A/N: Tässä siis se lupailemani seuraava luku! Palataan siis takaisin Bellan perheen kartanoon ja heidän juhliinsa...
Luku 5 Askeleen edellä
Edward PoV
Kiitin nuorta tarjoilijaa, joka ojensi minulle lasillisen sampanjaa, vaikka tiesinkin, etten nauttisi juoman mausta ollenkaan. Käännyin Alicen puoleen, joka virnisti nostaen omaa lasiaan ja maistaen pienen, tuskin huomattavan kulauksen lasistaan. Katsoin toimenpidettä epäilevästi, mutta samalla uteliaasti. Hän huokaisi nieltyään.
”Olisin toivonut sen maistuvan paremmalle. Ihmisenä ollessani en voinut vastustaa sen makua.”
Katsoin pahoittelevasti siskoani muistuttaessani:
”Sanot aina noin, kun me juomme sampanjaa. Alice, et sinä opi siitä pitämään enää.”
”Mitä tuhlausta.”
Hymyilin surullisestii hänelle. En voinut moittia häntä. Kuinka paljon itsekin toivoin voivani olla vielä ihminen ja nauttia ihmisten iloista.
Niellessäni viimeisen kulauksen näin Carlislen palaavan takaisin luoksemme. Hän oli ollut tarkkailukierroksella selvittämässä Volturien tekemisiä.
”Volturit ovat saapuneet. Äsken he tervehtivät Bellaa ja hänen perhettään. Milloinkaan ennen en ole nähnyt heitä niin isolla joukolla liikkeellä, paitsi jossakin piirityksessä tai taistelussa. Jopa vaimot olivat mukana.”
”Mitä? Hehän eivät koskaan poistu linnasta!” Alice huudahti melkein tukehtuen sampanjaansa.
”Sen on pakko tarkoittaa sitä, että Voltureilla on jotain todella suurisuuntaista meneillään”, pohdin ahdistuneesti. Pahinta kaikessa oli se, että Volturien suunnitelmat liittyivät ilmeisesti olennaisesti Bellaan. Yhtä kauheaa oli se, ettemme me tienneet alkuunkaan, mitä oli tekeillä.
”Carlisle, minä lähden selvittämään, mitä heidän päässään pyörii”, sanoin, kun eräs suunnitelma muotoutui päässäni kuin itsestään.
”En usko, että se on viisasta. Aro tietää kyvystäsi, Edward, eikä hän ilahdu jos tupsahdat hänen lähettyvilleen urkkimaan, varsinkaan kun hän ei tiedä, että me olemme täällä... Lisäksi eräällä kaartilaisella vaikuttaa olevan jonkinlainen kilpi”, Carlisle sanoi laskien kätensä olalleni. ”Uskon, että tämä on turhauttavaa sinulle, mutta menkää te Alicen kanssa nauttimaan juhlista. Etsikää Bella ja hänen veljensä. Tiedän, että te molemmat olette odottaneet kovasti heidän näkemistään.”
”Oh, hyvä on. Edward, tule niin mennään etsimään Bella!” Alice sanoi piristyen.
”Mene vain Edward. Me pidämme Voltureita silmällä”, Esmekin kehotti.
Esmen sanat rauhoittivat minua ja totta puhuakseni minua ei olisi tarvinnut edes kehottaa etsimään Bellaa. Jo nyt tuntui, että olin ollut liian kauan pois hänen luotaan. Hymyilin itsekseni myös muistaessani Emmettin ja hänen hölmistyneen ilmeensä, kun hän oli tunnistanut minut hetki sitten. Hän tosiaan oli Bellan veli! Enhän minä voinut olla hymyilemättä. Olin saanut takaisin parhaan ystäväni ja kaiken lisäksi olin hyvin ilmeisesti hulluna hänen siskoonsa. Lähdin seuraamaan Alicea erotessamme Carlislesta ja Esmestä.
