luottanut mihinkään.

Mutta hän oli yksinäinen.

~*~

Nico, Haadeksen poika, oli aina ollut selviytyjä. Laskelmoiva, kiero ja nopea liikkeistään.

Nico oppi hyötymään muista jo varhaisessa iässä, eikä luottanut muihin.

Kuoleman jumalan poika teki päätöksiä muiden kustannuksella, jos se pelasti hänen kurjan henkiriepunsa. Hän käytti säälimättömästi ihmisiä hyväkseen eikä tuntenut syyllisyyttä taikka katumusta.

Mutta miksi pitäisikään?

Olihan hän sentään Kuoleman valtiaan poika jolta ei muuta odotettukaan. Kyllä Nico sen tiesi.

~*~

Percy peitteli sitä. Yritti unohtaa sen. Ja silti se seurasi häntä minne ikinä menikään. Kietoi kuristavaan otteeseensa ja hukutti syytöksillään.

Murhaaja, murhaaja, murhaaja… Se kuiski meren lapselle.

Percy ravisteli päätään raivokkaasti ja läimäisi kädet korviensa suojaksi.

Ei! Ei! Ei! En ole! Poseidonin poika yritti uudelleen ja uudelleen vakuuttaa itseään. Mutta siltikin, ääni ei vaiennut.
 
Percyä hävetti, hävetti niin paljon, että kurkkua kuristi ja hengitys salpautui ahdistuksesta hänen ajatellessaan sitä. Kuullessaan sen syytökset päänsä sisällä. Ja aina silloin nuo kauniit merenvihreät silmät täyttyivät pelosta ja väsymyksestä. Eivätkä Thalia ja Nico voineet muuta kuin ihmetellä, mikä toi vainotun katseen viattoman pojan katseeseen.  Mutta Percy ei koskaan sanonut mitään, ei selittänyt. Koska häntä hävetti.

Ja ehkä myös hieman pelottikin. Mitä jos he eivät hyväksyisi ja jättäisivät Percyn? Yksin? Juuri kun hän oli saanut itselleen perheen, he lähtisivät?

Eikä Poseidonin poika halunnut olla yksin enää.

Joten hän ei kertonut. Sen sijaan hän vastasi kysyviin katseisiin värisevällä hymyllä ja yritti vaientaa syytökset mielestään. Eikä hän valehdellut, eihän? Jätti vain kertomatta.

Ja Thalia ja Nico sulkivat silmänsä ilmiselvältä tuskalta, jonka Percy niin kovin yritti piilottaa. Koska he rakastivat merenjumalan poikaa.

~*~

Thalia oli tottunut suoraan toimintaan. Kun hän liikkuisi alati, ei pysähtyisi miettimään turhia ja uuvuttaisi itsensä tarpeeksi, muttei liikaa, ei hän jaksaisi ajatella. Ajatella virheitään. Kaikkea sitä, mitä hänen olisi pitänyt sanoa, tehdä ja ennen kaikkea jättää tekemättä.

Ajan myötä, jos hän olisi onnekas, hän voisi ehkä jopa unohtaa. 

Niinpä hän pysyi liikkeessä, valmensi itsensä kestämään ja kovetti sydämensä. Selvitäkseen päivästä kerrallaan. Sillä jokainen oli koetus, muistutus hänen omista virheistään. Ja edelleen juuri niistä, jotka hänen olisi pitänyt jättää tekemättä. Eikä hän silti voinut olla miettimättä välillä, että entä jos.

Entä jos hän olisi kuunnellut äitiänsä?

Isäänsä?

Ketä vain, joka olisi tiennyt?

Tiennyt miten vaikeaa se on, päästää irti. Menettää. Tulla unohdetuksi. Ja voida syyttää vain itseään.

Entä jos hän ei olisi ollut niin itsekäs?

Mutta kohtalottaret eivät olleet suopeita. Tai ehkä olivat. Kuka tietää? Silti, he eivät sallineet Zeuksen tyttären unohtaa. Sitten hän tapasi Nicon ja Percyn. Ja Thalia huomasi, ettei voisi koskaan unohtaa.

Hän näki omat virheensä heissä.

Se kauhistutti Thaliaa.

Kauhistutti, sillä hän pelkäsi tekevänsä samat virheensä uudelleen.

Sillä hän ei ollut välittänyt tarpeeksi. Hän oli karannut useasti. Ajatellut vain itseään. Unohtanut ja jättänyt muut yksin. Veljensä. Äitinsä. Ja siksi hän oli menettänyt heidät kummatkin. Eikä Jason enää muistanut häntä.

Eikä hän halunnut mokata tätäkin. Mutta itsekkyys oli hänen toinen luontonsa. Se auttoi häntä selviytymään elossa.

Mutta katsoessaan Nicon ja Percyn huolestuneisiin kasvoihin, hän ei voinut olla ajattelematta, että entä jos, tämä tosiaan on hänen toinen mahdollisuutensa? Korjata virheensä? Saada oikea perhe? Ja ehkäpä, kuka tietää, joku päivä hän voisi tunnustaa syntinsä näille kahdelle pojalle, joista oli tullut hänen syynsä jatkaa?

