3. K A I P U U
Tuulet olivat viilenneet. Kylmät henkäykset puhalsivat armotta pohjoisen lumivuorilta, ilkeinä kuiskailivat Filin sielua repiviä muistoja hänen korviinsa. Viima takoi läpi hänen paksun ihonsa, pitkin sormin se hapuili haavoittuneita sydänjuuria ja hyisellä naurullaan jäädytti jokaisen katkeruudesta, vihasta ja ikävästä kimaltelevan pisaran, joka karkasi silmäkulmasta.
Kylmyys oli rohduttanut huulet hailakan sinertäviksi ja järsinyt ihoa ruvelle. Se ei haitannut. Hänellä ei ollut kuitenkaan ketään, jota kylmyyden kovittamilla sormilla olisi voinut lämmittää. Ketään, kenen hymykuoppia sipaista tai korvaa kutittaa.
Yöpakkasten rapistamat heinät kahisivat lohduttomina toisiaan vasten, ikuinen halla oli kietonut ne kalseaan syleilyynsä. Sirkkojen viuluista olivat kielet katkenneet jo kauan ennen kesää. Kuihtunut nurmi raapi jalkoja ja paljaat, lehtensä menettäneet oksat osoittelivat pilkaten.
Fili oli monesti miettinyt, milloin tämä asioiden järjettömyys oikein loppuisi.
Ei koskaan. Niin olivat nauraneet järven hurjat vaahtopäät. Ne iskeytyivät vasten sääriä ja roiskahtelivat kasvoille, sekoittuivat suolaisiin virtoihin.
Viima heitti katuvan katseen eteen paksun hiusverhon. Suortuvia, jotka olivat ennen loistaneet kilpaa auringon kultaamien oljenvarsien kanssa.
"Sinä olisit tehnyt samoin hänen vuokseen, Fili."
Hiusten piiskaamat huulet värähtivät ja niiden välistä karkasi syvä huokaus, jonka tuuli nappasi pohjattomiin taskuihinsa. Raskaat askeleet hänen takanaan rikkoivat kuuraa tuhansiksi sirpaleiksi.
"Thorin, älä. Minä pyydän."
"Sinä tiedät sen varsin hyvin itsekin."
Fili ei halunnut tietää, ei arvailla tai edes ajatella. Kili oli poissa. Sen hän tiesi ja se oli tarpeeksi.
Tyhjät lupaukset olivat lentäneet tuhkana tuuleen, kun hän oli pidellyt veljeään viimeisen kerran käsivarsiensa suojassa, pyydellyt anteeksi kuuroilta korvilta ja itkenyt sokeiden silmien edessä. Fili oli huutanut, anellut veljeään odottamaan. Jaksamaan edes pienen hetken pidempään. Mutta taivas oli päättänyt toisin ja lähettänyt tuulensa hakemaan nuoren viattoman sielun pois kohtalon kourista.
Kohtalon, jonka heistä kaikista Kili vähiten olisi ansainnut.
Filin sydän hakkasi epätahdissa, niin pitkään hän oli vältellyt viimeistä muistoa, joka hänen kelvottomassa elämässään oli muistamisen arvoinen. Hän olisi antanut mitä vain saadakseen veljensä takaisin, mitä vain voidakseen palata ajassa takaisin.
"Sinä sanoit, että hän oli valmis. Valmis kuolemaan, hyvä Luoja sentään.
Sinä yllytit hänen kesytöntä sydäntään,
sinun ahneutesi ajoi meidät kaikki hengenvaaraan." Ääni värisi heikkona, tuuli näki tilaisuutensa ja oli vähällä viedä sanat mennessään. "Thorin, kuinka sinä voit elää itsesi kanssa?"
"Riittää jo, Fili."
Ja Fili vaikeni, niin kuin aina ennenkin. Niin kuin joka ikinen kerta.
Fili vihasi hiljaisuutta. Se oli suorastaan sietämätöntä. Hän oli jo niin tottunut tuulen häijyihin kuiskauksiin ja järven pilkkanauruun, viimoissa raivokkaina kirkuviin levottomiin sieluhin, jotka olivat viattomuutensa kadottaneet. Pirulaiset pelkurit, joiden joukkoon Fili tiesi kuuluvansa.
Valehtelija. Epäonnistuja.
Veli.Unholaan olivat jääneet ne lukuisat laulut ja veisut, joiden varaan nuoruus ja rohkeus oli rakennettu. Niin kaukaisilta tuntuivat ajat, joina heinät hipoivat taivaita ja järvi oli meri. Valovuosien päässä oli ajattomuus, jossa Kilin huolettomat askeleet kirjoittivat uutta tarinaa, johon Fili ei kuulunut.
Kuinka hän ikinä löytäisi tiensä takaisin Kilin luo, joka loisti taivaankannen miljoonien tähtien joukossa?
Hiljaisuuden rikkoi äänetön kosketus, kun kämmen laskeutui silittämään kyyryyn painunutta selkää. Puunrunko narahti Filin alla, tuo tuttu ääni sai vihreät silmät välähtämään. Katsettaan hän ei kääntänyt, sillä kukaan ei sitä saanut kohdata. Ei Kilin jälkeen. Ei ennen Kiliä.
"Hän ei koskaan poistunut viereltäni, siinä hän oli vaikka aamunkoittoon asti." Fili huomasi hiljaisten sanojen karkaavan huuliltaan. Kohmeiset sormet repivät huolimattomasti kaarnanpalaa, terävät tikut repivät ihoa kynsien alla.
Puunrunko narahti uudelleen ja vahvat käsivarret vetivät väsyneen, kauttaaltaan tärisevän kehon suojaansa. Vaaleisiin hiuksiin painettu kevyt suudelma hohki lämpöä, jonka Fili oli unohtanut jo hyvin kauan sitten. Se lämmitti enemmän kuin tuhat talven kynttilää, se sai tuulen perääntymään ja vaahtopäät vaikenemaan.
"Ja niin hän tulee aina olemaankin, Fili. Muista se."