Hetken kuluttua huomasinkin Bellan väkijoukon keskeltä tanssimassa jonkun vieraan, vaalean miehen kanssa. Sisintäni pisti kummasti, ja silloin tajusin olevani mustasukkainen. Samalla olin hieman ihmeissäni, sillä en edes tiennyt minulla olevan sellaisia tunteita vampyyriksi muuttumiseni jälkeen. Kävin nopeasti vaalean miehen ajatukset läpi ja helpotuksekseni pystyin toteamaan hänen ajatuksiensa olevan täysin viattomia. Pääasiassa hän oli iloinen siitä, että Bella oli suostunut jälleen kerran tanssimaan hänen kanssaan ja myös hiukan kauhuissaan siitä, ettei osannut tanssia tarpeeksi hyvin. Miehen ajatuksissa oli jokin hyvin tuttu kaiku, joka jäi vaivaamaan minua, mutten kuitenkaan pystynyt tunnistamaan miestä, sillä hän oli minuun selin. Sen sijaan näin Bellan kaunispiirteiset kasvot. Hän nauroi vaalean miehen jutulle ja minulta oli mennä jalat alta, vain katsellessani Bellaa.
Kappaleen loputtua seurasin kuinka Bellan ja vaalean miehen luokse tuli toinen, tummempi mies. Hän oli roteva, pitkä ja tumma iholtaan ja hiuksiltaan. Hänen ulkomuotonsa muistutti etäisellä tavalla jotakin alkukantaista, ehkä intiaania. Mies oli selvästi tullut kysymään Bellaa tanssiimaan. Taas kerran tunsin voimakkaan mustasukkaisuuden aallon pyyhkäisevän ylitseni, kun näin miehen käden kiertyvän omistavasti Bellan vyötärön ympärille. Sätin itseäni siitä, etten ollut varautunut siihen, että Bellalle riittäisi ihailijoita. Jälkikäteen ajateltuna se oli naurettavan selvää, olihan Bella jumalaisen kaunis ja muutenkin hauska ja sosiaalinen luonteeltaan. Silti hätkähdin, kun kuulin intiaanimiehen ajatukset. Hänen ajatuksensa olivat melko likaisia ja kaikki ne koskivat Bellaa. Oli selvää, että hän oli ihastunut Bellaan. Aloin murista todella hiljaisesti, kun kuulin mitä se mies fantasioi tekevänsä Bellan kanssa. Hänen päänsä sisällä oleminen oli todellista kidutusta minulle. Muutenkin hänen olemuksensa tuntui jotenkin vaaralliselta tai viholliselta, vaikken edes ollut tavannut häntä, enkä edes ollut lähelläkään häntä. Tiesin vain, että halusin hänet pois Bellan luota. Bella taas vaikutti iloiselta ja nauttivan tanssimisesta. Minä en taaskaan pystynyt kuulemaan hänen ajatuksiaan. Kuinka turhauttavaa!
Olin helpottunut, kun kappale loppui ja näin Bellan ja intiaanimiehen poistuvan tanssilattialta. Nykäisin Alicen mukaani ja lähdimme kulkemaan kohti Bellaa. Nyt oli minun vuoroni voittaa Bella puolelleni.
Kun tavoitimme Bellan ja intiaanimiehen koitin olla välittämättä miehen rumista ajatuksista. Hymy levisi kasvoilleni täysin spontaanisti vain nähdessäni Bellan. Hänen vieressään seisova mies loi minuun melko vihaisen katseen ja rypisti kulmiaan.
”Ketä he ovat, Bella?” kuulin miehen kysyvän.
Kävin nopeasti läpi hänen ajatuksensa ja tajusin, että minä vaikutin hänestä todella epäilyttävältä ja vaaralliselta. Rypistin kulmiani. Onpas törkeää ja ennakkoluuloista! En edes ollut sanonut hänelle sanaakaan. No, kaveri, tunne on molemminpuolinen, ajattelin häijysti.
”Edward ja Alice Cullen, uusia naapureitamme”, Bella vastasi.
Alice siirtyi viereltäni muutaman askeleen eteenpäin käsi ojossa ja sanoi:
”Hei, sinun täytyy olla Jacob Black. Hauska tutustua.”
Katsoin ihmeissäni Alicea. Mistä hän tiesi intiaanin olevan joku Jacob Black? Alicen ajatuksista selvisi, että hän oli saanut hämärän näyn tuosta oudosta miehestä. Jacob Black ei vastannut Alicen tervehdykseen kummemmin, mikä ärsytti minua suunnattomasti. Mikä ongelma tuolla miehellä oikein oli? Hän käyttäytyi kuin olisimme häijyjä ja likaisia vihamiehiä. Hän piti edelleen kättään Bellan vyötäröllä, mutta tärisi vähän kuin olisi saamassa raivokohtausta. Kaiken lisäksi hän haisi aika epämiellyttävälle.