Ja ehkä jonain päivänä myös Nico ja Percy olisivat valmiita jakamaan taakkansa hänen kanssaan.

~*~

Nico ei halunnut ajatella sitä. Useimmiten hän sulki sen pois mielestään. Kieltäytyi kuulemasta niitä pieniä kuiskauksia, avun pyyntöjä. Mutta vaikka hän pystyi käskemään henkiä olemaan hiljaa, ei hän omalle tunnolleen mahtanut mitään. Sillä vaikka hän oli kuinka yrittänyt, hän ei saanut kovetettuaan sydäntään tarpeeksi. Ne tulivat aina takaisin. Avun huudot ja syytökset. Itsepetos ja menetys.

Eikä Nico voinut sille mitään. Joten hän vain ummisti silmänsä ja toivoi niiden menevän pois.
 
Mutta ne eivät koskaan menneet kokonaan pois. Ne vaimenivat, mumisivat tyytymättöminä nurkissa, lymysivät odottaen parempaa aikaa iskeä uudelleen. Odottivat, kunnes Nico olisi heikoimmillaan. Tunteiltaan.

Ne kuiskivat jatkuvasti: Auta, auta, auta… Pelasta, pelasta, pelasta…

Nico pystyi kuulemaan siskonsa anelut äänien kautta. Rukoilut auttamaan.

Mutta hän ei ollut auttanut. Sen sijaan hän oli seissyt turtana paikoillaan, kauhusta kankeana ja katsonut, kuinka hänen siskonsa oli kuollut. Revitty palasiksi.

Elämä ei koskaan ollut helppoa puoliverisille, ja heidän loppunsa olivat usein kivuliaita.

Sen Nico oli saanut todistaa sinä yönä. Eikä hän ole koskaan voinut antaa anteeksi itselleen.

Koska hän oli ollut liian peloissaan. Suorastaan kauhuissaan. Hän ei ollut uskaltanut lähestyä drakoneja, sillä hän oli pelännyt kuolevansa itsekin. Joten sen sijaan, että hän olisi rynnännyt sisarensa avuksi, hän oli seissyt sivukujan kupeessa, piilossa, peloissaan ja katsellut, kuinka Bianca yritti edelleen pelastaa itseään sekä toista puoliveristä, joka oli lyöttäytynyt heidän seuraansa.

Niin hän oli säälimättömästi käyttänyt siskoaan ja tämän rakkautta hyväkseen, eikä ollut tarpeeksi rohkea maksaakseen sitä takaisin. Ja se piinasi häntä. Kalvoi hänen mieltään, eikä tilannetta auttanut yhtään haamut, jotka seurasivat häntä. Bianca.

Nicolla ei ollut sen jälkeen ongelmia käyttää muita hyväkseen, säälimättömästi. Miksi olisikaan? Olihan hän jo aiheuttanut oman siskonsa kuoleman.

Silti, aina kun hän katsoi Thaliaa ja Percyä, häpeä ja syyllisyys olivat tukahduttaa hänet. Sillä hän pelkäsi, uskoi, ettei pystyisi suojelemaan heitä tarpeeksi. Itseltään. Ajan myötä hän rakastuisi heihin täysin. Unohtaisi kokonaan millainen ihminen hän itse on. Kiero, pitkä vihainen ja pelkuri. Ja ennen pitkään he ajautuisivat tilanteeseen, jossa hänen olisi jälleen päätettävä oman henkiriepunsa ja parhaiden ystäviensä välillä, eikä Nico ollut varma, osaisiko valita oikein silläkään kertaa.

Mutta kuitenkin, joka kerta, kun Thalia läimäyttäisi häntä kaverillisesti selkään ja kietoisi sitten kätensä hänen kaulansa ympäri vetäen tiukkaan halaukseen nauraen ja Percy katsoisi häneen silmät kirkkaina naurusta samalla kun tuuppaisi häntä hellästi kylkeen ja jäisi siihen lähelle, eikä katoaisi takaisin omaan haave maailmaansa, silloin Nico tiesi, että tällä kertaa hän valitsisi oikein.

~*~

He pysyttelivät kuitenkin rannikkoseuduilla, eniten itärannikolla. Miamissa, siitä Jacksonvilleen ja siitä taas eteenpäin pohjoiseen päin kohti hetkellisesti Washingtonia ja New Yorkia. Lapset harvoin lähtivät omalta alueeltaan edemmäs sisämaahan, taikka maan toiselle puolelle läntiselle rannikolle, Los Angelesiin tai San Franciscoon.

He tunsivat itärannikon lähes läpikotaisin. Tiesivät minne mennä vaaran uhatessa ja heillä oli kontakteja. Ei ollut siis mitään syytä lähteä liian kauas. Se oli Nicolle helpotus.

Viisi vuotta. Viisi vuotta he elivät kaduilla oman onnensa nojassa. Yhdessä.

Noina viitenä vuotena he olivat onnellisempia kuin koskaan aiemmin. Koska he eivät olleet yksin. Ja kuitenkin olivat. Kantoivat edelleen salaisuuksien taakkojaan. Häpesivät niitä. Tunnollisesti sulkivat silmänsä toistensa kärsimyksiltä, odottivat, toivoivat.