Minua rupesi ärsyttämään Jacob Blackin omistava asento Bellan vieressä ja päätin korjata asian. Siksi koitin olla piittaamatta miehestä ja kysyin lähtisikö Bella kanssani tanssimaan. Sisimmässäni olin aika kauhuissani, sillä pelkäsin jumalattomasti, että Bella vastaisi kieltävästi. Bella oli juuri vastaamassa jotakin, kun joku ilmestyi meidän viereemme. Se joku oli aikaisemmin Bellaa tanssittanut vaalea mies, joka nyt tuijotti minua. Nopeat vampyyrin aivoni laskivat nopeasti yhteen yksi plus yksi, joten tajusin saman tien kuka kyseinen mies oli. Enkä olisi voinut olla enempää onnellisempi huudahtaessani:
”Jasper! Olisi pitänyt arvata, että sinäkin olet täällä, kun kerran Emmettkin on!”
Jasperin kasvoilla risteili vähän aikaa hämmentyneitä ilmeitä, kunnes hän suli riemukkaaseen hymyyn. Tietenkin hän muisti minut! Meistä oli upseerikoulussa tullut aika läheisiäkin ystäviä. Selitin myös Jasperille, että olimme muuttaneet paikkakunnalle ja meistä tulisi myöskin naapureita. Käsitin myös vihdoinkin, miksi Jasperin ajatukset olivat tuntuneet niin tutuilta vielä hetki sitten, ennen kuin olin tunnistanut hänet. Luettuani hänen ajatuksiaan melkein vuoden, oli hänen ajattelutapansa käynyt naurettavan tutuksi minulle.
”Hmm.. Hei, minä olen Alice, Edwardin sisko. Sinä siis olet Jasper” Alice sanoi ilahtuneesti mennessään tervehtimään Jasperia. Kuulin Alicen lisäävän mielessään ”olen odottanut sinua.” Hetkinen, mitä ihmettä Alicen päässä liikkui? Sain kiinni Alicen hämäristä ajatuksista ja ymmärsin, että hän oli saanut näkyjä Jasperista. Ja paljon. Miten minulta oli mennyt ne kaikki ohitse? Vau, tarkoittiko tämä, että Alicesta ja Jasperista tulisi pari? Silmäilin uteliaasti heitä kahta ja varmistuin siitä, että kipinöitä heidän välillään kyllä lenteli. Jasperin ajatukset olivat hellyyttävän hämillisiä. Jasperin ajatuksiin ei tuntunut mahtuvan tällä hetkellä muuta kuin Alice. "Voi luoja, kuinka joku voi olla noin kaunis! Ja pieni ja suloinen ja viehättävä... Ja tuo ääni! Hän on niin kaunis...”
Minulla oli vaikeuksia pidättää naurunpyrskähdyksiä. Jasperin ajatukset olivat niin sekavia!
Katsoin syrjäsilmällä lähelläni seisovaa Bellaa ja huomasin hänen hymyilevän tietäväisenä. Oliko hänkin tajunnut, että Jasperilla ja Alicella oli jotakin meneillään?
”Joten, tuletko kanssani tanssimaan, Bella?” kysyin häneltä uudestaan.
Bella epäröi hetken, jolloin aloin hermoilemaan. Sitten rauhoituin, sillä kävi ilmi, että Bella epäröi vain sen takia, koska oli lupautunut tanssimaan Jasperin kanssa. Onneksi Alice pelasti meidät kysymällä Jasperia tanssiin. Ja silloin alkoi se tyhmien lempinimien keksiminen. Onneksi minulle ei keksitty mitään uutta nimeä.
Juuri kun olimme lähdössä Bellan kanssa, se sika-Jacob keksi ärsyttää minua vielä lisää.
”Sinun kannattaisi vähän miettiä kenen seuraan uskaltaudut, Bella. On sääli, ettei naapureitaan voi valita, mutta ystävät voi valita. Siksi pyydänkin sinua vielä harkitsemaan.”
Minä näin punaista. Onneksi Bella pelasti vastaamalla Jacobille kohteliaasti, ja no, niin bellamaisesti. Bella alkoi jopa puolustelemaan Jacobin tekemisiä minulle poistuessamme paikalta. Toisaalta ei se ollut ihme, sillä tajusin kyllä heidän olevan ystäviä.
Ohjasin Bellan kanssani tanssilattialle kuullessani uuden kappaleen alkavan. Kietoessani käteni Bellan vyötärölle unohdin hetkeksi kaiken sen pelon ja ahdistuksen, joka minua oli vainonnut koko päivän. Enää en murehtinut, miksi Volturit tunsivat Bellan perheen ja miksi he olivat saapuneet paikalle. Hetkessä unohdin myös oudon Jacob Blackin ja hänen vihamielisen käytöksensä. Ihmeekseni en edes murehtinut sitä riskiä, minkä otin ollessani näin lähellä Bellaa ja hänen kutsuvaa tuoksuaan. Näin vain Bellan. Minut ja Bellan.
Yhdessä.
Olin pettynyt, kun kappale loppui ja minun täytyi päästää Bellasta irti. Kumarsin hänelle tanssin lopuksi niin kuin kunnon herrasmiehen kuuluukin. Bella vastasi leikkisällä ja samalla niin onnellisella hymyllä.
Yhtä nopeasti kun rauhallinen onnentunne oli tullutkin, se myös katosi. Sekunnin murto-osassa vaistoni olivat jännittyneet äärimmilleen. Aistin lähelläni olevan vaaran. Se sai väreitä kulkemaan pitkin selkääni. Siirryin lähemmäs Bellaa vaistomaisesti ja silloin näin hänet. Viimeisen henkilön, jonka halusin tällä hetkellä minun ja Bellan luokse. Bella seurasi katseellaan omaani ja nyt hänkin näki, kuka oli vienyt huomioni. Aro lipui meitä kohti muutama kaartilainen jäljessään. Katsoin ilmeettömästi hänen valheellisen hyväntuulisiin, mutta hieman yllättyneisiin kasvoihinsa.
”Rakas Isabella ja Edward, mikä mainio yllätys! En olisi voinut uskoa törmääväni teihin täällä, Edward. Enkä lainkaan tiennyt teidän tuntevan toisenne, Isabella.”
Näin sen heti, että Aro näytteli taidokkaasti ilahtuneen yllättynyttä, vaikka todellisuudessa hän oli ärtynyt ja yllätetty. Sitten säikähdin jälleen, sillä tajusin, etten päässyt käsiksi Aron ajatuksiin. Aro taisi vaistota reaktioni ja väläytti pikaisen, mairean hymyn. Ele oli niin nopea, ettei Bella ehtinyt huomata sitä. Samalla kun Bella selitti pahoittelevasti, ettei ollut ehtinyt kertoa minusta ja perheestäni Arolle, seurasin Aron nyökäyttävän päätään oikealla puolellaan seisovan vampyyrinaisen suuntaan. Naisen kalpea käsi lepäsi hievahtamatta Aron käsivarrella. Naisella täytyi olla jonkinlainen kyky, jolla hän esti pääsyni heidän ajatuksiinsa. Aro väläytti jälleen pikaisen hymyn.
”Ruhtinas Aro, teidän korkeutenne, näytätte jo tuntevan Edwardin, eikö totta?” Bella kysyi hieman arasti, mutta kummastuneena. Totta kai Bella oli ihmeissään. Ei hän varmastikaan ollut odottanut meidän tuntevan toisemme.
”Kyllä vain, kyllä vain. Me tunnemme toisemme Carlisle Cullenin kautta. Carlisle on vanha ystäväni monien, monien vuosien takaa. Edward taas on uudempi tuttavuus, mutta sitäkin miellyttävämpi.”
Nyt Aro silmäili minua viekkaasti. Minä taas pidin kasvoni ilmeettömänä kivinaamiona.
”Edward, et kertonut, että isäsi tuntee Ruhtinas Aron. ..” Bella sanoi minulle melkein kysyvästi kääntyessään puoleeni.
”En ehtinyt kertoa sitä missään vaiheessa, mutta nyt ainakin tiedät”, vastasin Bellalle tavalla, josta Aro ei pystynyt päättelemään liikaa.
”Hienoa, ei ainakaan tarvitse siis liiallisia esittelyjäkään.”
”Aivan, eikö olekin helpottavaa?” Aro naurahti teatraalisen ilahtuneena. ”Minä niin inhoan muodollisuuksia.”
Aro vilkaisi minua jälleen viekkaasti.
”Nyt kun Edward olet siinä, voisinkin vaihtaa muutaman sanasen kanssasi, mikäli sopii. Kahden kesken.” Aro jatkoi lyhyen hiljaisuuden laskeuduttua ympärillemme. Aro yritti kuulostaa ystävälliseltä, mutta tiesin tasan tarkkaan, että hänen kysymykseensä oli vain yksi vastaus. Minun oli mentävä, eikä vaihtoehtoja ollut.