Lapsilla oli tapana viettää aikaa eniten suurkaupungeissa.

Helppoa rahaa.

Kontaktit auttoivat heitä tarpeeksi. Heillä oli tarkoin valittuja piilopaikkoja ympäri kaupunkeja, joiden olinpaikka muut eivät tienneet. Suurista kaupungeista, jos he nyt sattuivatkin hankkimaan itselleen hankaluuksia, ei tarvinnut lähteä saman tien pois. Miami ja New York, molemmat olivat suuria metropoleja, miljoonien kaupunkeja. Ei heitä helpolla löydettäisi kaikkien muiden joukosta.

Sillä juuri siihen he olivat erikoistuneet noina viiden vuoden aikana. Huijaamiseen ja soluttautumiseen. He veivät muiden omaisuutta, huijasivat heitä ja hyväksikäyttivät hyväuskoisia kansalaisia. Täysin häpeilemättä.

Nyt, kun he olivat lyöttäytyneet yhteen ja liikkuivat yhdessä ja yrittivät olla perhe, heidän oli laadittava uudet pelisäännöt. Koska kukaan heistä ei ollut tottunut ottamaan muita huomioon selviytyäkseen. He ymmärsivät nuoresta iästään huolimatta, että yhdessä pysyminen sekä hankaloittaisi heidän elämäänsä, että helpottaisi sitä.

Heidän oli päätettävä, aikoivatko he pysyä liikkeessä koko ajan, kuten Thalia oli tehnyt, sillä Kolmen Suuren lapsina he houkuttelivat ennestään jo paljon enemmän hirviöitä puoleensa, kuin ”normaali” puoliverin olisi. Joten oli riskialtista jäädä yhteen paikkaan yhdessä, sillä nyt heidän hajunsa suorastaan veti puoleensa hirviöitä, kuin huutaen: syökää meidät! Vapaata riistaa!
Percy ja Nico eivät olleet erityisen innostuneita vaihtamaan kaupunkia tiheään tahtiin. Eivätkä he olleet tottuneet niin nopeaan vaihdokseen. He halusivat mieluummin jäädä aina hetkeksi jonnekin ja lähteä livohkaan tilanteen niin vaatiessa. Eikä Thaliallakaan ollut sitä mitään vastaan, niin kauan kun se ei vaarantaisi heidän, hänen, henkeään.

Lopulta he päättivät pysytellä rannikolla. Nico kieltäytyi ehdottomasti suuntaamasta länsirannikolle. Eikä Percy ollut kovin innokas matkaamaan sisämaahan. Meren läheisyys loi tälle turvallisuuden tunnetta.

Ja vaikka he eivät sitä koskaan myöntäneetkään, he elättelivät toivoa. Toivoa paremmasta. Kodista.

He toivoivat, että jonain päivänä heidän ei enää tarvitsisi muuttaa paikasta toiseen, vaan he voisivat asettua paikoilleen. Käydä koulua kuin normaalit nuoret, saada ystäviä, maleksia ostareissa ja elää ilman huolta tulla syödyksi. Juurtua paikoilleen. Löytää rakkaus.

Heidän toiveensa olivat samanlaisia ja silti he tavoittelivat aivan eri asioita.

~*~

Percy toivoi, halusi epätoivoisesti, perheen. Ihmisiä, jotka pitäisivät hänestä huolta silloin kun hän ei jaksaisi. Hellisivät häntä, lohduttaisivat, kun hän olisi surullinen, olisivat huolissaan hänestä ja tekisivät kaikkensa saadakseen hänet hymyilemään jälleen.

Mutta meren lapsi oli sokea, eikä huomannut, että hän oli jo saanut sen kaiken.

~*~

Thalia halusi ystäviä, ikuisia liittolaisia ja tukipilareita. Ihmisiä, joiden hän pystyi luottamaan. Luottaa heidän turvaavan hänen selustansa tilanteessa kuin tilanteessa. Kumppaneita hänen pitkälle matkalleen jakamaan sen haasteet. Zeuksen tytär ei halunnut olla yksinäinen enää koskaan.

Taivaanjumalan tytär ei kuitenkaan ollut vielä valmis tajuamaan, että myös hän oli jo saanut sen kaiken.

~*~

Nico halusi epätoivoisesti jonkun vierelleen, jonkun joka ei pettäisi häntä. Hyväksyisi hänen syntisen menneisyytensä, ymmärtäisi ja antaisi sen olla. Nico toivoi löytävänsä jonkun, joka rakastaisi häntä sellaisena kuin hän on, eikä yrittäisi muuttaa häntä paremmaksi. Jonkun joka vain olisi. Istuisi hänen vierellään iltaisin, painaisi päänsä hänen olalleen ja vain olisi siinä vierellä hiljaa.

Ja vaikka Haadeksen poika kuinka etsi, ei hän tajunnut löytäneensä jo.

~*~

Lopulta, kaikkien noiden viiden vuoden jälkeen heidät löydettiin.

Pienikokoinen, epävarman näköinen satyyri juoksi suoraan heidän piilopaikkaansa, missä he itsekin piilottelivat drakonilta, päästäkseen pakoon kyklooppia.

Kolme nuorta hätkähti melua, joka aiheutui satyyrin rynnätessä suoraan oven läpi huutaen kauhuissaan niin, että se oli jo melkein koomista. Nuoret jännittyivät välittömästi j hapuilivat aseitaan lähettyviltä. Nico ja Thalia piirittivät epäilevästi mulkoillen satyyrin, joka huohotti majan nurkassa, kun Percy hyppäsi pystyyn ja paiskasi oven kiinni.
 
Himmeä kynttilän valo valaisi huoneen hämärästi, luoden uhkaavia varjoja nuoren satyyrin ylle kahden voimakkaan puoliverin lähestyessä häntä miekkojen kanssa.

Satyyri nielaisi vaikeasti ja vilkuili kahta puolijumalaa edessään sekä takana oven luona seisovaa epävarmana. Lähestyvien nuorten ilmeet olivat niin uhkaavia, että hetken satyyri harkitsi valitsevansa kykloopin seuran mieluiten.

Hän nousi vaivalloisesti seisomaan ja kompuroi hieman taemmas, päästäkseen kauemmas Thaliasta ja Nicosta, ennen kuin nosti tärisevät kätensä ilmaan antautumisen merkiksi. Satyyri painautui aivan seinään kiinni ja tuijotti silmät suurina eteensä varmana päiviensä olleen luetut.

Thalia ja Nico vilkuilivat toisiaan ja satyyria epäluuloisina ennen kuin heittivät kysyvän katseen merenjumalan poikaan, joka katseli edelleen ovelta huolestuneena tapahtumia. Percy puri huultaan epävarmana ennen kuin pudisti hitaasti päätään. Ja asia oli sillä selvä.

Huokaisten Zeuksen tytär ja Haadeksen poika laskivat aseensa ja perääntyivät pari askelta voidakseen katsoa kunnolla tätä tunkeutujaa. Kädet puuskassa he mittailivat katseellaan nurkassa tärisevää otusta, edelleen valmiina ottamaan miekkansa esiin, jos pukki vaikka päättäisikin hyökätä.

Percy käveli Thalian oikealle puolelle ja nykäisi tätä hihasta kysyvänä. Taivaanjumalan tytär hymähti toisen kärsimättömyydelle ja otti askeleen lähemmäs satyyria.

”Ja kukas sinä olet?” Thalia kysyi ääni tiukkana ja vartalo jännittyneenä.
 
Hetken aikaa nurkkaan ahdistettu satyyri vain aukoi suutaan jo pelkästään siitä järkyttyneenä, että toinen ei ollut sivaltanut häntä kahtia sillä sekunnilla. Haadeksen poika kyllästyi kuitenkin pian tämän töllistelyyn ja harppasi nopeasti aivan kiinni tähän. Säikähtänyt vingahdus pääsi satyyrin kurkusta Nicon painaessa tikarin sitä vasten.

”Ala puhua,” manalan valtiaan poika sähisi tummat silmät leimuten.

”G-grover…” satyyrin onnistui änkyttää.

Nico painoi tyytymättömänä tikaria hieman enemmän toisen pojan, satyyrin, kaulaa vasten saaden tämän selittämään paniikissa:

”E-en minä tahallani, o-olin vain menossa etsimään kahta puolijumalaa läheisestä koulusta ja s-sitten törmäsin tuohon k-kyklooppiin joka yritti syödä minut ja minä vain yritin päästä sitä pakoon enkä katsonut ollenkaan minne juoksin ja anteeksi, anteeksi, anteeksi, ei ollut tarkoitus häiritä teitä ja…” Grover selitti pakokauhuisena, luullen Nicon aikovan tappaa hänet.

”Ole hiljaa!”  Thalia kivahti hieroen ohimoitaan. Satyyrin puhe loppui kuin seinään ja hän sulki silmänsä inisten pahinta odottaen.

Nico vetäytyi kyllästyneenä ja käveli takaisin makuupussien luokse ja istui paikalleen kahden muun seuratessa perässä.

Grover raotti hämmentyneenä toista silmäänsä, kun tunsi tikarin katoavan kaulaltaan ja katsoi epävarmana edessään olevia puolijumalia. Eikä hän tiennyt mitä olisi ajatellut heistä.

”No? Mitä sinä vielä seisot siellä? Tule istumaan sieltä,” Percy huikkasi hymyillen ystävällisesti Groverille saaden seuralaisensa pyörittelemään silmiään.

~*~

Nicon ajatukset myllersivät raivokkaasti, vaikka hän peittikin sen taidokkaasti. Hän ei ollut varma, mitä tehdä satyyrille, joka huonolla onnella sattui pyyhältämään juuri heidän majaansa. Toinen nyt kuitenkin oli tunkeilija ja mahdollinen vaara hänelle ja hänen perheelleen

”On niin Percyn tapaista kutsua tunkeilija istumaan,” Nico tuhahti ja mulkoili edelleen epäilevästi satyyria, joka hermostuksissaan oli alkanut nakertamaan oranssin villapaitansa hihaa.

Haadeksen poika katsoi, kuinka Percy tarkkaili tunkeilijaa kiinnostunut pilke silmissä ja huvittunut hymy huulilla.