”Mielihyvin, ruhtinas.”
Katsoin Bellaan hitusen anteeksipyytävästi ja samalla aprikoiden, mitä hän tekisi juttutuokiomme ajan. Aro näytti vaistonneen huoleni ja sanoi muittamutkitta:
”Rakkaan Isabellamme ei tarvitse jäädä aivan yksikseen. Tiedän, että rakastatte tanssimista. Miksette siis tanssisi Alecin kanssa? Hän on varsinainen mestari tanssimisessa.”
Aro viittoi huomaamattomasti taaksensa ja samassa Alec Volturi lipui luoksemme. Aro nyökkäsi jotain vihjaten Alecille ja Alec vastasi hänelle kevyesti kumartaen. Alec kulki ohitseni tervehtimään Bellaa. Sisimmässäni kihisin raivosta, sillä en pystynyt lukemaan kenenkään Volturin ajatuksia. Aro hymyili minulle maireasti outo naisvampyyri käsipuolessaan.
”Mennäänhän Edward? Rakkaasta Renatasta ei tarvitse välittää. Luotan häneen täysin”, Aro sanoi ohjatessaan minut syrjemmäksi. Näin hänen taputtavan vierellään kulkevan naisen käsivartta tyytyväisenä.
Katsahdin vielä kerran Bellan ja Alecin suuntaan ahdistuneesti. Bella säpsähti juuri Alecin kylmää kosketusta, mutta hymyili kuitenkin jollekin, mitä Alec hänelle sanoi. Pelko kylmäsi sisintäni. Kuinka Alec pystyi olemaan Bellan huumaavan tuoksun lähettyvillä menettämättä kontrolliansa? Jos minullakin oli jo vaikeaa hänen tuoksunsa kanssa, miten Alec, joka ravitsi itsensä ihmisillä, pystyi olemaan hänen luonaan sekoamatta? Ja kaikki vielä julkisella paikalla, kymmenien silmäparien nähden. Aron täytyi todella luottaa häneen.
Aro johdatti meidät pois juhlasalista. Menimme salin viereiseen huoneeseen, joka osoittauttui kirjastoksi tai työhuoneeksi. Huoneen seinustoilla oli korkeat, mahonkiset kirjahyllyt ja yhdessä kulmassa koristeellinen, vaalea takka. Keskelle huonetta oli sijoitettu muutama nahkainen, vaalea nojatuoli sekä divaani. Katosta roikkui siro kattokruunu, jonka kristallit helisivät hiljaa huoneessa kulkevan ilmavirran mukana. Huoneen nurkassa lähellä avonaista ikkunaa oli työpöytä ja tuoli, nekin hienoa mahonkia.
”Hmm.. Swanien pettämätön tyylitaju”, Aro mutisi silmäillessään arvokasta kirjastoa. ”Mutta käydäänpä asiaan, Edward.”
Aro kääntyi puoleeni ja ojensi minulle kätensä odottavasti. Minun piti tarttua siihen. Minun oli tehtävä se. Samalla Aro näkisi kaiken. Hän ymmärtäisi, mitä perheeni teki täällä, mitä me halusimme, miten tunsimme Swanien perheen... Hän tajuaisi mitä Bella merkitsi minulle, kuinka tunsin häntä kohtaan, kuinka outoa oli, etten kuullut hänen ajatuksiaan... Pian hän ymmärtäisi kaiken. En halunnut tehdä sitä, mutta minulla ei ollut vaihtoehtoa. Ojentaessani käteni, en pelännyt rangaistusta, jonka mahdollisesti saisin tunteistani ihmistä kohtaan. Pelkäsin vain Bellan puolesta ja meidän yksityisyytemme puolesta.
Tartuin Aron ojentamaan käteen. Aro sulki silmänsä, mutta vain sekunnin kymmenesosaksi. Hän avasi silmänsä ja näin niiden välähtävän ehkä vaarallisesti, tai pelokkaasti, en ottanut selvää.
”Mahdotonta”, kuului kuiskaus.
Varoittamatta, ilman täytti Aron kevytmielinen nauru. Se oli ilotonta ja se kavalsi kantajansa.