”Hmph. Helppo Percyn on olla huvittunut, eihän hänen koskaan tarvitse tehdä mitään, kun me Thalian kanssa hoidamme kaiken”, tumma poika ajatteli kulmiaan rypistäen. Tummat silmät vaelsivat takaisin poikaan edessään ja ajatus tästä yhtä varautuneena ja julmana ihmisenä, kuin hän itse oli, aiheutti kylmiä väreitä Nicolle.

~*~

Siinä he seisoivat. Suuren, valkoisen talon kuistilla.

Puoliveristen leirillä.

~*~

Heitä vastassa, olohuoneessa, oli vanha kentauri.

Kheiron.

Ja joku blondi tyttö pistävän harmailla silmillä.

Tyttö nojaili seinään rennon oloisena, mutta silmissä oli varautunut katse.

Percy huomasi prinsessatytön ja hymyili tälle. Aidosti.

~*~

Nico katseli pitäytynyt ilme kasvoillaan ympärilleen.

Hän näki uteliaita puoliverisiä, jotka yrittivät kurkkia sisälle huoneeseen nähdäkseen vilauksen Groverin tuomasta kolmesta uudesta puoliverisestä.

Hän kuuli Kheironin ja hölmön satyyrin puhuvan vaimeasti toisessa huoneessa.

Arvatenkin heistä.

Nicoa ei kuitenkaan kiinnostanut.

Nenäänsä nyrpistäen Haadeksen poika vilkaisi muihin leiriläisiin ja totesi, etteivät he tulisi viettämään täällä kovin kauan aikaa.

~*~

Tyttö vaaleilla prinsessan kutreilla tuli puhumaan Thalialle, kun heidän vanhempansa olivat tunnustaneet heidät. Harmaat silmät innosta loistaen. Kertoi olevansa Athenen tytär.

Thalia piti tytöstä. Annabethistä.

Athenen tytär oli hauska, joskin hänen huumorintajussaan oli hieman puutteita, nerokas ja taitava taistelulajeissa.

Annabethillä oli myös huonot puolensa. Kuten ylpeys.

Tytöllä oli myös tapana ylenkatsoa muita, kuin olisi heitä parempi.

Ja joskus Thalia ajatteli, että Annabeth toisinaan ihan oikeasti luuli olevansa muita parempi.

Mutta silti Zeuksen tytär ei voinut olla pitämättä tytöstä.

~*~

Nicolle hänen isänsä tunnustus oli helpotus, ei sillä, että hän oikeasti olisi välittänyt. Oikeasti.  Mutta oli hyvä päästä pois Hermeksen mökistä.

Olo siellä alkoi jo käydä Nicon hermoille. Aina joku yritti pihistää häneltä jotain.

Mutta hän oli pitänyt siitä, että sai nukkua Percyn ja Thalian vieressä.

Eikä se mökinjohtaja, Luke, ollut hassumpi myöskään.

Hauska veikko.

Mutta jokin oli Hermeksen pojassa väärin, Nico aisti sen.

Vanhempi teini peitteli jotain. Yritti selvästi teeskennellä jotain. Mutta ei hän Nicoa huijannut. Sillä Haadeksen poika tunnisti itsepetoksen sen nähdessään.

Koska juuri sen hän näki peliin katsoessaan.

~*~

Leiritulella Thalia vilkaisi huolestuneena vieressään istuvaan hymyilevään Poseidonin poikaan.  He olivat olleet nyt tasan kaksi viikkoa puoliveristen leirillä. Heidät oli otettu vastaan pelon ja kunnioituksen sekaisin tuntein. Tai ainakin hänet. Olihan hän sentään itse Zeuksen, ylijumalan, tytär.

Muut leiriläiset halusivat olla hänen ystäviään, viettää aikaa hänen kanssaan. He ottivat hänet mielellään mukaan aktiviteetteihinsa ja opettivat helpot niksit leirillä selviytymiseen.

Mutta Percy ja Nico eivät olleet niin haluttua tavaraa. Nico, koska hän oli pelätyn kuoleman valtiaan poika ja hän suorastaan säteili tummaa auraa, joka pelotti useimpia. Muut leiriläiset lähestulkoon karttoivat häntä.

Percy taas. Hänen pieni Percynsä, josta oli tullut hänelle pikkuveli. Poseidonin poikana, ei häntä pidetty yhtä tärkeänä. Useimmat eivät nähneet voimaa ja valtaa, jota poika piti käsissään, tuon ystävällisen hymyn takaa, jonka Poseidonin poika soi muille.

Hän oli kuullut, kuinka jotkut leiriläiset puhuivat pojasta. Kun luulivat, ettei kukaan kuulisi, ei välittäisi.

Thalian oli myönnettävä, että hän oli aluksi nauttinut siitä, kuinka muut palvoivat maata hänen allaan. Siitä, että he halusivat olla hänen ystäviään.

Hän nautti vallantunteesta, jonka hän sai.

Kunnes hän kuuli muiden puheet. Percystä. Nicosta.

Ja hän rupesi miettimään, epäilemään, puhuivatko he myös hänestä silloin, kun hän ei ollut paikalla?

Se teki Thalian surulliseksi.

Mutta kaikkein eniten häntä suretti, ettei hän huomannut muiden puheita Precystä ja Nicosta aiemmin.

Se hävetti häntä.

Hän ei ollut huolissaan Nicosta. Ei niin paljon. Thalia tiesi, että Nico oli vahva. Hyvin vahva. Thalia tiesi myös, että Nico oli tottunut. Että Haadeksen poikaa ei voisi oikeastaan vähempää kiinnostaa mitä leiriläiset hänestä ajattelivat. Koska Nico, oli heidän yläpuolella. Kuten he kaikki olivat. Muut eivät vaan vielä tajunneet.

Percystä Thalia oli kuitenkin huolissaan. Zeuksen tytär tiesi, kuinka paljon meren lapsi toivoi saavansa ystäviä, joista muodostaa perhe. Ja Thaliaa pelotti, kuinka paljon se mahtaisikaan sattua poikaan, jos tämä joskus saisi selville, mitä hänestä puhutaan.

Mutta Thalialla ei ollut sydäntä kertoa. Ei, kun hän katsoi tuota viatonta hymyä.

Eikä hän tiennyt, kumpi tulisi tekemään merenjumalan pojalle enemmän vahinkoa, kertominen vai sen jättäminen. Sillä Thalia oli yhdestä asiasta varma. Percy tulisi tietämään. Pojalle ei voinut valehdella liian kauaa, sillä tämä sai aina sen selville jostain.

Ja pieni, itserakas, osa Thaliasta oli hyvillään, ettei Percy voisi luottaa muihin. Silloin ei olisi ketään joka voisi syrjäyttää hänet.

~*~

Percy hymyili kauniisti muille leiriläisille kävellessään heidän ohitseen. Hymyili vaikka häntä ei hymyilyttänyt. Tekohymyä.

Mutta ei kukaan huomannut, hän tiesi sen. Ei edes Thalia tai Nico.

Muut eivät ymmärtäneet. Eivät he ymmärtäneet miten paljon se sattui. Nähdä kaikkien muiden lävitse. Heidän valheensa, mielistelevät hymynsä ja silmien ahneen pilkkeen heidän katsoessa häntä päästä varpaisiin arvioivasti. Haluten hyötyä hänestä, luullen ettei hän tajuasi. Kuulisi petosta heidän äänessään.

Percy ei ollut tyhmä, päinvastoin. Hän näki ja kuuli sen minkä muut jättivät huomioimatta. Hän osasi lukea pelottavan hyvin toisten tunteita, näki niiden läpi valheelliseen totuuteen. Totuuteen, joka peiteltiin hyvin ja unohdettiin.  Mutta Percy itse oli valheiden mestari, eikä häntä huiputettu niillä.

~*~

Se Annabeth-tyttö.

Nico ei pitänyt hänestä.

Tyttö luuli itsestään liikoja, koska hänen äitinsä on viisauden jumalatar.

No, viisaus ei ole näköjään periytynyt.

Nico näkee, kuinka Tyttö katsoi Percyyn nenänvarttansa pitkin. Koska hänen isä on Poseidon.

Eikä Nico myöskään pidä tavasta, jolla Tyttö kutsuu hänen Percyään. Leväaivoksi.

Haadeksen poika ei voinut muuta, kuin ihmetellä, miten Thalia ihan oikeasti pystyi pitämään Athenen tytöstä tai kuinka Percy ei vaan nähnyt alentavia katseita, joita tyttö loi häneen, vaan hymyili tälle kuten muillekin.

Kaikkein eniten Nicoa kuitenkin risoi, kuinka muut leiriläiset alensivat heitä. He eivät ajatelleet hänen ja Percyn olevan yhtä tärkeitä kuin Thalian. Ja luulivat voivansa hyväksikäyttää heitä.

Mutta Nico näyttäisi heille. Näyttäisi heille heidän paikkansa. Hänen alapuolellaan.

Ja pistäisi heidät ymmärtämään, että Nico ei ollut Thalian alapuolella. Hän oli tasa-arvoinen Thalian ja Percyn kanssa.

~*~

Kolme viikkoa.

Kolme viikkoa ja hänen hymynsä alkoi jo sattua.

Tuskaa oli vaikeampi pitää sisällä, kun ympärillä oli niin paljon valheita.

Ja ne syyttävät katseet.

Ihan kuin kaikki olisi hänen vikansa. Kuin hän olisi ollut vastuussa kaikesta pahasta, joka tapahtui.

Ja se sattui.

Voi luoja, miten se sattui.

Nähdä kaikki se, jolta hän oli yrittänyt sulkea silmänsä viimeisten vuosien aikana.

Ja se tyttö. Annabeth. Athenen tytär.

Hänen, Annabethin, katseet sattuivat eniten. Katseet, jotka vähättelivät hänen olemassa oloaan.

Ja hän vihasi sitä.

Vihasi sitä, miltä se sai hänet itsensä tuntemaan.

Kuinka hän tiesi, että kaikki nuo katseet olivat oikeassa.

Ei hänellä ollut oikeutta olla täällä. Elossa.