”Yllättävää, kuinka reilu maailma joskus on. Jos minä en salli sinun päästä ajatuksiini ei voimamme salli sitä iloa minullekaan. Edward, ystäväni, en pääse ajatuksiisi”, Aro sanoi ja vilkaisi vierellään seisovaan Renataan.
”Ruhtinas, vannon, etten tehnyt mitään, mikä estäisi voimiasi”, Renata sanoi vierestämme hiljaa.
Aro ei vastannut hänelle mitään, ojensi vain kätensä ja kosketti naisen kättä.
”Mutkikasta”, Aro sanoi päästettyään Renatan kädestä irti ja nyökättyään hänelle hyväksyvästi. ”Kukaan ei estä voimaani tahallaan. Taidan ymmärtää selityksen tälle. Renata, laske kilpesi, mutta nosta se sitten heti takaisin.”
Aro tarttui kysymättä kädestäni kiinni, ja samalla hetkellä näin hänen ajatuksiinsa. Ja samassa en taas nähnytkään. Aro päästi kädestäni irti. Renata oli palannut paikoilleen Aron viereen.
”Näyttää siltä, että meidän on hoidettava tämä välienselvittely perinteisesti, puhumalla. Vähän niin kuin ihmiset konsanaan”, Aro nauroi vahingoniloisesti, ”En voi lukea ajatuksiasi päästämättä sinua omiini. Ymmärtänet varmaan, etten voi sallia sinun tai kenenkään muunkaan lukevan minua? Mitä auktoriteetilleni ja koko asemalleni silloin kävisikään! Renata, pidä kilpesi ylhäällä.”
Nyökkäsin Arolle ja samalla pohdin sitä välähdystä, jonka olin nähnyt sinä lyhyenä hetkenä, kun Renata oli laskenut kilpensä ja olin päässyt Aron ajatuksiin. Olin ymmärtänyt Aron haluavan minut ja Alicen Volturin kaartin sekä muitakin uusia kykyjä. Ajatuksessa ei ollut sinänsä mitään uutta. Tiesin, että Aro havitteli meitä kokoelmiinsa. Eniten minua pelotti voimakkain ajatusvälähdys, joka oli ollut päällimmäisenä Aron ajatuksissa. Siinä oli Bella, jonka Aro halusi myöskin kaartiin. Hän halusi hänet eri tavalla, kuin omakseen. Ymmärsin, että tämänkertainen Aron pakkomielle oli jollakin tavalla mullistava ja lopullinen. Tätä jotakin hän oli etsinyt kauan. Hän oli valmis tekemään mitä tahansa tavoitteensa eteen. Yhtäkkiä toivoinkin, etten olisi kuullut Aron ajatuksia ollenkaan. Huoli Bellasta teki minut sairaaksi. Samalla totesin pahimman pelkoni käyneen toteen. Volturit siis halusivat jotakin juuri Bellasta. Ja mikä oli vielä se vanha kirja, jonka olin nähnyt Aron ajatukissa? Tajusin vain, että se oli hyvin vanhaa Volturin omaisuutta. Sen kanteen oli uurrettu heidän vaakunansa.
”Joten, kauanko olette asuneet paikkakunnalla?” Aro kysyi ja istui yhteen vaaleista nahkatuoleista.
”Saavuimme juuri Pariisista. Tulimme eilen”, sanoin ja istuin divaanin käsinojalle.
”Ja nyt jo näytätte sulautuneen hyvin joukkoon. Miten on mahdollista, että tunnette jo Swanit?”
”Tutustuin Emmettiin jo Pariisissa. Täällä ei ole vaikeaa tutustua muihin ihmisiin. Aateliset pitävät täällä yhtä.”
”Sitä minä juuri pelkäänkin. Ettette vain heittäydy liian tuttavallisiksi?” Aro kysyi tyynesti, mutta saatoin erottaa tyyneyden alla piilevän uhkauksen. En vastannut mitään. Seurasin vain Aron luisevaa kättä, joka silitteli nahkaista kangasta.
”Joskus minusta tuntuu, että te Cullenit venytätte lakejamme äärimmilleen. Vaarannatte koko olemassaolomme pelleilemällä ihmisten kanssa kuin mitkäkin sydänystävät.”
Ennen kuin ehdin hillitä itseäni olin jo sylkäissyt Arolle vastalauseen.
”Ettekö itse pidä naurettavaa toimintaanne pelleilynä, kun tuppaudutte mukaan ihmisten tanssiaisiin koko kaartinne kokoonpanolla?”