Kyllä Percy sen tiesi ja juuri siksi hän vihasi sitä.

~*~

Neljä viikkoa ja Nico oli valmis heittämään Thalian järveen. Häntä otti päähän, kuinka tyttö näytti nauttivan olostaan. Ihan. Liikaa.

Thalia tuntui unohtaneen hänet ja Percyn paistatellessaan suosiossa.

Ja se otti Haadeksen poikaa päähän. Koska hän näki, miten yksinäisyys vilahteli Percyn silmissä, kun Thalia valitsi aina uudelleen ja uudelleen uudet ystävänsä Percyn ja Nicon sijasta.

Annabeth ja Luke.

Nuo kirotut nimet.

~*~

Viisi viikkoa.

Percy halusi pois.

Hän ei kyennyt enää hymyilemään.

~*~

Kuusi viikkoa.

Nico oli tulla hulluksi.

Percy ei ollut hymyillyt enää moneen päivään ja Thalia oli tullut sokeaksi heidän ahdingolleen.

~*~

Seitsemän viikkoa.

Percy livahti yöllä Nicon mökkiin.

Poseidonin poika itki.

Nico veti pojan tiukkaan halaukseen. Poika oli viimein murtunut.

Hiljainen, särkynyt lause ympäröi heidät lopullisuudellaan.

”Lähdetään pois.”


~*~

Ja he lähtivät.

Ilman Thaliaa.

~*~

So... Yeah. What'd u think?
« Viimeksi muokattu: 12.11.2014 21:27:47 kirjoittanut Beyond »

Ginerva

  • ***
  • Viestejä: 239
  • Qhuinn & Blaylock
Vs: The Little Three|Percy Jackson|K7|1/2
« Vastaus #1 : 30.05.2012 17:44:39 »
Ihana. Pidin tästä tosi paljon. Percy oli oikeesti mielenkiintonen hahmo ja sen luonteen piirteet oli just loistavat. Mä kun en  yleensä pidä percystä. Nicosta pidin myös tai no oon aina pitäny. Thalia on aika paskamainen tossa lopussa. En ite pidä tollasesta, koska sen oon saanu kokea. Olisin kyllä halunnu viel tietää mitä mieltä Thalia oli siitä että pojat lähti pois ilman sitä ja mitä niitten lähtö aiheutti leirissä. Mut aina kaikkia ei voi saada.
Thanks tästä
-Gin
Alussa oli maila, kiekko ja Teemu?

LumiNalle

  • Storyteller
  • ***
  • Viestejä: 201
Vs: The Little Three|Percy Jackson|K7|1/2
« Vastaus #2 : 03.06.2012 13:24:48 »
Kiitos Ginerva kommentoinnista  :D Hyvä kun pidit ja vieläpä paljon, I like that you like!  ;D

Percyn kanssa mulla oli hieman ongelmia, jos totta puhutaan. Pelkäsin, että siitä tulee joko liian tylsä tai sitten monimutkainen tai jopa molempia. Koska mä muutin luonteenpiirteitä aika paljon, ainakin omasta mielestäni. Piti rakentaa täysin uusi persoonallisuus (en valita, minulla itselläni oli hauskaa >:D ) Nicon ja Thalian yritin pitää jotakuinkin samana, korostin vain eräitä piirteitä ja lisäsin ns. voimakkuutta niihin. Ajatellen, siis jos he oisivat viettäneet kadulla enemmän aikaa ku itse kirjoissa :)

Ja Thalia. Olihan se aika paskamainen, I know mutta tarina jatkuu :) Viimeisessä osassa keskitytään pikkuse enemmä Thalian ajatuksiin niitten karkaamisesta (tai sitten ei) ja aftermath Nicon ja Percyn karkaamisesta niin leirissä, Olympoksella kuin niitten omassakin elämässä.  ;)

Mitä miä taas selitän. Kukaan ei varmaa tajunnu. No ei se mitää, toivottavasti joku punainen lanka löytyy.  :D

Ps. En voi olla vielä sanomatta, että tsemiä sulle Ginerva, ku oot joutunu kokemaa tollasta, mistä kirjoitin, tiedän tunteen, usko pois...

Ledi

  • tyhmä kuin sipuli
  • ***
  • Viestejä: 333
  • Aliquando insanire iucundum est.
Vs: The Little Three|Percy Jackson|K7|1/2
« Vastaus #3 : 03.06.2012 14:07:43 »
Tämähän oli suloinen ja kaunis.

Thalia oli jostain syystä suosikkini näistä kolmesta. Tarpeeksi inhimillinen ja jotenkin omanlaisensa. Percy oli myös hyvin onnistunut ja Nicokin yhtälailla. Kaikki olivat aitoja ja varsinkin Nicon ajatukset Annabethista olivat todella IC.

Jostain syystä samaistuin Percyyn hirveästi. Itse olen juuri samanlainen, hyvä mutten paras, vähän seinäkukkaseksi jäävä ja se helppo ihminen sivuuttaa ja yritän olla aina mieliksi kaikille. Niinkuin molemmat jo totesitte, Thalia oli paskamainen.

Pari virhettä bongasin.