Aron silmissä häivähti suuttumus, mutta hän salasi sen taitavasti vastatessaan:
”Meillä on täällä välttämättömiä asioita hoidettavana. Tarvitsen siihen kaartilaisteni apua. Sinulle asiamme eivät kuulu millään tavalla, ellet sitten ole aikeissa liittyä joukkoihimme.”
Tuijotin Aroon vihaisena ja puristin käteni nyrkkiin.
”Mikä sääli. Mikä menetys. Mutta vielä sinäkin ymmärrät. Jonain päivänä sinä vielä anelet minulta päästäksesi kaartin jäseneksi”, Aro virkkoi tutkien minua intensiivisesti. Kun ilmeeni synkkeni entisestään hän lisäsi:
”Voi usko pois, kyllä sinä vielä anelet.”
”Et itsekään usko puheitasi”, vastasin.
Aro tyytyi vain hymyilemään tietäväistä hymyään.
Hetken hiljaisuuden jälkeen Aro virkkoi:
”Minä varoitan teitä, sinua ja perhettäsi. Yksikään ihminen ei saa sekaantua meidän asioihimme tai käy huonosti. Jos ihminen maistaa omenasta pienenkin palasen, on hänet tuomittu syömään se kokonaan. Aivan sen siemeniä myöten. Joillekin se saattaa olla liikaa, ymmärräthän? Luulisi teidän ymmärtävän heidän parhaansa. Tehän pidätte heistä. Eri tavalla kuin miten luonto on sen tarkoittanut.”
Aron kasvoille nousi häivähdys ilkeää virnettä. Minua alkoi etoa, kun ymmärsin, mitä Aro lauseellaan tarkoitti.
”Vaitettavasti en voi syylliistää teitä mistään, vielä. Paikkakunnalla asuu näet toinenkin kaltaisenne perhe, joka on osoittanut olevansa luottamukseni arvoinen elämällä paikallaan niin, etteivät ihmiset ole ymmärtäneet salaisuuttamme. Odotan teidänkin pystyvän vähintään samaan kuin Denalit.”
”Denalit?” Kysyin yllättyneenä.
”Niin. Ajattelinkin, että tuntisitte toisenne.”, Aro sanoi tutkaillessaan minua.
”Kyllä. Mutta siitä on vuosia, kun viimeksi näimme.”
”Tanya on kertonut teidän olleen aika läheisiäkin” Aro sanoi huvittuneesti. Nähtyään tyrmistyneen ilmeeni hän korjasi:
”Tarkoitan tietenkin teidän perheidenne olleen aika läheisiä.”
”Niin no, eihän täällä kovin usein törmää samanlaisiin perheisiin kuin me”, mutisin yhä miettien, mistä Aro tiesi minusta ja Tanyasta. Ei sitä käynyt kieltäminen. Meillä oli historiamme. Aron ilmeestä näin, että hän tiesi siitä.
”Te varmaankin tapaatte pian.” Aro sanoi ja nousi paikaltaan. Koko ajan hänen vierellään vaitonaisena pysynyt Renata nousi myös. ”Eihän näin pienissä piireissä mikään tai kukaan pysy kauaa salassa”, Aro lisäsi.
Samassa kirjaston ovi työnnettiin auki ja sisään astuivat Bella ja Alec. Bella kikatti ja oli kumartanut Alecin puoleen, joka puolestaan lepuutti kättään yhä Bellan vyötäröllä. Alecin silmät hehkuivat kummasti.
”Lapset, lapset, nautitteko tanssista?” Aro kysyi tyytyväisen kuuloisena.
”Kyllä, ruhtinas. Alec on uskomaton tanssija”, Bella sanoi ja henkäisi kuuluvasti. Hän vaikutti jotenkin sekavalta ja heikolta. Minä katsoin paria pelästyneenä. Mikä Bellalla oikein oli? Sitten näin taas Alecin hehkuvat silmät.
Kirottua.
Minua värisytti, kun ymmärrys saavutti tajuntani.
Takuulla Bella oli mennyt sekaisin hänen vetovoimastaan.
Aro näytti ilahtuvan hetki hetkeltä enemmän. En tarvinnut ajatuksenlukutaitoa ymmärtääkseni, että Aro oli suunnitellut koko Bellan ja Alecin tapaamisen.
Kirottua.
Olin taas sairas huolesta.