Lainaus
pitkä vihainen
pitkävihainen

Lainaus
haave maailmaansa

haavemaailmaansa

Lainaus
puoliverin

puoliverinen



Lainaus
puoliverin
puoliverisen

Anteeks, mulla on pakkomielle nipottamiseen.Mä oikeesti arvostan kauheesti teitä jotka osaatte kirjottaa kauniisti. Mä en osaa.Kiitos tästä, tää oli ihana.

Ledi

P.S. Uskomatonta, hymiötön kommentti!
« Viimeksi muokattu: 03.06.2012 16:38:57 kirjoittanut Ledi »
Baby, you know that, maybe it's time for miracles, 'cause I ain't giving up on love ♥
22/3/2013 ♥
Rikkinäiset
ava by Swizzy

LumiNalle

  • Storyteller
  • ***
  • Viestejä: 201
Vs: The Little Three|Percy Jackson|K7|1/2
« Vastaus #4 : 03.06.2012 15:08:02 »
Ooh, kiitos kommentistasi :D Onnistuin siis jotenkuten lisäämään myös hieman IC:tä tähän? mahtavaa! Yritin etsiä mainitsemisiasi virheitä, mutta silmäni ovat sokeat omille virheilleni ja en löytänyt niitä  :-\ Pitää lukea uudelleen ja uudelleen vähän myöhemmin.

Nice nice, jos pidät Thaliasta, seuraava osa on varmaan (toivottavasti) kun hänen ajatusmaailmaansa pureudutaankin sitten vähän enemmän :)

Nalle

  • ***
  • Viestejä: 63
  • Linnun siivin nousen ilmaan
Vs: Percy Jackson: The Little Three|K7|1/2
« Vastaus #5 : 17.07.2012 22:21:23 »
Tykkään, silleen surullinen, ku niillä kaikilla on omat haaveensa... Ja yks vaan saa sen "nautinnon" onnistumisesta.
Joo, no ootan sitä toista osaa. :)

LumiNalle

  • Storyteller
  • ***
  • Viestejä: 201
Vs: Percy Jackson: The Little Three|K7|1/2|Tauolla|
« Vastaus #6 : 13.02.2013 19:46:27 »
Nalle: Kiitos hei kommentista :D Niinpä, nyt kävi vähän surullisesti, mutta ei hätiämitiä, tarina jatkuu.  ;)

Helene

  • ***
  • Viestejä: 19
Vs: Percy Jackson: The Little Three|S|1/2|Tauolla|
« Vastaus #7 : 14.11.2015 18:45:37 »
Tämä on ihan järjettömän hyvä! Olisi mahtavaa jos tähän tulisi jatkoa, mutta vaikuttaa epätodennäköiseltä.
Paria juttua silti ihmettelen: Jos Thalia kerran huomasi ne ilkeät puheet Percystä ja Nicosta niin miksi hän lopussa tuntuu jättävän heidät täysin huomiotta? Ja Percystä jos Thalia, Nico ja Percy ovat niin läheisiä niin miksi he eivät huomaa hänen valheitaan?
Olisi hienoa tietää mitä hirvittävää nämä kolme ovat oikein tehneet ja mitä Thalia tekee huomatessaan Nicon ja Percyn lähteneen ilman häntä varsinkin, kun he eivät ole kertoneet hänelle lähtöaikeistaan.
On tosi suloista, kun Nico on niin huolehtivainen Percystä. Ja pakko sanoa, että en ole ajatellut Annabethiä tuolta kantilta koskaan ennen, mutta näkökulmasi sopii hyvin tähän tekstiin. Kiinnostavaa on myös se millainen Luken ja Annabethin menneisyys on ollut ilman Thaliaa.

Shadowking

  • ***
  • Viestejä: 11
Vs: Percy Jackson: The Little Three|S|1/2|Tauolla|
« Vastaus #8 : 14.01.2016 22:06:40 »
Jatkoa?

LumiNalle

  • Storyteller
  • ***
  • Viestejä: 201
Vs: Percy Jackson: The Little Three|S|1/2|Tauolla|
« Vastaus #9 : 17.01.2016 23:05:31 »
Ohooo tähänhän oli tullut kommentteja  :D Kiitos kaunis Helene ja Shadowking. Jatkoa tulee kyllä, toivon mukaan saan tän vuoden aikana kirjoitettua  ;D No ei, laitetaan tavoitteeksi vaikka viimeistään 29.2? :D

Nicon ja Percyn huomioimattomuus(ah mikä sana <3 XD) Thalian osalta selittyi itsekkyydellä ja sokeudella. Hän nautti saamastaan huomiosta eikä edes huomannut aluksi "syrjivänsä" Percyä ja Nicoa. Ja Percyn valheet, koitin vihjailla huomaamattomasti, että Thalia ja Nico kyllä huomasivat ettei Percy ole ihan rehellinen heidän kanssaan, mutteivat halunneet urkkia, koska heilläkin oli omat menneisyytensä joista eivät olleet ylpeitä. Niinpä he päättivät mieluummin teeskennellä etteivät huomanneet jonkin olevan vinossa ja toivoivat Percyn joskus kertovan :D Toivottavasti tää selkeytti ees vähän :D